Sukupuolipaskaa

Mua sitte sylettää, että vielä nykysuomessa törmää jatkuvasti miehiin sekä naisiin (!), jotka kuvittelevat naisten syntyvän pata kaulassa ja tiskirätti takataskussa. Ne luulee, että ruuanlaitto on jokin luontainen lahja tai taipumus ja rakkaus siisteyteen selvästi yleisempää naisilla kuin miehillä. Multa se geeni ainakin puuttuu.

Ennen kaikkea ne neandertahlilaisista seuraavat uskoo, että äitiys on joka naisen unelma, ja että miesten pitää olla varuillaan, koska feminiinit metsästää keinoja kaihtamatta alfaurosta jälkeläisilleen huoltajaksi. Miehen geenit puolestaan ajaa niitä baanalle bailaamaan ja jakelemaan siittiöitään kaikille halullisille ja vähän haluttomammillekin, kunhan kohteet vaan ovat "pantavan" näköisiä. (Voi tauti, että mä inhoan tuota sanaa. Siinä kiteytyy mielestäni kaikkein kuvottavin esineellistäminen, mitä tämän hetken yhteiskunnassa esiintyy. Enkä mä sitä paitsi kehtaisi puhua näin rumia, jos arvelisin yhdenkään tutun löytävän näille sivuille).

Joka tapauksessa, tuota eilistä kissakuva-arvoitusta sorvaillessani tulvahti mieleeni kaikki se sukupuolipaska, jota olen elämäni aikana eri yhteyksissä joutunut sorkkimaan. Ongelmilta ei ole pelastanut edes se, että olen ollut jo suurimman osan elämästäni onnellisesti (mitä se on? No, ei ainakaan olla kolhittu toisiamme hengettömiksi) avioliitossa yhden ja saman miehen kanssa, joka sattuu kuulumaan harvinaiseen, positiiviseen, aidosti ihmisten sukupuolesta riippumatonta yksilöllisyyttä kunnioittavaan vähemmistöön. Stereotypioita ja yhdenmukaisuuden paineita (jopa painostusta) joutuu kohtaamaan kaikkialla, missä juntteja liikkuu.

Erityisesti ammattilaisena kasvatusalalla näitä sukupuolirooleja joutui miettimään lähes päivittäin. Kuka hemmetti on keksiny, että tytöt tykkää vaaleanpunaisesta ja pojat sinisestä? Miksi naisten asiantuntijuus kuuluu kasvatuksen ja hoivan kentälle ja miehet pörrää moottoreiden, teknologian, rakentamisen ja vallan pyörteissä?

Minua ei mitkään kulttuurisesti määritellyt naiseuden perusjutut ole vetäneet puoleensa koskaan. Vapaaehtoisesti lapsettomana, taloudenhoitoa, muotia ja julkkisjuoruja vieroksuvana en tunne itseäni silti yhtään vähemmän naiseksi kuin kanssasisarenikaan. Mikä sitäpaitsi olisi vaihtoehtona? Miehestä en käy. Ehkä jonkinlainen epänaiseus? On sellaista minulle joskus nuorena joku katkera poikaystäväkandidaatti ehdotellutkin, pitkistä, vaaleista hiuksista ja supernaisellisista muodoista huolimatta.

Ajatella, että kaiken tämän saa päänvaivakseen parista kissakuvasta. Niitä näpätessäni en itse asiassa vielä itsekään tiennyt, mitä sukupuolta ne olivat. Kuvanottohetkellä ne olivat vasta juuri tulleet meille, enkä kehdannut epäkohteliaasti heti ensimmäisenä käydä kopeloimaan intiimialueille.

Ajatusketjulle antoi kuitenkin potkua suurikokoinen, leikattu kollikissamme, joka aina ensimmäisenä ilmaantuu toivottamaan tervetulleeksi ja hoivaamaan pieniä tulokkaita. Talossa on kyllä myös liuta narttukissoja, mutta niitä pennut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Merkillepantavaa on se, että tämä kollipoika hoivasi jo ennen "miehuutensa" menetystä. Kissakirjasta luin taannoin, että luonnossa uroskissat eivät osallistu pentujen hoitamiseen...

Joidenkin mielestä elämä on helpompaa, kun sukupuolijako stereotyyppisine piirteineen on suhteellisen selvä. Minun mielestäni juttu on kyllä niin, että kunkin pitäisi saada kasvaa juuri sillä viisiin yksilöksi kuin kunkin elämä, toiveet ja mieli sattuu kasvattamaan - varsinkin, jos lopputulos ei polje kenenkään muun perusoikeuksia.

Onhan siinä vähän enemmän päänvaivaa, jos pitää etsiä sopiva puolisko kymmenien tuhansien eri tyyppien joukosta. Helpompaa olisi napata stereotyyppinen mies tai nainen kuin kaupan hyllyltä tietäen, että mieheltä varmasti kodin korjaushommat ja leivänhankinta sujuu ja nainen hoitaa suvereenisti kodin ja kakarat. Mutta eikö se olisi vähän ennalta-arvattavaa ja tylsää?