maanantai 21. syyskuuta 2009

Verenvähyyttä ja hirveä harmitus

Jo kolmisen vuorokautta on sisuskaluistani taas lorissut verta. Strategiani on ollut tavanomainen: itselääkintää ja toimintaa periaatteella "jos et ole huomaavinasi sitä, ehkä se menee pois". Kaikki ongelmat eivät valitettavasti sillä konstilla katoa.

Tänään oli pakko soittaa päivystykseen, kun naama on valkoinen kuin kalkkiseinä , tärisyttää ja kylmä hiki valuu otsalta. Käskivät tulla heti, mutta en minä nyt kerkiä. Täytyy saada asioita järjestettyä siltä varalta, että lähettävät keskussairaalaan jatkohoitoon. Harmittaa aivan hirveästi.

Puoliso tekee parhaillaan lähtöä työpaikkakunnalleen. Kisut, koirat ja kanat on sentään ruokittu, mutta eihän niitä tänne voi pitkäksi aikaa yksin jättää.

Vasta keväällä veriarvot monen vuoden anemian jälkeen nousivat normaalin puolelle. Nyt on tainnut pian litra arvokasta, punaista nestettä lorista hukkaan. Perhanan maanantaikappale tämä Krätyakan kroppa.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Lammassuru


Nyt ei meillä ole enää kuin yksi lammas. Mies lähti viemään niille kuivaa leipää laitumelle ja tuli takaisin suruviestin kera. Merri oli kuollut ilmeisesti jo alkuviikosta. Läheskään joka päivä emme niitä laitumella ole käyneet katsomassa, koska vettäkin ovat saaneet juodakseen niityn läpi virtaavasta purosta.

Minä hoidin ne emonsa hylkäämät pikkukaritsat täysikasvuisiksi pullosta ruokkimalla. Ensimmäisenä kesänään ne kopsuttelivat monta kertaa sisälle taloon asti, jääkaapin viereen odottamaan, kun täytin niiden maitopullot.

Nyt on haikea olo. Monessakin mielessä yhden aikakauden loppu. Toivon vaan, ettei se joutunut kauan kärsimään ja olen kiitollinen, että se sai sentään elää pitkän ja turvallisen elämän.

Pippinkin on jo yli kymmenvuotias. En ole mistään löytänyt tietoa, kuinka kauan lampaat yleensä elävät. Maatalousoppilaitoksen karjatalousopettajakin vain nauroi, kun kysyin sitä häneltä. Piti kai typeränä, kun moinen edes kiinnostaa. Lampaathan ovat ruokaa. Kuinka kukaan ihminen niitä voisi rakastaa - muuta kuin korkeintaan lautasellaan..

Hajatuksia sanoista

Olen kierinyt kipujen vuoksi valveilla enimmän osan yötä ja olo on kuin kolmen promillen humalassa. Keskittyminen ei riitä johdonmukaiseen ajatteluun, mutta hirmuinen hinku on pistää jotain merkkijonoon. Sitäpaitsi ellen ajatuksentynkiäni tallenna heti, kun ne päähän tupsahtavat, ne yleensä hajoavat nopeasti alkutekijöihinsä, eivätkä suostu enää palaamaan. Tässä siis hajanaisia ajatuksia sanoista. Luulen, että ne ovat omiani, mutta todennäköisesti se tarkoittaa vain sitä, etten muista mistä olen ne varastanut.

****************

Katsoin peiliin ja moitin itseäni: Puhut niin paljon , että minun on vaikea kuulla,mitä yrität sanoa.

*****************

Jotkut ovat taitavia puhumaan niin, että eivät sano mitään. Toiset kätkevät yksinkertaisimpiinkin lauseisiin koodikielellä kirjoitetun kymmenosaisen historiikin.

*******************

Usein tahtoisin osata puhua niin, että sanat silittävät hellästi toisen tukkaa. Tukistaminen onnistuu helpommin.

******************

Kun ajatukset ahtautuvat sanoihin, ne joutuvat usein vetämään vatsaa sisään.


lauantai 19. syyskuuta 2009

Näillä eväillä

Nyt kun olen suunnittelemassa pienimuotoisen koirankasvatuksen aloittamista, perinnöllisyysasiat pyörivät paljon mielessä. Samoin kuin ihmistenkin kohdalla, geeeneillä on selvästi merkitystä, mutta myös ympäristö vaikuttaa paljon - eikä ainoastaan yksisuuntaisesti. Oikea koira oikeassa perheessä voi olla fantastinen lemmikki, mutta sama yksilö väärässä ympäristössä saattaa muovautua isoksi ongelmaksi.

