Ensireaktioni tähän uutiseen oli tyrmistys. Siinähän väitetään, että vihatuimpia ihmisia työpaikoilla ovat (amerikkalaisen tutkimuksen mukaan) epäitsekkäät persoonat, jotka mukisematta ottavat hoitaakseen vastenmielisiä, ylimääräisiä tehtäviä. Heitä inhotaan tämän tutkimustuloksen mukaan siksi, että he nostavat rimaa muillekin.
Moraalista närkästystä on aina helppoa tuntea niin kauan kuin ei katso kovin tarkasti peiliin. Minäkin päästin kielenkantani valloilleen kuvaillessani amerikkalaisten moraalista kehitystasoa, kunnes pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan tilanteita, joissa itse olen eniten ärsyyntynyt työkavereiden käytöksestä.
Totta on, että itseäni ovat eniten vimmastuttaneet, myöhästelijät, lusmuilijat ja toisista pahaa puhuvat myrkynkylväjät. Rehellisyyden puuskassa jouduin silti myöntämään, että on minua joskus ärsyttänyt myös ne kiltit tytöt ja lellipojat, jotka juoksevat varsinkin pomon asioilla, tuli hännän alla, jopa niin , että muut heille osoitetut työt jäävät hoitamatta.
Joskus olen varmasti kateuksissani sekoittanut aidosti kiltit ja tunnolliset ihmiset myös noihin pomon hännänalustaa nuoleviin kiipijöihin. On kuitenkin eri asia olla avulias, ahkera ja ystävällinen kaikille kuin pelkästään niille, joilla on tarjota vastapalvelukseksi valtaa ja mammonaa.
Yksi vastenmielinen vaikutus, joka tuon kaltaisilla tutkimusraporteilla on, on se, että tällaisten kautta meille jälleen syötetään kuvaa siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja normaalia.
Psykologiaa opiskelleet ainakin tietävät, että ihmisen moraali ei ole synnynnäinen ominaisuus. Se kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, pitkälti mallioppimisen ja palautteen kautta, eikä ihminen välttämättä kehity, ellei häneltä kukaan (edes hän itse) odota kehitystä.
Jos siis ajattelemme, että on ihan normaalia olla kateellinen, pahansuopa, ahne kakkiainen, on todennäköistä, että meillä on sellaisia työntekijöitä kohta vientituotteiksi asti. Jos taas hiukan ottaisimme takapakkia aikoihin, jolloin sivistyksellä tarkoitettiin myös ylevämpiä kuin pelkästään tiedollisia tavoitteita, ihmiskuvamme voisi muuttua vähemmän materialistiseksi ja moraaliselle kehityksellekin voisi jäädä sijaa.
Aidossa kiltteydessä, avuliaisuudessa ja ahkeruudessa ei ole mitään pahaa. Sitä yritän tästä lähtien itselleni vakuutella aina kun kateuden vihreä peikko mielessäni nostaa päätään ja tekisi mieli ryhtyä mollaamaan niitä kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka eivät muka uskalla irrotella tai ovat vuorenvarmasti pomon salaisia agentteja..
Moraalista närkästystä on aina helppoa tuntea niin kauan kuin ei katso kovin tarkasti peiliin. Minäkin päästin kielenkantani valloilleen kuvaillessani amerikkalaisten moraalista kehitystasoa, kunnes pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan tilanteita, joissa itse olen eniten ärsyyntynyt työkavereiden käytöksestä.
Totta on, että itseäni ovat eniten vimmastuttaneet, myöhästelijät, lusmuilijat ja toisista pahaa puhuvat myrkynkylväjät. Rehellisyyden puuskassa jouduin silti myöntämään, että on minua joskus ärsyttänyt myös ne kiltit tytöt ja lellipojat, jotka juoksevat varsinkin pomon asioilla, tuli hännän alla, jopa niin , että muut heille osoitetut työt jäävät hoitamatta.
Joskus olen varmasti kateuksissani sekoittanut aidosti kiltit ja tunnolliset ihmiset myös noihin pomon hännänalustaa nuoleviin kiipijöihin. On kuitenkin eri asia olla avulias, ahkera ja ystävällinen kaikille kuin pelkästään niille, joilla on tarjota vastapalvelukseksi valtaa ja mammonaa.
Yksi vastenmielinen vaikutus, joka tuon kaltaisilla tutkimusraporteilla on, on se, että tällaisten kautta meille jälleen syötetään kuvaa siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja normaalia.
