Blogeja selailemalla sen huomaa. Meitä on paljon: kaikenikäisiä masentuneita, eri tavoin kelkasta pudonneita, epätoivoisesti kulissejaan pystyssä pitäviä tai jo julkisesti leimautuneita.
Minä taidan kuulua syrjäytyneistä onnekkaimpiin, niihin, joiden taistelut on jo taisteltu, mutta joilla on vielä jotain, joka pitää elämässä kiinni. Olen päätynyt eläkkeelle (Päässyt vai joutunut? En tiedä kumpaa enemmän. Tiedän, että pitäisi osata olla kiitollinen tästä pienestä, mutta sentään säännöllisestä eläketulostaan. Mieluiten olisin silti työkunnossa). Olen fyysisesti sairas ja oireilen myös masentumalla. En jaksanut työelämässä, vaikka pidin valtavasti ammatista, johon olin lopultakin valmistunut pitkän harhailun, monien kokeilujen ja useamman opiskelurupeaman jälkeen. Työvuosia olisi vielä jäljellä ainakin kaksikymmentä - mikäli elinvuosia riittää. Silti olen jo omissa ja toisten silmissä vanha. Olenhan keski-ikäinen ja nainen. Ketä sellainen kiinnostaa?
Tuntuu, että kaikelle on nykyään laskettavissa markkina-arvo, myös ihmisille työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Ihmisestä on tullut ihmiselle väline omiin päämääriin, hyötyyn ja mielihyvään. Jos kumppani ei enää tyydytä seksuaalisesti tai ei ole tarpeeksi edustava esiteltäväksi, hänet voi aina vaihtaa - ainakin, jos itsellä on valuuttaa, jolla kulloinkin markkinoilla kauppaa käydään. Työantajaa kiinnostaa yritykseen tuomani lisäarvo ja tuotto. Hänelle olen yhtä kuin työvoima, en persoona. Niinkö se on?
Ehei, ei minua ole (ainakaan vielä) jätetty, enkä itse ole jättänyt ketään. Potkujakaan en ole vielä koskaan saanut. Minua vain vetää puoleensa nimenomaan särkyneitten ja särjettyjen tarinat. Jostain syystä tämän päivän kuvien tulvassa katseeni kiinnittyy surullisiin silmiin, niiden katseisiin, jotka on hylätty, lyöty, halveksittu tai jätetty huomiotta. Ihmisten blogeistakin suosikeiksi valikoituvat nopeimmin ne, joissa elämän valoisan puolen lisäksi häilyvät myös varjot, suru on läsnä, eikä elämä mahdu meikkilaukkuun.
Menestys, nuoruus, muoti, kauneus, raha, voima, valta ja kuuluisuus. Ketä kiinnostaa? Minua ei. Monia muita kyllä. Siksi täällä syrjässä, marginaalissa, nuotin vieressä, varmaan onkin niin paljon tilaa.
Minä taidan kuulua syrjäytyneistä onnekkaimpiin, niihin, joiden taistelut on jo taisteltu, mutta joilla on vielä jotain, joka pitää elämässä kiinni. Olen päätynyt eläkkeelle (Päässyt vai joutunut? En tiedä kumpaa enemmän. Tiedän, että pitäisi osata olla kiitollinen tästä pienestä, mutta sentään säännöllisestä eläketulostaan. Mieluiten olisin silti työkunnossa). Olen fyysisesti sairas ja oireilen myös masentumalla. En jaksanut työelämässä, vaikka pidin valtavasti ammatista, johon olin lopultakin valmistunut pitkän harhailun, monien kokeilujen ja useamman opiskelurupeaman jälkeen. Työvuosia olisi vielä jäljellä ainakin kaksikymmentä - mikäli elinvuosia riittää. Silti olen jo omissa ja toisten silmissä vanha. Olenhan keski-ikäinen ja nainen. Ketä sellainen kiinnostaa?
Tuntuu, että kaikelle on nykyään laskettavissa markkina-arvo, myös ihmisille työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Ihmisestä on tullut ihmiselle väline omiin päämääriin, hyötyyn ja mielihyvään. Jos kumppani ei enää tyydytä seksuaalisesti tai ei ole tarpeeksi edustava esiteltäväksi, hänet voi aina vaihtaa - ainakin, jos itsellä on valuuttaa, jolla kulloinkin markkinoilla kauppaa käydään. Työantajaa kiinnostaa yritykseen tuomani lisäarvo ja tuotto. Hänelle olen yhtä kuin työvoima, en persoona. Niinkö se on?
Ehei, ei minua ole (ainakaan vielä) jätetty, enkä itse ole jättänyt ketään. Potkujakaan en ole vielä koskaan saanut. Minua vain vetää puoleensa nimenomaan särkyneitten ja särjettyjen tarinat. Jostain syystä tämän päivän kuvien tulvassa katseeni kiinnittyy surullisiin silmiin, niiden katseisiin, jotka on hylätty, lyöty, halveksittu tai jätetty huomiotta. Ihmisten blogeistakin suosikeiksi valikoituvat nopeimmin ne, joissa elämän valoisan puolen lisäksi häilyvät myös varjot, suru on läsnä, eikä elämä mahdu meikkilaukkuun.
Menestys, nuoruus, muoti, kauneus, raha, voima, valta ja kuuluisuus. Ketä kiinnostaa? Minua ei. Monia muita kyllä. Siksi täällä syrjässä, marginaalissa, nuotin vieressä, varmaan onkin niin paljon tilaa.
2 kommenttia:
Jaaha, toinenkin pahantuulinen tai -oloinen, ja vielä vanhakin, hienoa!
Kiva kun ei tartte ihan yksin kärttyillä. Kiitti visiitistä Kiona ;-)
Lähetä kommentti