Tämä minun suosikkirotuni, suomenlapinkoira, on niin alkukantainen, että sen sisällä on sekä luonteissa että ulkonäössä paljon vaihtelua. Nuo kaksi puhdasrotuista (kolmaskin lapinkoira meillä on, mutta se on sekarotuinen) ovat keskenään läheistä sukua ja silti ne ovat sekä ulkoisesti että temperamentiltaan hyvin erilaisia.

Kun viime päivinä olen miettinyt tunteita, olen tutkaillut myös itseäni ja koiriani. Pienestä saakka tuo vaalea on ollut rauhallinen, tottelevainen, vähän laiska, herkkä ja ärisee helposti toisille koirille. Ihmisistä se sen sijaan pitää ihan tavattomasti. Parkinruskea puolestaan on aina iloinen, energinen, reipas, rohkea ja joskus hieman liiankin aikaansaapa. Molempia rakastan, mutta vaalemman kanssa meillä sopii paremmin temperamentit yhteen.

Omat vanhempani ovat molemmat hyvin herkkiä ja voimakkaasti tunteella reagoivia persoonia. Äiti on kuitenkin aina positiivinen, valoisa ja empaattinen. Isä purkaa helpommin ahdistustaan agressiona ja yrittää esiintyä järkevästi - juuri niinkuin meillä perinteiseen miehen rooliin sopiikin. Tunteet kuitenkin usein vääristävät hänen havaintojaan niin, ettei hän kiivastuessaan erota, mikä on totta ja mikä omaa kuvittelua.Arvatkaa vaan kumpaako heistä minun on helpompi ymmärtää?

Jostain syystä vanhempieni temperamentti ei ole sellaisenaan periytynyt kumpaankaan heidän lapsistaan - tai sitten me molemmat tyttäret olemme tarkoituksellisesti muokanneet ja jalostaneet käyttäytymistämme parhaamme mukaan.

Minun on aika vaikea kestää sellaisia ihmisiä, joiden mielestä kaikki on IHANAAAAA. Vielä hankalampaa on sellaisen tyypin kanssa toimiminen, jolla mielipiteet heilahtelevat mielialasta riippuen äärimmäisyydestä toiseen. Joskus todella pelottavia saattavat olla ihmiset, jotka raivostuessaan eivät hillitse itseään ollenkaan, mutta sellaisten kanssa pärjään yllättäen kohtalaisen hyvin. Ehkä olen saanut siihen tarpeeksi harjoitusta.

Koiria jalostaessa luonne on aivan yhtä tärkeä asia kuin terveys ja ulkomuotokin. Haasteelliseksi homman tekee se, ettei etukäteen voi ennustaa, mitkä ominaisuudet periytyvät ja mitkä eivät. Haastavaa on myös sopivan kodin löytäminen kullekin koiralle.

Samoin kuin ihmisten kesken, myös joillakin koirilla toimii yhteistyö paremmin tietynlaisten persoonien kanssa. Hidas akka ja vikkelä koira on kehnonpuoleinen yhdistelmä. Se on jo tähän mennessä tässä talossa todettu, mutta näillä eväillä mennään, jotka on saatu ja kasvatetaan itseämme ja toisiamme niin paljon kuin jaksetaan.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Hassilta lainattua

Jokusen päivän olen luonnoksissa panttaillut postausta tunteellisuudesta ja sukupuolesta. Erinäisistä tapahtumista johtuen sen julkaiseminen on jäänyt, koska joskus ihmiset yhdistävät sellaisiakin asioita itseensä, joita kirjoittaja ei ole tarkoittanut kenellekään osoittaa.

Tänään oli nyt "Vihreä lanka"-lehdessä niin hyvä kolumni samasta aiheesta, että tavoistani poiketen lainaan tekstiä ihan suoraan. Muun muassa näin Satu Hassi kirjoittaa:

Kun joku sanoo:"tätä asiaa täytyy lähestyä järjellä, eikä tunteella" silloin hän yleensä haluaa sulkea pois ne tunteet, joille kulttuurimme antaa naisellisen etumerkin. Tällaisia ovat esimerkiksi kauneuden ja viihtyisyyden kaipuu, huolenpito lapsista ja vanhuksista, ylipäänsä ihmisistä, eläimistä, kulttuuriperinnöstä tai ympäristöstä, kaiken kaikkiaan välittäminen jostain muusta kuin itsestä.

