Tämä on varmasti tavallistakin lukijaepäystävällisempi postaus. Tunnen siitä hieman syyllisyyttä ja lupaan parantaa tapani heti huomenna. Ihan itsekkäistä syistä tekee nyt kuitenkin mieli linkittää tämänpäiväinen YouTubelöytö ja kertoa miksi se saa sukat pyörimään tämän tädin jaloissa.
Olen ollut heikkona raskaaseen rockiin niin kauan kuin sitä on ulottuvillani ollut. 70-luvulla sitä kutsuttiin progeksi tai heavy-rockiksi. Nykyään metallimusiikin genre on jakautunut niin moniin alalajeihin, etten minä enää niistä perillä ole. Joka tapauksessa raskas soundi ja virtuoosimaiset kitarasoolot vetoavat primitiiviseen puoleeni ja herättävät paljon eroottisempia mielikuvia kuin Elviksen otsakiharat tai Beatleksen polkkatukka, jotka taisivat villitä minua edeltävää sukupolvea teinivuosinani. Sähkökitara on mielestäni maailman eroottisin soitin.
Oudosti olen aina tuntenut olevani musiikkimaun suhteen samaan aikaan kummajainen ja ajan hermolla. Erikoista on nimittäin se, että niin sanottu heavy-musiikki on kokenut jo vähintään kolme suurta nousukautta nelikymmenviisivuotisen elämäni aikana. Toinen niistä osui sopivasti sellaiseen vaiheeseen, jolloin työskentelin hetken musiikinopettajan sijaisena ja sain kohtuuttomasti irtopisteitä siitä, että tunsin raskaan rockin historian paremmin kuin sen materiaalin, jota minun oli tarkoitus opettaa..
Pianon sain 12-vuotiaana. Sen kustansivat vanhempani.Ensimmäisten kesätöitteni palkan sijoitin omaan puoliakustiseen sähkökitaraan ja käytin lukemattomia iltoja opetellen salaa itsekseni tunnetuimpia kitarasooloja. En minä sähkökitaristina koskaan kovin kummoiseksi kehittynyt, enkä kuuna päivänä ole soolonsoittotaitojani julkisesti esitellyt. Silloisessa asuinympäristössäni se homma kuului yksinoikeudella pojille ja lähimmäksi rock-maailman glamouria pääsin soolokitaristin kainalossa ja lavan reunalla aplodeeraamassa.
Vuosia myöhemmin soitin, tein biisejä ja lauloin sentään itse työkseni, mutta koskaan en ole ollut riittävän pitkäjänteinen harjoittaakseni soittotaitojani niin pitälle kuin olisin halunnut. Nyt se on jo myöhäistä. Reuma on kangistanut sormet, eikä keski-ikäinen täti toki sähkökitaran kimpussa herättäisi juuri muuta kuin hilpeyttä. (Eräs oppilaani lukiossa tiivisti asian hieman härskisti sanoihin "Naisia ei metallimusiikissa tarvita muuten kuin alasti". Se sai opettajatädinkin hetkeksi hiljaiseksi.
Onneksi on sentään mahdollisuus nauttia toisten tuotoksista. Tämä esitys nostatti mieleen paljon muistoja, koska siihen on ympätty monen suosikkibiisini osasia. Esittäjäkin sattuu olemaan kestosuosikkini 70-luvulta saakka. Versio on todella pitkä, joten suosittelen vain asiasta innostuneille..
Olen ollut heikkona raskaaseen rockiin niin kauan kuin sitä on ulottuvillani ollut. 70-luvulla sitä kutsuttiin progeksi tai heavy-rockiksi. Nykyään metallimusiikin genre on jakautunut niin moniin alalajeihin, etten minä enää niistä perillä ole. Joka tapauksessa raskas soundi ja virtuoosimaiset kitarasoolot vetoavat primitiiviseen puoleeni ja herättävät paljon eroottisempia mielikuvia kuin Elviksen otsakiharat tai Beatleksen polkkatukka, jotka taisivat villitä minua edeltävää sukupolvea teinivuosinani. Sähkökitara on mielestäni maailman eroottisin soitin.
Oudosti olen aina tuntenut olevani musiikkimaun suhteen samaan aikaan kummajainen ja ajan hermolla. Erikoista on nimittäin se, että niin sanottu heavy-musiikki on kokenut jo vähintään kolme suurta nousukautta nelikymmenviisivuotisen elämäni aikana. Toinen niistä osui sopivasti sellaiseen vaiheeseen, jolloin työskentelin hetken musiikinopettajan sijaisena ja sain kohtuuttomasti irtopisteitä siitä, että tunsin raskaan rockin historian paremmin kuin sen materiaalin, jota minun oli tarkoitus opettaa..
