maanantai 18. lokakuuta 2010

Suvaitsemattomuudesta

Itse homoiltaa en katsonut, mutta siitä seurannutta mediakohua en ole onnistunut välttelemään, vaikka metsänpeikkona, uutispimennossa ,yritänkin pysytellä.

Elämäni aikana minulla on ollut useita ystäviä, jotka ovat olleet homoseksuaaleja. Yhtä lukuunottamatta he kaikki ovat joko työskennelleet luterilaisen kirkon tehtävissä tai osallistuneet aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Silloin historian hämärissä (yli 20 vuotta sitten) kun nuo ihmiset olivat kiinteä osa elämääni, homoseksuaalisuus oli kaikkialla yhteiskunnassa vielä paljon nykyistä piilotetumpi asia. Yhtä lukuunottamatta myöskään kukaan noista ystävistäni ei pitänyt omaa seksuaalisuuttaan aktiivisesti esillä. Kaikki sen tiesivät, mutta seksuaalinen suuntautuminen ei ollut olennaisinta toisessa ihmisessä - ei edes niissä, kieltämättä kiusallisissa, tilanteissa, joissa joku hetero ihastui homoseksuaaliin tai päinvastoin. Seksuaalisuus ei vaan ollut se elämän tärkein asia, kun maailmassa oli vielä paljon muutakin kiinnostavaa, tutkittavaa, ihmeteltävää ja parannettavaa...

Kun tämä kohu nyt nousi, yritin työntää koko ikävän kalabaliikin pois mielestäni (koska oman elämäni ongelmissa on minulle nyt riittävästi tuskaa ja päänvaivaa). Eilen hyppäsi kuitenkin nettiuutisissa silmille ensin monta voitonriemuista otsikkoa, jossa herkuteltiin kirkosta eronneiden määrällä ja lopulta sellainen, jossa alleviivattiin, kuinka monta miljoonaa verotuloja kirkko nyt menettää eronneiden jäsentensä myötä.

Siinä kohtaa raivoni kuohahti yli kuin pohjaanpalanut, löysä mannapuuro. Rahako tässäkin tapahtumaketjussa on jälleen toimittajien mielestä se olennaisin asia ja mittari, jolla arvoa ja "vahingon" määrää mitataan!?? Minusta se kertoo jotain masentavaa niiden juttujen kirjoittajista ja arvomaailmasta, jota tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten ymmärretään.

Vaikka itse olen aikoinaan työskennellyt kirkon virassa ja puolisoni työn kautta toimeentuloni riippuu siitä edelleen, alan silti kallistua sille kannalle, ettei kirkkoa kannata pitää koossa keinotekoisesti ja väkisin, jos hinta on se, että ydinsanoma menetetään. Itse asia on silti paljon tärkeämpi kuin puitteet joissa toimitaan - tai jokapäiväinen leipä meikäläisten pöydässä.

Useammastakin blogista olen lukenut, että kirjoittaja tuli nyt viimein eronneeksi kirkosta, kun asia oli sopivasti tapetilla ja niin moni muukin samaan aikaan erosi. Juuri niinhän lampaat toimivat muissakin asioissa: joukon jatkona vaan ,yhteen ääneen määkien, vaikka teurasautoon. Itsenäiseen ajatteluun kuluu aivan liian paljon energiaa. On helpompi katsoa Iltalehdestä, mitä tänään kuuluu ajatella.

En silti usko, että eroajissa on kovinkaan paljon sellaisia, joiden siteet kristinuskoon ja kirkkoon ovat aiemminkaan olleet kovin kiinteät ja vastavuoroiset, joten käytännössä kumpikaan osapuoli tuskin menettää muuta kuin sen materiaalisen, eli verot.

Koska seuraava looginen askel jäsenten joukkopaon jälkeen on nouseva keskustelu kirkon ja valtion erosta sekä kirkon verotusoikeuden poistamisesta, luulen, että elämme suomalaisen yhteiskunnan kannalta kiintoisia aikoja.

Yhtenäiskulttuurin murentuminen on nostanut valtavan, oikeistolaisen, taantumuksen aallon vastaliikkeekseen monissa muissakin Euroopan maissa. Sen ikävimpiä ilmenemismuotoja ovat olleet vihanilmaukset maahanmuuttajia ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Samaan aikaan, kun meillä Suomessa kirkkoa syytetään vanhoillisuudesta ja Jumalaa yritetään tuupata kansanäänestyksellä kumoon, esimerkiksi Perussuomalaiset kasvattavat kannatustaan sangen taantumuksellisilla ja ahdasmielisillä lausunnoilla.

