No juu, ei se sisäinen etelätuuli kauan kestänyt. Tuli ulkoinen matalapaine seuraamuksineen(sade, tuuli, reumakivut ja jännitysniskan laukaisema migreeni oksenteluineen) ja latisti hyvän mielen.
Tässä kroonisessa sairastamisessa painostavimmalta tuntuu se, että jatkuvasti olisi jaksettava tapella sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan. Terveenä voi edes jollain tavalla ennustaa, millaiset voimavarat itsellä on seuraavana päivänä käytettävissä. Voi sopia, suunnitella ja luvata ja olettaa, että ellei maailmanloppu yllätä, lupauksensa pystyy mitä todennäköisimmin pitämään.
Eihän terveiden elämäkään aina piikittömillä ruusuilla tanssimista ole. Siksi en osaakaan olla katkera tai kysellä miksi juuri minä, eikä joku muu. Aivan yhtä hyvinhän voisin kysyä, miksi juuri minä en ole joutunut petetyksi, jätetyksi tai sattunut syntymään aidslapseksi Afrikkaan.
Melkoista ristivetoa sisäisen ja ulkoisen välillä taitaa olla myös terveempien elämä. Olisi paljon, mitä haluaisi, jos voisi/uskaltaisi/osaisi ja jaksaisi.
Väärin ei ole olla onnellinenkaan ja kulkea kevein jaloin. Itselleni sellaisen näkeminen on aina muistutus siitä, että jossain on vielä iloa, valoa, voimaa ja toivoa paremmasta. Sitä vaan arasti toivoisin, etteivät ne tervein jaloin porskuttavat niin huolettomasti talloisi hitaampia ja hanakasti osoittelisi sormellaan meitä, joita aina jollain perusteella voidaan syyttää itse onnettomuutemme aiheuttaiksi (oletko syönyt, liikkunut ja elänyt muutenkin terveellisesti, välttänyt stressiä ja etsinyt rakentavia ratkaisuja ongelmiisi?)
Tänään en jaksa yhtäkään syyttävää sormea. Tuntuu, että jos sellaisen nyt joku nokan alla kohti ojentaa, otan ja puraisen kipakasti.
Tässä kroonisessa sairastamisessa painostavimmalta tuntuu se, että jatkuvasti olisi jaksettava tapella sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan. Terveenä voi edes jollain tavalla ennustaa, millaiset voimavarat itsellä on seuraavana päivänä käytettävissä. Voi sopia, suunnitella ja luvata ja olettaa, että ellei maailmanloppu yllätä, lupauksensa pystyy mitä todennäköisimmin pitämään.
Eihän terveiden elämäkään aina piikittömillä ruusuilla tanssimista ole. Siksi en osaakaan olla katkera tai kysellä miksi juuri minä, eikä joku muu. Aivan yhtä hyvinhän voisin kysyä, miksi juuri minä en ole joutunut petetyksi, jätetyksi tai sattunut syntymään aidslapseksi Afrikkaan.
Melkoista ristivetoa sisäisen ja ulkoisen välillä taitaa olla myös terveempien elämä. Olisi paljon, mitä haluaisi, jos voisi/uskaltaisi/osaisi ja jaksaisi.
Väärin ei ole olla onnellinenkaan ja kulkea kevein jaloin. Itselleni sellaisen näkeminen on aina muistutus siitä, että jossain on vielä iloa, valoa, voimaa ja toivoa paremmasta. Sitä vaan arasti toivoisin, etteivät ne tervein jaloin porskuttavat niin huolettomasti talloisi hitaampia ja hanakasti osoittelisi sormellaan meitä, joita aina jollain perusteella voidaan syyttää itse onnettomuutemme aiheuttaiksi (oletko syönyt, liikkunut ja elänyt muutenkin terveellisesti, välttänyt stressiä ja etsinyt rakentavia ratkaisuja ongelmiisi?)
Tänään en jaksa yhtäkään syyttävää sormea. Tuntuu, että jos sellaisen nyt joku nokan alla kohti ojentaa, otan ja puraisen kipakasti.
4 kommenttia:
No voi perse mikä olotila! Mutta ajatteles, sulla on sentään hyviä syitä perua sopimukset - minä en sitten mitään niin inhoa kuin sopimusten perumista hetken mielijohteesta kun tulee "jotain parempaa" tms. Itsekästä on se. Pyh! =)
Onko sulla siellä joku terveistä elämäntavoista kailottava syyttelijä vai miksi tämä teema ja pelko syyttelystä toistuu niin usein?
Kyllähän niitä syyttelijöitä osuu nykyään kohdalle ihan etsimättäkin, Ofelia ja minä olen näissä asioissa kovin helposti syyllistyvää sorttia, kun en millään tahotoisi olla toisille taakaksi..
Olen törmännyt jokusen kerran tuohon, kun en ole yksinkertaisesti päässyt liikkeelle reuman takia.
Siinnä ei auta maamme-laulu, eikä kylmät kääreet kun on huono päivä.
Toki sitä loikkisi varsana minne vaan, mutta kun konin kintut ei toimi, niin ne ei sillon toimi!
Joskus leivän leikkaaminen on vartin operaatio, kun ei kädet toimi.
Sitä on vähän väsyny selittelemään, jotta miksi ei voi nyt osallistua humppa-viikoille, tai edes kävelylle.
Onneksi saan noita lainakoiria lenkittää, niin on pakko mennä liikkumaan.
Mieluusti jää sinne soffalle, kun ei aina kykene vessaankaan kävelemään pitelemättä seinistä kiinni.
Omalla kohdallani olen tehnyt sen päätöksen, etten anna tän selättää.
En anna!
Toisilla on siniset silmät.
Mulla reuma.
Ristinsä kullakin.
Vaikeaksi hyväksymisen tekee se, että hoitajana olen nähnyt mihin tämä johtaa.
Kukaan ei ole sentään tullut vielä neuvomaan, jotta miten pitäis elää ja olla.
Saattaisin tirvasta niillä joutaviksi jääneillä korkokengilläni.
Ja sitten purisin, niinkuin sinä!
Syyttäminen on helppoa... eikös sitä joskus pyydetty syytöntä heittämään se ensimmäinen kivi. Eikä kukaan heittänyt. Syyllisiä riittää...
Lähetä kommentti