Pianon sain 12-vuotiaana. Sen kustansivat vanhempani.Ensimmäisten kesätöitteni palkan sijoitin omaan puoliakustiseen sähkökitaraan ja käytin lukemattomia iltoja opetellen salaa itsekseni tunnetuimpia kitarasooloja. En minä sähkökitaristina koskaan kovin kummoiseksi kehittynyt, enkä kuuna päivänä ole soolonsoittotaitojani julkisesti esitellyt. Silloisessa asuinympäristössäni se homma kuului yksinoikeudella pojille ja lähimmäksi rock-maailman glamouria pääsin soolokitaristin kainalossa ja lavan reunalla aplodeeraamassa.
Vuosia myöhemmin soitin, tein biisejä ja lauloin sentään itse työkseni, mutta koskaan en ole ollut riittävän pitkäjänteinen harjoittaakseni soittotaitojani niin pitälle kuin olisin halunnut. Nyt se on jo myöhäistä. Reuma on kangistanut sormet, eikä keski-ikäinen täti toki sähkökitaran kimpussa herättäisi juuri muuta kuin hilpeyttä. (Eräs oppilaani lukiossa tiivisti asian hieman härskisti sanoihin "Naisia ei metallimusiikissa tarvita muuten kuin alasti". Se sai opettajatädinkin hetkeksi hiljaiseksi.
Onneksi on sentään mahdollisuus nauttia toisten tuotoksista. Tämä esitys nostatti mieleen paljon muistoja, koska siihen on ympätty monen suosikkibiisini osasia. Esittäjäkin sattuu olemaan kestosuosikkini 70-luvulta saakka. Versio on todella pitkä, joten suosittelen vain asiasta innostuneille..
9 kommenttia:
Deep Purple, Black Sabbath ja Led Zeppelin-julisteet koristivat teini-Susun huoneen seiniä.
Eli ymmärrän.
..ja minusta on merkillisen mukavaa tulla ymmärretyksi tässä asiassa, Susu :)
Muuten olen sitä mieltä, että sähkökitarointi on panomusaa, mutta saksofoni rauhoittaa rakastelemaan.
Iisi
Mielenkiintoista ja ihanaa miten me ihmiset olemme erilaisia. Minulta raskas rock ja erityisesti proge vie järjen päästä mikäli joudun kuuntelemaan sitä pitkiä aikoja putkeen. Rakas ystäväni (naispuolinen, samaa ikäluokkaa kuin sinä ja minä) on yrittänyt vuosikaudet perehdyttää minua raskaaseen musiikkiin ja ehkä toivonut mielessään, että saisin jonkinlaisen herätyksen sen suhteen. Ei, ei sitä näköjään tapahdu. Pidemmät sähkökitarasoolot saavat aikaan sen, että hampaani kirskuvat, verenpaineeni nousee ja lopulta olen valmis hajottamaan musavehkeet elleivät ne suosiolla hiljene. Tuotakin esitystä minä yritin kuunnella. Yritin....
Voi, Iisi, sun juttujas ;-D
Sanos muuta Anu. Musiikki heijastelee mielenkiintoisella tavalla ihmisten sisäistä maailmaa ja tottahan sitä sitten on vaikka minkälaista, kun meitä ihmisiäkin on niin erimoisia:)
Kyllähän minäkin kakarana Purplesta ja Black Sabbathista tykkäsin. Taisipa ensimmäinen hankkimani levy olla Purplen Fireball ja toinen BS:n Vol 4, jota pikkuveljeni sanoi lankarullalevyksi, koska Vertigo- merkin levyjen toisella puolella oli sellainen jännä kuvio.
Saatan vieläkin irvistelemättä niitä kuunnella, vaan näitä nykyisiä tyhjän möykkääjiä ja örisijöitä en kestä viittä sekuntia.
Niin, ja Rushista pidin kovasti kanssa nuorena.
Kanttorisetä sensijaan heiluu välillä kitara sylissä, vaan se on akustinen.
liskolandia on sentään tykkänään jämähtänyt seiskytluvulle.
purple, pink floyd, genesis, moody blues, ian anderson, procol, wigwam, pressa...vähän sekaan suomalaista ambientia.
hauska juttu yhdeksänkytlyvun puolimatkasta: tekno oli löytänyt tiensä maalaisnuorisotilaan. se oli vaikeaa kuunneltavaa viikosta toiseen ja olin tukka täynnä kyyriaa,joten tiedustelin että voitaisko välillä kuunnella jotain muuta kivaa...
siitä sai alkunsa "mummo-poppi"-termi,soittivat minulle ystävällisesti ac/dc:tä. vauh!
Näitä on kyllä tullut kuunneltua jonkin verran silloin joskus. Nytkin kuuntelin. :o) Jos seksikkäintä soitinta kysyt niin minulle se on aina ollut ja on saksofoni.
Hups, niin innostuin että jäi nimikin pois äskeisestä. Minä siis tuon kirjoitin.
Lähetä kommentti