keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Kriisistä kriisiin

Hesari julkaisi kuulemma hiljattain jutun, jossa kerrotaan Suomen nuorison asenteiden muuttuneen konservatiivisemmiksi. Oma napa on asettunut monella entistä selvemmin maailman keskipisteeksi. Kuluttaminen, viihtyminen ja itsestä huolehtiminen on ohittanut arvojärjestyksessä altruistisemmat päämäärät.

Psykologiselta kannalta katsottuna kyseessä voi tietysti olla suojautumiskeino. Kun tilanne ympäristöuhkien osalta alkaa näyttää toivottomalta, on helpompi sulkeutua omaan pikku kuplaan kuin jäädä avuttomana seuraamaan lähestyvää katastrofia. Taloudellinen lama osuu monen nuoren kohdalle jo toista kertaa ja lietsoo epävarmuutta henkilökohtaisesta tulevaisuudesta. Parempi siis nauttia ja elää kuin viimeistä päivää, koska huomenna voi olla vielä huonommin. Siitäkö on kysymys? En minä tiedä.

Itse kuulun siihen sukupolveen, jonka teini-ikää varjosti öljykriisi, ammattiin valmistumisen jälkeen pukkasi päälle edellinen lama ja nyt taantuma on täällä taas. Toisaalta historian tutkiminen pistää miettimään, lieneekö elämä tällä maapallolla koskaan niin helppoa ja tasaista ollutkaan. Sotia, nälänhätää, tauteja, taistelua vallasta, jokapäiväisestä leivästä ja elämästä on ollut kaikkina aikoina. Jotenkin sitä vaan kuvittelisi, että kun teknologia kehittyy, samalla kehittyisi myös ihmiskunnan kyky selvitä henkisesti, itseään ja toisiaan tuhoamatta, kaikista näistä haasteista. Kovin vakuuttavalta se kehitys ei nyt näytä.

Tämän tyypin äänestä en tykkää yhtään, mutta hänen sanoituksissaan on toisinaan terävää oivaltavuutta. Tämän päivän ajatuksiin sopii tämä

Voikukka ja päivän kakarat

Ensikuulemalta tämä uutinen huvitti. Jokunen vuosi sittenhän julkistettiin samantapaisia tietoja yläasteikäisten luonnontuntemuksesta. Nyt on sitten selvinnyt, ettei lukion käyminenkään takaa sitä, että oppilas erottaa kuusen männystä ja voikukan ties mistä päivänkakkarasta..Toisaalta onko sillä jotain väliä ja jos niin kenelle?

Joulukuusikauppiaalle perustiedot aiheesta ovat merkityksellisiä. Samoin metsurille, agrologille ja puutarhurille. Kaikki eivät kuitenkaan jokapäiväisessä elämässä lajintunnistusongelmien kanssa enää tekemisiin joudu, kun kaukana takana ovat ne ajat, jolloin useimpia suomalaislapsia odotti kesäloman aikana kitkentäurakka kasvimaalla. Siinä tilanteessa ei äiti varmasti päätä silitellyt, jos porkkanantaimet ja voikukat pääsivät vahingossa sekoittumaan. Urbaanissa ympäristössä kasvavalle nuorelle monet muut tiedot lienevät tärkeämpiä.

Silti olen hieman huolissani siitä, miten suhtautuminen yleissivistykseen on muuttunut. Krätyakan nuoruudessa tietoa, taitoa ja ymmärrystä pidettiin iteisarvona. Koulutus sinänsäkin oli arvossaan paremman yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen välineenä.

Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei nippelitietoa enää tarvita, kun kaikki tarpeellinen löytyy hyvien tiedonhakutaitojen avulla netistä. Itse en olisi siitä niinkään varma. Ajatteluun tarvitaan välineitä. Ne ovat nimeltään käsitteitä. Kriittiseen ajatteluun tarvitaan myös näkemystä. Sitä ei yleensä saavuteta pelkästään elämyshakuisesti nettisivuilla surffaillen tai viihdepainoitteista kulttuuria kuluttaen.