Jos päätöksentekoa on ohjannut jokin muu kuin ahneus pelikiima, mahtailu ja vallanhimo, niin harvemmin sanotaan, että annettiin tunteiden viedä.Kuitenkin juuri siitä on kysymys.

Onneksi hyvin harvat yksilöt edustavat selkeästi tällaista stereotyyppistä hegemonista maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Variaatioita ja vapautta rajojen rikkomiseen on aiempaa enemmän. Sitä syvemmin ja juuri siitä johtuen nykyään järkytyn tavatessani jonkun joka ihan tosissaan vielä päästää suustaan väitteitä, jotka leimaavat vastakkaista sukupuolta toivottomaksi tapaukseksi, vääränlaiseksi ja omaa sukupuolta huonommaksi.




Kirjojen kättelyä ja lähikontakti vanhukseen

Eilen pääsin viimeinkin, ilman alkuperäisasukkaita, lähikontaktiin sen uuden kotimme kanssa . Vuokralaiset olivat kuukauden pungertamisen jälkeen saaneet tavaransa siirrettyä ja enimmät kissankakat lattioista kuurattua. Talossa on tosiaan eletty. Se näkyy kaikissa pinnoissa, mutta peruskunto on yli satavuotiaalla vanhuksella hämmästyttävän hyvä (joku sukulaisista löysi yläkerran seinähirrestä vuosiluvun 1865 tai 1868. Pitänee käydä tarkistamassa, kunhan ehdin).

Viime tihutöikseen, viereiseen taloon muuttaessaan, olivat vuokralaiset sahanneet korkeaan kuusiaitaan reiän, josta olivat huonekalujaan naapuriin kuljetelleet - ilman omistajan lupaa, tottakai.

Pihassa omenasato oli juuri kypsymässä. Maistelimme innokkaasti eri lajikkeita ja totesimme parhaaksi punahedelmäisen, kovasti kaneleita muistuttavan lajikkeen, joka kuitenkin oli punakaneliksi yllättävän suuri ja aikaisin kypsynyt.

Yli neljäntuhannen neliön tontilla näkyi kauniisti villiintyneenä jälkiä muinaisesta, huolellisesta puutarhasuunnittelusta, jota tietenkin yritän palauttaa ja kunnioittaa niin pitkälti kuin kykenen - kunhan ensi keväänä pääsen kasvien kimppuun voimiani mittelemään.

Ensin olisi nyt kuitenkin edessä "pientä pintaremonttia" ja muuttokuljetusta. (Meikäläiselle tietenkin vain "työnjohtotehtäviä", sillä ilman ystävällisten sukulaisten kantoapua ei kirjalaatikoiden kantaminen olisi onnistunut, eikä onnistu Krätyakalta enää tapetointikaan, vaikka aika moneen huoneeseen on aikoinaan tullut omin kätösin seinäpaperit vaihdettua). Kovin suuriin kunnostuksiin ei meikäläisten budjetti lämmitysjärjestelmän hankkimisen jälkeen riitä, mutta jos edes vähän tapettia, maalia ja kiinteät kirjahyllyt salin seinälle. Keittiö ja pesutilat ovat sentään kohtuukunnossa, vaikka jääkaappi ja astianpesukone näyttävät jo museotavaralta.

Käteltyäni jälleen koko viikon kirjoja, niitä laatikoihin pakkaillen, tuntuu kuin olisin tavannut monta hyllyihin unohtunutta vanhaa tuttua. Löysin paljon kiinnostavaa lukematontakin. Taitaa kuitenkin kulua pitkään ennenkuin lueskeluun on aikaa ja voimia.

Tuntuu huikealta muuttaa taloon, jolla on niin pitkä historia. Yritin kuulostella, josko seinistä kuuluisi muinoin sinne muurattujen kanttorinrouvien haamujen vaikerrusta tai muuta mielenkiintoista, mutta ainakin vielä talo vaikutti ihan kiltiltä ja kodikkaalta, elämää nähneeltä ja aikaan sopeutuneelta, valoisalta vanhukselta.

Kuvia tulee, kunhan kerkiää. Eilen en ehtinyt kameraan tarttua, kun toisessa kädessä riippui niputettuna kaksi lapinkoiraa ja sukulaisia pyöri ympärillä pilvin pimein. Reissun jäljiltä joka paikkaa särkee ja niskat jumittaa niin, että tasapaino heittää. Kova hinku olisi kuitenkin tapettikauppaan. Jospa jostain vielä löytyisi kunnollista ,vanhanaikaista paperitapettia. Hirsitalon seinille kun ei hengittämättömiä vinyylitapetteja tee mieli liimailla..






torstai 17. syyskuuta 2009

Positiivisuus on edelleen perseestä

Rita kirjoittaa tänään onnellisen elämän salaisuudesta. Hän on sitä mieltä, että ihminen saa mitä tilaa. Positiivisesti ajatteleva ja hyviä asioita odottava saa juuri sitä, mitä uskoo ja toivoo. Negatiivinen pessimisti on tällä logiikalla itse syypää onnettomuuteensa.