Niin vaikea ja ristiriitainen kuin oma suhteeni kansankirkkoomme onkin aina ollut, minulle se on silti paikka, jossa hyviä asioita pidetään esillä ja viime kädessä, muualta kuin ihmisestä kumpuava armo, lempeys ja rakkaus ylittää erimielisyydet.

Tämänhetkisessä kehityksessä minua huolestuttaa eniten se, että instituutioiden purkaminen (esim. kansallinen itsenäisyys, hyvinvointivaltio ja kansankirkko) on niin paljon helpompaa kuin niiden rakentaminen. Kroonisesti kummallisena, ikuisena marginaali-ihmisenä, en ehkä ole paras puhumaan yhteiskunnan vakautta ylläpitävien yhteisten käytäntöjen puolesta, mutta nyt puhuisin jos osaisin.

Asioista ei ole mahdollista poimia vain parhaita puolia kuin rusinoita pullasta. Emme voi valita vain sellaista suvaitsevaisuutta, joka suo meille itsellemme kaikki vapaudet ja oikeudet, mutta riistää ne joiltain muilta. Ennen pitkää siitä koituu ongelmia.

Hämmästyttävän usein itseään suvaitsevaisina pitävät löytävät itsensä samasta veneestä avoimesti fanaattisten ja suvaitsemattomien kanssa. He tuomitsevat fanaattisesti tuomitsijoita.

5 kommenttia:

Aila kirjoitti...

Täällä tyhjässä koulussa minä itken ääneen, kun luen tekstiäsi. Kuinka taaskin osasit kirjoittaa juuri kaiken sen, mikä minunkin sydämelläni on. Minäkään en muuten halunnut katsoa tuota ohjelmaa, enkä haluaisi kuulla koko aiheesta enää sanaakaan. Kas kun elämässä pitäisi tosiaan olla muutakin, jopa TÄRKEÄMPIÄ asioita kuin seksuaalisuus.
Eilen saarnassa pappi mainitsi, että ne samat syyt, jotka vertauksessa Kuninkaan pojan häistä olivat ihmisten verukkeina hylätä kutsu, ovat samoja syitä edelleen: "raha" ja "rakkaus"

wind-up toy kirjoitti...

Tuohon seksuaalisuuden tärkeyteen haluaisin sen verran puuttua, että mikäli minua vainottaisiin/hyljeksittäisiin/katsottaisiin kieroon seksuaalisen suuntautumiseni takia, niin kyllä se siinä tapauksessa olisi yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Tosin homouden _esille nostaminen_ on turhaa, koska kuten sanoit; maailmassa on tärkeämpiä ja polttavampiakin asioita.

"Emme voi valita vain sellaista suvaitsevaisuutta, joka suo meille itsellemme kaikki vapaudet ja oikeudet, mutta riistää ne joiltain muilta." Hyvin sanottu. Sepä minua tässä asiassa eniten kismittääkin, että ohjelmasta jäi sellainen maku suuhun, että pullasta nimenomaan poimitaan rusinat. En nyt kuitenkaan mene tuomitsemaan kaikkia kirkon jäseniä ja uskovaisia yhden ohjelman perusteella, se ei kuulu tapoihini, eikä sen pitäisi kuulua kenenkään muunkaan tapoihin.

Kiitos, Millan, ajatuksia herättävästä tekstistä.

Anonyymi kirjoitti...

Loistava kirjoitus! Minäkään en katsonut kyseistä ohjelmaa, mutta voin hyvin kuvitella Räsäsen kommentit. Sitä minä en ymmärrä, miksi ne saavat 22 tuhatta ihmistä eroamaan kirkosta. Suhteeni kirkkoon on sopivan etäinen:, minä annan sille roposeni, se antoi minulle kasteen, konfirmaation ja siunauksen avioliitolleni - ja järjestää joululaulutilaisuuden, johon menen joka vuosi. Heterot ja homot ovat eri asemassa kirkossa, mutta en minä sen vuoksi halua erota kirkosta. Vaikka kuinka mietin, en keksi yhtään syytä, miksi minun pitäisi erota. On se jonkinlainen tukijalka tässä sekavassa maailmassa ja sellainen on aina tarpeen.

Äijä kirjoitti...

Se on tuo suvaitsevaisuus tai -mattomuus aika haastava laji. Ihminen kun on niin herkkähipiäinen, että oikein hirvittää. Loukkaantuessaan on jo "suvaitsematon".

Oli muuten mielenkiintoinen viime sunnuntain 2. lukukappale.

"Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät. (2. Tim. 4: 1-5)

Mistä lie tullutkin mieleen.

Aila kirjoitti...

Hyvä Äijä, olin lukemassa kirkossa juuri tuon mainitsemasi tekstin, ja kyllä se vain jotenkin tuntui natsaavan.