Entisenä opettajana olen kyllä sitä mieltä, että opetussuunnitelmiin on ympätty aivan liikaa materiaalia. Vähempikin riittäisi paremmin sisäistettynä. Karu totuushan kuitenkin on, että suurin osa koetta varten päähän ahdetusta tiedosta valuu muistista pois jo seuraavien kokeen jälkeisten päivien aikana.

Surulliselta silti tuntuu se, jos kasvavan sukupolven maailmankuva kaventuu sellaisten asioiden osalta, jotka kuitenkin ovat pysyvämpiä kuin sesongeittain vaihtuva muoti tai pinnalla olevat pelit ja viihdestarat. Eikö sieltä tämän päivän kakaroiden aivoista nyt jonkinmoinen lokero löytyisi kuusille, kukille ja muillekin luonnon ihmeille? Vai olisiko opetuksessa edelleen kehittämisen varaa, kun luonto ei kiinnosta?

Yhden sanan meemi


Ofelia haastoi meemiin. Krätyakka kiittää ja vastaa. Mukanaan sen voi viedä ja vastailla ken tahtoo. Ideana on siis vastata kysymyksiin yhdellä sanalla. Ei muuten ole tämmöiselle monisanaiselle lörpölle helppoa.

1. Missä kännykkäsi on? -sohvalla
2. Puolisosi? -rakas
3. Hiuksesi? -märät
4. Äitisi?-hyvä
5. Isäsi?-tärkeä
6. Suosikkisi? -suklaa
7. Unesi viime yönä? - unohtunut
8. Mielijuomasi? - vesi
9. Unelmasi/tavoitteesi? - rakastaa
10. Missä huoneessa olet? -yläkerrassa
11. Harrastuksesi? - puutarhanhoito
12. Pelkosi? - väkivalta
13. Missä haluat olla 6 vuoden päästä? - rauhassa
14. Missä olit viime yönä? - nukkumassa
15. Jotain, mitä sinä et ole? - terve
16. Muffinssit? - yäk
17. Toivelistalla? - koti
18. Paikka, missä kasvoit? - Vaasa
19. Mitä teit viimeksi? - peseydyin
20. Mitä sinulla on ylläsi? - vaatteet
21. Televisiosi? - kiinni
22. Lemmikkisi? - pehmoisia (kts. kuva yllä)
23. Ystävät? - vähän
24. Elämäsi? - turhauttavaa
25. Mielialasi? - kohtalainen
26. Ikävöitkö jotakuta? - en
27. Auto? - vanha
28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? - sukat
29. Lempikauppasi? - Huuto.Net
30. Lempivärisi? - musta
31. Milloin nauroit viimeksi? -eilen
32. Milloin viimeksi itkit? - muistaisinpa
33. Kuka lähettää tämän edelleen - joku
34. Paikka minne menet yhä uudelleen ja uudelleen? - metsään
35. Henkilö, joka s-postittaa sinulle säännöllisesti? - Aila
36. Lempiruokapaikka? - Helmin kortteeri (minkä mä sille voin, että siinä nimessä on kaks sanaa?!)
37. Unelmalomasi? - Loma?!!!
38. Mikä ei ota sinussa syntyäkseen? - innostus
39. Mistä nautit? - ystävällisyydestä
40. Miten voit? - kehnosti

tiistai 15. syyskuuta 2009

Saattaen vaihdettava

Koskaan en ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka hetken mielijohteesta uusivat koko asuntonsa sisustuksen. Minulle esineillä on historia, vakiintunut paikka ja käyttötarkoitus. Ne sitovat minut aikaan, tiettyihin henkilökohtaisiin tapahtumiin ja ihmisiin, jotka niihin liittyvät. Ne kantavat itsessään muistoja.