Samasta aiheesta on kirjoittanut myös Ofelia useammassakin postauksessaan. Hän kertoo joinakin päivinä uskovansa positiivisen ajattelun voimaan, toisinaan taas ei. Minä en Ritan kuvailemalla tavalla optimismiin usko ollenkaan. Pahoja asioita tapahtuu nimittäin myös ihan tavallisen hyville ihmisille.

Ne voi kyllä yrittää kieltää ja synkimmässäkin pilvessä voi niin sanotusti yrittää nähdä kultareunan, mutta se ei läheskään aina suoranaisesti vaikuta ulkoisiin tapahtumiin, ainoastaan siihen, kuinka koemme ne.

Ihmisten välisessä toiminnassa asenne vaikuttaa paljon. Metsä vastaa usein niinkuin sinne huutaa, mutta ei läheskään aina. Vaikka täkäläisen koulun oppilaat eräänä aamuna vuosi sitten kuinka olisivat olleet positiivisella mielellä, ystävällisiä ja sosiaalisesti taitavia en usko, että se olisi pelastanut heitä Matti Saaren mielipuoliselta teolta.

Ajatus siitä, että ihminen voisi omalla asennoitumisellaan hallita paitsi itseään myös koko universumia on minusta suuruudenhullu ja lähentelee taikauskoa. Sitäpaitsi minusta tuntuu suorastaan loukkaavalta se, jos onnettomuuksien, sairauksien ja vastoinkäymisten rasittamien ihmisten pitäisi vielä ryhtyä siihenkin etsimään syytä itsestään. (Tätä ajatustahan laajalti nykyään viljellään muuallakin kuin itämaisiin uskontoihin kallistuvien piirissä).

Monet psykologian tutkijat ovat sitä mieltä, että optimismi on pitkälti peritty ominaisuus. Asenteitaan ja ajatteluaan voi myös muokata ja sitä kannatan lämpimästi. Aina se ei kuitenkaan riitä. Kaksi hyvin läheistä ihmistäni on perusluonteeltaan niin optimistisia ja valoisia, että joskus oikein ärsyttää. Silti molemmat ovat joutuneet käymään elämässään läpi niin raskaita asioita, etteivät kaikki niistä eheinä selviäisi.

On eri asia väittää, että positiivisia asioita tapahtuu niille, jotka sellaisia odottavat, kuin sanoa, että optimistisesti asennoituvat ihmiset kokevat itsensä onnellisimmiksi ja näkevät ympärillään enemmän ilon aiheita kuin pessimistit. Onnettomuuksia, sairauksia, menetyksiä ja vaikeuksia ei nimittäin kukaan pelkällä positiivisella ajattelulla vältä. Sellaisen väittäminen esimerkiksi maanjäristyksen uhreiksi joutuneille on mielestäni suorastaan julmaa. Olivatko ne sadattuhannet kiinalaiset jotenkin perusnegatiivisia tai se suuri afrikkalainen väestönosa, joka kärsii sairauksista ja ruuan puuttesta? Ovatko he itse syyllisiä surkeuteensa? Eikö silloin ole ihan kohtuullista, että he saavat myös itse kantaa typeryytensä ja saamattomuutensa seuraukset?

Tämä maailmankaikkeuden ja universumin ohjailuun uskominen on nykyään osa niin sanottua New Age -ajattelua, jonka alkujuuret ovat pitkälti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden opettamassa karman laissa. Kristinuskon näistä ihmisen jatkuvaa kehittymistä ja jälleensyntymää painottavista uskonnoista erottaa selkeimmin ajatus armosta, rakkaudesta, jota ei tarvitse, eikä voi, hyvillä teoilla ansaita. Se antaa tilaa myös heikkoudelle ja keskeneräisyydelle, eikä oletakaan meidän pystyvän itse itseämme suosta kiskomaan.

Siihen uskoon minä takerrun lujasti ja toivon, että se kantaa loppuun asti, sillä oman valoisuuteni, yrittämiseni ja positiivisuuteni varassa en totisesti pitkälle jaksa.