Psykologiaa opiskelleet ainakin tietävät, että ihmisen moraali ei ole synnynnäinen ominaisuus. Se kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, pitkälti mallioppimisen ja palautteen kautta, eikä ihminen välttämättä kehity, ellei häneltä kukaan (edes hän itse) odota kehitystä.
Jos siis ajattelemme, että on ihan normaalia olla kateellinen, pahansuopa, ahne kakkiainen, on todennäköistä, että meillä on sellaisia työntekijöitä kohta vientituotteiksi asti. Jos taas hiukan ottaisimme takapakkia aikoihin, jolloin sivistyksellä tarkoitettiin myös ylevämpiä kuin pelkästään tiedollisia tavoitteita, ihmiskuvamme voisi muuttua vähemmän materialistiseksi ja moraaliselle kehityksellekin voisi jäädä sijaa.
Aidossa kiltteydessä, avuliaisuudessa ja ahkeruudessa ei ole mitään pahaa. Sitä yritän tästä lähtien itselleni vakuutella aina kun kateuden vihreä peikko mielessäni nostaa päätään ja tekisi mieli ryhtyä mollaamaan niitä kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka eivät muka uskalla irrotella tai ovat vuorenvarmasti pomon salaisia agentteja..
4 kommenttia:
Mielenkiintoinen uutinen, mielenkiintoinen keskustelu uutisen alla. Lueskelin sitä hetken, mutta sitten päätin, että nyt riittää.
Mutta sitten itse asiaan. Totta turiset. Ahkeruus ei ole sama kuin pomon nuoleskelu. Toiset tekevät työtä mielellään eivätkä kaihda ikävimpiäkään hommia. Arvostan tuollaisia työntekijöitä.
Toiset taas haluavat valita työtehtävänsä. Usein valintakriteerinä on se, kuinka paljon siitä saa mainetta ja mammonaa. Näistä en pidä.
Itsessäni huomaan piirteitä molemmista ääripäistä. Teen ikäviä hommia, koska ne kuuluvat työnkuvaani. En yritäkään sysätä niitä muiden niskoille. Pidän kuitenkin toisinaan meteliä työstäni saadakseni itselleni tarvitsemiani resursseja. Maineteotkaan eivät ole pahitteeksi. Viime aikoina on käynyt niinkin, että omasta mielestäni tavanomaisessa suorituksessani on löydetty kiitoksen aihetta. Sekös lämmittää pientä mieltä. :)
En ollut kuullut tuota uutista, mutta en ole yllättynyt. Ehkä vielä vuosi pari sitten olisinkin ollut, mutta tämän syksyn mittaan ovat silmäni alkaneet raottua huomaamaan mainitun kaltaista raadollisuutta molemmissa työyhteisöissä.
Voisiko tutkimustulos selittyä osittain sillä, että jotkut ihmiset kokevat itsensä vahvoiksi ja itseensä tyytyväisimmiksi silloin, kun he näkevät työyhteisössään riittävän monta heitä itseään laiskempaa tai muulla tavoin 'huonompaa' ihmistä.. Tällöin 'oma paikka' työyhteisössä tuntuu enemmän kuin turvatulta. Kyse olisikin siis silkasta pelosta. Pelosta menettää oma paikkansa työpaikan hienoviritteisessä nokkimisjärjestyksessä ?
Kyllä se oman työpanoksen korostaminen on mielestäni joskus ihan paikallaan, Celia. Ihanne taitaisi olla, jos jotenkin pystyisi olemaan reilu sekä itseään, työkavereita että työnantajaa kohtaan, mutta joskus mietityttää lieneekö moinen mahdollistakaan :)
Sinulla onkin mielenkiintoinen tilanne, Aila, kun pääset vertailemaan kahta työyhteisöä. Minusta oli huojentavaa viimeisinä työvuosina huomata, (kun myös olin useammassa talossa töissä), että vaikka kaikkialla oli ongelmia, ne saattoivat sentään olla hiukan erilaisia eri paikoissa :)
Minäkin ajattelisin, että tuohan siinä on osasyynä, Kati. Pelko ja epävarmuus on sitäpaitsi enemmän sympatiaa herättävä tunne kuin vihamielisyys. Ainakin minun on vaikeaa ymmärtää sitä, miksi pelko saa jotkut mustamaalaamaan, karttamaan tai inhoamaan niitä, jotka he kokevat uhkaksi.
Lähetä kommentti