En ole käsittänyt myöskään yhteiskuntia, jotka vallankumouksen myötä ovat kääntäneet kokonaan selkänsä vanhalle. Totaalisen historian hylkäämisen jälkeen on pelottavan usein seurannut myös totalitarismi. Aivan kuin sukupolvilla olisi tietyin väliajoin tarve toistaa edellisten virheet.

Myös työpaikoilla nykyään taitaa valtiovallan vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta vallita trendi, jonka mukaan teknologia kehittyy niin nopeasti, etteivät vanhat enää sitä kykene omaksumaan. Ikääntyvä ihminen on hitaampi ja käsityksiltään menneiden aikojen vanki. Parempi siis tuupata vanhukset eläkeputkeen (tai masennusputkeen tai ties mihin putkeen, jos niitä pillereitäkin on pian jaossa) ja ottaa nuorempia tilalle - niin kauan kuin tuoretta työvoimaa vielä riittää (Tilastothan lupailevat aika vakuuttavasti tulevaa työvoimapulaa, johon minä en henkilökohtaisesti vielä usko, mutta siitä joskus myöhemmin).

Itse ajattelen niin, että on suurta typeryyttä hukata vanhenevien ihmisten hiljainen tieto ja viisaus sysäämällä heidät syrjään vain siksi, ettei kunto nuoremmillekin jo epäterveelliseksi kiihtynyttä tahtia kestäkään. Onhan tästä paljon puhuttu ja joillakin aloilla monenlaisia projekteja kehiteltykin. Masentavan usein hyvät hankkeet haudataan kuitenkin heti, kun projektirahoitus päättyy.

Kun nyt olemme muuttamassa taloon, joka on rakennettu 1800-luvun puolella, uskon että remontin myötä rakennuksesta paljastuu sekä tyhmyyttä, viisautta että katteetonta optimismia kerroksittain. 60-70-luvuilla esimerkiksi oli merkillinen into poistaa kaikista vanhoista rakennuksista tulisijat. Ne kai edustivat jotain vanhanaikaista ja hävettävää, joka haluttiin raivata modernin keskuslämmityksen tieltä. Niin on tehty myös siellä tulevassa kodissamme. Ei se hömpötys onneksi kauan kestänyt. 80-luvulla alettiin jo aivan yhtä innokkaasti hankkia koteihin uudellen takkoja ja leivinuuneja lisälämpöä ja tunnelmaa tuomaan. No, vanhojen rakennusten korjausvirheet ovat sitten luku sinänsä. Niistä monet maksavat nyt homeisissa taloissa kallista hintaa.

Krätyakan mielestä monet asiat ovat vähä kuin junan vaunut, joissa lukee "saattaen vaihdettava". Usein on järjetöntä hylätä vanha kertarysäyksellä arvioimatta, tietoa tallettamatta, ja siitä oppimatta. Loppujen lopuksihan koko niin sanottu kehittyneisyytemme rakentuu aiempien sukupolvien saavutuksille, vaikka joskus kuvittelemme keksintöinemme olevamme paljon esi-isiämme korkeammalla.

Kuinkahan monesta meistä olisi esihistoriallisilla eväillä ollut kivikirveitä keksimään. Ei minusta ainakaan. Enkä totisesti menisi kehityksellä kehuskelemaan niin kauan kuin ihmisluonto on tämmöinen, että omat lajitoverit ja jopa lähisukulaiset voidaan sysätä tarpeettomina syrjään riutumaan, kun tehot ei enää riitä ja ylläpito tulee liian kalliiksi.


maanantai 14. syyskuuta 2009

Tekee mieli kehaista



Aika ajoin järjestelen uudelleen tuolla sivupalkissa olevia suosikkiblogejani ja vaihdankin joitakin esillä olevia. Se harvoin tarkoittaa sitä, että lakkaisin lukemasta jotain, mikä on esillä ollut. Tilaa vain on rajallisesti ja joskus vaihdot tapahtuvat aika mielivaltaisestikin. Pääsääntöisesti kuitenkin tekee mieli laittaa esille sellaisia blogeja, jotka liittyvät jotenkin teemoihin, joita näissä postauksissanikin sivuan tai, jotka olen vastikään itse löytänyt ja haluan innokkaasti esitellä muillekin.

