Kohtalaisen elämänkokemuksen ja ihmistieteisiin liittyvän koulutuksen pohjalta olen päätynyt siihen yksiselitteiseen tulokseen, että ainoa tapa välttää ihmissuhdeongelmat on välttää ihmissuhteita. Sitä ohjetta olen tässä nyt puoli vuosikymmentä noudattanut ja toimiihan se.
Ei soi jatkuvasti puhelin. Ei tarvitse enää vastailla sähköpostitulvaan. Kukaan ei kysy mukaan minnekään, eikä työtarjouksiakaan ole tullut pian vuoteen. Tätähän minä kaipasin, kun olin niin väsynyt esittämään aina iloista, empaattista ja pirteää... mutta entäs mahdolliset edessä olevat 30 vuotta? Haluanko viettää nekin eläinseurassa, neljän seinän sisällä, vähäpuheisen puolisoni silloin tällöin piipahdellessa istumassa tietokoneensa takana?
Jotkut asiat elämässä voi valita. Toiset tulevat kuin vanhuus ja kuolema kutsumatta ja pyytämättä. Haluanko elää lopunkin elämästäni näin? Onko muita vaihtoehtoja?
Sanovat, että ystävyyssuhteiden luominen käy vanhemmiten vaikeaksi. Nuorena toisensa löytäneet ystävät kantavat mukanaan yhteistä historiaa, eikä kaikkea tarvitse selittää... Onhan minulla muutama sellainen ja tutustuminen meikäläiseltä käy liiankin sukkelaan. Yksi keskeinen ongelma elämässäni on aina ollut se, että lupaan olemuksellani enemmän kuin lopulta kykenen antamaan. Ensivaikutelma minusta on kuulemma avoin, ystävällinen , iloinen ja sosiaalinen, mutta fasadin takana piilee epäsosiaalinen, yli-itsenäinen, masentunut erakko.
Nykyisin tämä erakko on aika-ajoin myös lähes liikuntakyvytön ja pahantuulinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Koeta siinä sitten tekeytyä ystävälliseksi ja empaattiseksi, kun joka paikkaan sattuu ja ahdistaa. Ehkä on parasta jatkaa entiseen tapaan. Tämä enimmäkseen nelijalkaisista koostuva perheeni ainakin sallii ja ymmärtää ne kehnommatkin päivät. Kenenkään itsetuntoa ei tarvitse pönkittää, eikä erimielisyyksien selvittämiseen tarvita ylenmäärin voimia syövää neuvottelutaitoa ja diplomatiaa.
Mitä enemmän tiedän ihmisistä, sitä enemmän pidän koirista .. ja kissoista.. ja lampaista ja .. siis ylipäätään kaikista karvapeitteisistä tasalämpöisistä. Niinhän se on.
Ei soi jatkuvasti puhelin. Ei tarvitse enää vastailla sähköpostitulvaan. Kukaan ei kysy mukaan minnekään, eikä työtarjouksiakaan ole tullut pian vuoteen. Tätähän minä kaipasin, kun olin niin väsynyt esittämään aina iloista, empaattista ja pirteää... mutta entäs mahdolliset edessä olevat 30 vuotta? Haluanko viettää nekin eläinseurassa, neljän seinän sisällä, vähäpuheisen puolisoni silloin tällöin piipahdellessa istumassa tietokoneensa takana?
Jotkut asiat elämässä voi valita. Toiset tulevat kuin vanhuus ja kuolema kutsumatta ja pyytämättä. Haluanko elää lopunkin elämästäni näin? Onko muita vaihtoehtoja?
Sanovat, että ystävyyssuhteiden luominen käy vanhemmiten vaikeaksi. Nuorena toisensa löytäneet ystävät kantavat mukanaan yhteistä historiaa, eikä kaikkea tarvitse selittää... Onhan minulla muutama sellainen ja tutustuminen meikäläiseltä käy liiankin sukkelaan. Yksi keskeinen ongelma elämässäni on aina ollut se, että lupaan olemuksellani enemmän kuin lopulta kykenen antamaan. Ensivaikutelma minusta on kuulemma avoin, ystävällinen , iloinen ja sosiaalinen, mutta fasadin takana piilee epäsosiaalinen, yli-itsenäinen, masentunut erakko.
Nykyisin tämä erakko on aika-ajoin myös lähes liikuntakyvytön ja pahantuulinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Koeta siinä sitten tekeytyä ystävälliseksi ja empaattiseksi, kun joka paikkaan sattuu ja ahdistaa. Ehkä on parasta jatkaa entiseen tapaan. Tämä enimmäkseen nelijalkaisista koostuva perheeni ainakin sallii ja ymmärtää ne kehnommatkin päivät. Kenenkään itsetuntoa ei tarvitse pönkittää, eikä erimielisyyksien selvittämiseen tarvita ylenmäärin voimia syövää neuvottelutaitoa ja diplomatiaa.
Mitä enemmän tiedän ihmisistä, sitä enemmän pidän koirista .. ja kissoista.. ja lampaista ja .. siis ylipäätään kaikista karvapeitteisistä tasalämpöisistä. Niinhän se on.
3 kommenttia:
Tunnistin itteni pelottavan (?) monesta adjektiiveja sisältäneestä lauseesta, vaikken vielä olekaan "vanha" vaan pelkkä "akka.". Pisti jopa ihan hymyilyttämään. ;)
Joo, kaksipiippuinen juttu. Ihmisten kanssa on kiva olla, mutta yksin viihtyy ihan mainiosti. Minuakin kehutaan iloiseksi ja ystävälliseksi. Tietäisivätpä vain!
Kiva, että viihdyttää, Bemary :-)
Meidät vanhemman polven naisimmeiset on vissiin aika tehokkasti aivopesty miellyttämään kanssaeläjiään, vai kuinka, Kiona?
Lähetä kommentti