Toivon siis, etten ole pahoittanut kenenkään sellaisen mieltä, jonka blogin olen tuosta palkista jossain vaiheessa poistanut (itse nimittäin saattaisin semmoisesta tulla surulliseksi. Siitä se tulikin mieleeni).

Ritan blogissa oli vapaasti jaossa montakin kehunappia ja koska olen viime viikkoina saanut hurjasti iloa, ideoita ja ajattelemisen aihetta kolmesta itselleni kohtalaisen uudesta blogituttavuudesta, haluan nyt mainostaa niitä muillekin tuommoisella napilla paiskaamalla. Linkit quun puutarhaan, Ajattelun ammatilaiseen ja hiljattain nimensä vaihtaneeseen Hiljaa kiiruhtaen -blogiin (entinen "Into korvaa puuttuvan älyn") löytyvät tuosta sivupalkista. Jos koristekasvit (höystettynä suloisella lapinkoiralla) , filosofia ja ajattelun taito tai vanhan hirsitalon remontti kiinnostavat, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Kaikille kolmelle blogille tahdon ojentaa nämä Ritan kautta kaukomailta tulleet napit, joista mansikkaisemman kieltä en ymmärrä, mutta molemmat ovat tarjolla siltä varalta, että vain toinen sopii paremmin blogin ulkoasuun. Kaikki kolme bloggaajaa ansaitsevat kuitenkin mielestäni molemmat, sillä kaikilla heillä on muille jaettavana sekä hyödyllistä tietoa, persoonallista näkemystä että inspiroiva ote kirjoittamiseen.





Vali vali vali..

Joo, mä tiedän, että pitäis olla kiitollinen siitä, että jaksoin viikonloppuna siellä kurssilla. Olihan se selvää jo etukäteen, että huvilla on hintansa. Nyt sitä laskua maksetaan. Ruoka pyrkii ulos molemmista päistä. Isommat nivelet tuntuvat siltä kuin hillerilauma kiskoisi jänteitä irti ja yön aikana joku on selvästi käynyt pieksemässä mut pesäpallomailalla. Sjögrenin syndrooma ja fibromyalgia on perseestä.

Mies pakkasi peräkärryllisen tavaraa ja lähti taas viikoksi töihin. Sääliksi käy sitäkin reppanaa. Hirveästi töitä, eikä vieläkään tietoa siitä, koska päästään oman katon alle. Mukavienkin ihmisten nurkissa nukkuminen viikkokausia yhteen menoon käy rasitukseksi kaikilla osapuolille.

Onneksi vielä ei sentään ole pakkasta ja tiet jäässä. Taas pitäisi selvitä koirien kanssa loppuviikkoon. Hieman hankalaa se nyt on , kun käveleminen sattuu ihan tolkuttomasti. Pahoin pelkään, että toisessa lonkassa on nivelpussin tulehdus tulollaan.

Monessa blogissa ja keskustelupalstoilla on tänään päivitelty Kaari Utrion mielipidettä, jonka mukaan yli seitsenkymppisille olisi aiheellista ryhtyä jakamaan itsemurhapillereitä. Se olisi kuulemma yhteiskunnan kannalta edullinen tapa päästä eroon kasvavasta vanhusväestöstä ja ainakin inhimillisempi konsti hoitaa ongelma, kuin huonokuntoisten potilaiden makuuttaminen märissä vaipoissa sairaalan vuodeosastoilla.

Ihan ensimmäisenä en lähde Utrion ehdotusta kansanäänestyksessä kannattamaan, mutta jos semmoinen mahdollisuus joskus tarjotaan, saatan hyvinkin tukkia jonoon, syntymävuoden osalta hieman korjaillut henkkarit taskussa, pilleriä pyytelemään. Tänään olis just semmoinen päivä.

Casting of My Life


Elokuvamaanantaissa (linkki vakituisesti tuossa sivupalkissa) on tänään kaksi vaihtoehtoista haastetta. Molemmat ovat Krätyakalle vaikeita, mutta valitsin sen, jonka ohjeistus on tällainen:
"Jos siis elämästäni tehtäisiin elokuva, nämä henkilöt esittäisivät 1. minua, 2. rakkauden kohdettani, 3. parasta ystävääni, 4. vanhempiani/äitiäni, 5. pahinta vihollistani"
Ylianalyyttinen, loogisuutta kohti räpiköivä mieleni meinasi nyrjähtää solmuun jo siinä vaiheessa, kun mietin, MISTÄ elämänvaiheesta se elokuva mahtaisi kertoa, sillä on vaikea keksiä yhtäkään näyttelijää, joka pystyisi vakuuttavasti esittämään ihmistä, jonka ulkoinen olemus (lue: paino) on vaihdellut niin paljon niin moneen kertaan tähänastisen elämän aikana, puhumattakaan noista muista henkilöistä. Eivät kai ne kenelläkään vuosikymmeniä samoina pysy (siis sekä ystävät että läskin määrä).

Päätin mennä siitä, mistä aita on matalin ja käyttää valmista castingia ja kokonaista tv-sarjaa. Joskus 1990-luvun lopulla meillä Suomessakin näytettiin nuorisolle suunnattu televisiosarja nimeltään Niin sanottu elämäni, joka lopetettiin USA:ssa harmillisen pian huonojen katsojalukujen vuoksi. Minua harmitti se kovasti, sillä vaikka olin jo aikuinen nainen, kun vahingossa juutuin sitä seuraamaan, se heitti minut suoraan oman elämäni vuosiin -77- 78.

Päähenkilöä sarjassa esitti Claire Danes, jota taisin muistuttaa siinä iässä jonkin verran myös ulkoisesti - paitsi, että olin paljon lyhyempi. Hellyttävän hassua ja lohdullista (koska se osoittaa, että monet noloilta ja tuskallisilta tuntuvat kokemukset ovat yhteisiä useammille nuorille kuin siinä iässä uskommekaan) on se, että monet asetelmat, henkilöt ja tapahtumat sinä sarjassa olivat kuin suoraan pienen Krätyakan elämästä. Vietin jopa välituntini ihan samantyyppisen homoseksuaalin kaverin ja räväkän tytön seurassa (A.J. Lange tuossa yläkuvassa) kuin Claire siinä sarjassa..... Ja se Jared Leton esittämä unelmasälli oli juuri niin kiiltokuvamainen hahmo kuin elokuvassa... Todellisuudessa lähinnä epävarma ja tyhjää täynnä. Oi sitä nuoruutta...Mutta tämä tv-sarja oli minusta hyvä ja liikuttava. Löytäisinpä vielä joskus sen jostain kohtuuhintaisena dvd-boxina..



Ylemmässä kuvassa siis Claire Danes ja alemmassa Jared Leto.


Nuo kolme näyttelijää siis sopivat sellaisenaan vastaukseksi kolmeen haasteen ensimmäiseen kohtaan. 1. Minä: Claire Danes . 2. Rakkauteni kohde: Jared Leto 3. Paras ystäväni (joka tosin ei ollut yhtään tuon näköinen, vaan paljon kookkaampi) A.J.Lange 4. Isääni olen aina pitänyt Paul Newmanin näköisenä ja äiti näytti minusta nuorena Elisabeth Taylorilta (niin ne lapsen silmät toimivat :) 5.Pahin vihamieheni taisi sinä vuonna sittenkin olla vaikutusvaltaisempi taho kuin ne kiusaavat oppilastoverit, nimittäin liikunnanopettajani, jota esittämään sopisi vaikkapa Katherine Hepburn. Tietynlaista yhdennäköisyyttä löytyy...

Kuvia en nyt enempää tähän liitä, kun näistäkin saatan jo joutua edesvastuuseen, jos nettipoliisi iskee.