torstai 10. maaliskuuta 2011

Mitä meistä tulee isona

Taas on se aika vuodesta, kun kymmenien tuhansien peruskoulutuksensa päättävien pitäisi hakea jatkokoulutuspaikkaa. Alle kaksikymppisenä useamman vuoden satsaus ammatillisiin tai korkeakouluopintoihin näyttää pitkältä taipaleelta ja sitähän se onkin, vaikka nykyään ei enää tarvitsekaan ajatella, että peruskoulun tai lukion jälkeen suoritetut opinnot jäävät ainoiksi ja määräävät loppuelämäksi uravalinnan.

Jo jokin aika sitten julkaistiin tämä tieto, joka sopii yhteen Krätyakan omien kokemusten kanssa opon työstä muutaman vuoden takaa. Kovin monet nuoret haaveilevat työstä taiteen ja kulttuurin parissa, mutta työllisyys niissä ammateissa näyttää heikentyvän hurjaa vauhtia.

Joillekin koulunsa päättäville toki on selvää se, että työllä olisi tarkoitus myös itsensä elättää. Yhä useammat näyttävät silti toivovan työstä itselleen mielekästä elämänsisältöä, haasteita, kehittymismahdollisuuksia ja avainta itseä miellyttävään elämäntyyliin. Työllistymisnäkymät eivät tunnu koulutusvalintoja tehdessä kovin ajankohtaisilta.

Kaikki eivät sentään ole yhtä surullisia tapauksia kuin eräs abiturientti, joka aivan tosissaan koko kevään haki kouluihin perusteenaan halu "tulla julkkikseksi". Useimmilla sentään on hieman realistisemmat tavoitteet ja käsitykset omista kyvyistä.

Se silti vietävästi vimmastuttaa, että poliittisin päätöksin koulutustakin on ohjattu yhä enemmän markkinaperustaiseen toimintaan. Sitä myydään, mille on juuri nyt markkinoita, vaikka jo koulutuslinjaa käynnistettäessä olisi nähtävissä, ettei kaikille valmistuville millään ole näin pienessä maassa töitä.

Useissa peruskouluissa ja lukioissa opinto-ohjaukseen ei ole riittävästi resursseja. Kun koulutuskenttä muuttuu nykyistä vauhtia, entistä harvemmalla vanhemmalla on kykyä ohjata ja tukea nuortansa tiedonhaussa ja valinnoissa. Niinpä moni koulunsa päättävä nojautuu valinnoissaan hyvin tunnepohjaisiin mielikuviin, jotka saattavat olla kaukana totuudesta ja johtaa ikäviin epäonnistumisen kokemuksiin.

Erilaisten työelämään tutustumisjaksojen ja yritysvierailujen lisääminen on hyvä asia, mutta kuinkahan moni aivan tavallinen aikuinen hoksaa, että voisi olla auttamassa ja tukemassa itselleen läheistä nuorta (esim. kummilasta, tai tuttavaperheen nuorta) kertomalla omasta työstään tai peräti kutsumalla hänet tutustumaan omaan työpaikkaansa.


3 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Minusta on vähän ahdistavaa, kun nykyään yhä pienempinä (nimenomaan siis pieninä - jo yläasteellakin...) täytyy tehdä kurssivalintoja tulevaa uraa ajatellen. Kun itselläni ei ainakaan vielä lukiossakaan ollut hajuakaan miksi haluaisin tulla. Ja kun pääsin haluamaani opiskelupaikkaan, selvisi vasta todellisuudessa, että se ala ei työllistänytkään enää esim. kirjastoon mihin olisin halunnut, vaikka yliopisto-oppaassa luvattiin vaikka mitä työpaikkoja. =D Eli kaikenlainen tiedotus ja tutustuminen olisi kyllä tarpeen! Toisaalta voisi kysyä, pitääkö jo lukiossa tietää, miksi haluaa tulla. Käytännössä alanvaihto myöhemmin voi olla hankalaa, jos opintotuki on loppumassa tai karenssi tulossa yhden opiskelun lopettamisen takia. =/

Anonyymi kirjoitti...

Me vanhemmat treenautamme lapsiamme jo leikkikouluiässä tähän koulutuspaikoista kilpailemiseen.Nykyään jo alle kouluikäisillä pitää olla kehittäviä, uran kannalta tärkeitä ja kauaskantavia harrastuksia. Muoti-ilmiöiden ja ammattien perässä juostaan ja kompuroidaan, eikä tulevasta työpaikasta ole toivoakaan. Koulutetaan liian paljo ja liian pitkään. Joka alalla pitää olla korkeakoulututkinto ja teennäisiä opintoja, jotka eivät johda mihinkään. Ja jos johtavatkin hienoon tutkintonimikkeeseen, niin käytännön taito tehdä työtä on hukassa.Miksi puusepän pitää suorittaa ammattikorkeakoulututkinto joka ei anna valmiuksia ja miksi jokaisen pienten lasten hoitajan pitää olla maisteri, vaikka ei osaisi edes vaippaa vaihtaa, eikä ryhmää leikittää?
Työnantajat joutuvat opettamaan alusta asti näitä päteviä maistereita ja tähänhän ei ole aikaa eikä resursseja.
Nuoret (ne joilla ei ole varakkaita vanhempia) joutuvat jättämään opintoja väliin, kun ei ole varaa ottaa kovaa lainaa epävarmassa työtilanteessa. Tosiasiahan on jo nyt, että nuoret eriarvoistuvat opiskelujenkin suhteen yhä enemmän. Korkeakouluihin pääsee parhaiten, kun on käynyt kalliita kursseja, kulkenut hankkimassa kokemuksi ulkomailta ja käynyt eliittilukiota vaikka kuinka kaukana kotoa. Kun köyhä nuori on saanut jonkin ammatin, vaikka huonosti työllistävänkin, hänen mahdollisuutensa ovat vähissä. Jos lainaa on jo lukiosta ja ammattikoulusta, ei lisäopintoihin ole mahdllisuutta. Olisi tärkeää, että nuoret voisivat rauhassa miettiä, mitä kannattaa opiskella ja mistä on mahdollisuus saada leipänsä.
Onneksi olen jo viisikymppinen, en varmasti jaksaisi mylläkkää johon nuoret valintoineen joutuvat.

Unknown kirjoitti...

Emmä ainakaa viel peruskoulus olles tienny, mikä must tulee isona. Kävi kummiski sit sillee, et 14 vuotiaana tuli harrastuksest ammatti, oppisopimiksen avul. Äänittäjä on mun eka varsinain ammattinimike, laitan sen tähä, ettei teijjän tartte klikata mulluos sitä tarkastaaksee.

No. Oppisopimuksen aikana luin siin siivel itteni sähkäriks. Koulus päivät ja illat+yöt oppisopimuspaikas. Nuorena jaksaa. Ammattii valmistuttuani luin työn ohes itteni elektroniikan huoltoteknikoks. Harmitti meinaa, ku välil joutu ammattilaisen palkkaan korjaamaa äänitysvehkeit. Miks maksaa toiselle jos kerran on mahollisuus ittekki oppii.
Päivät äänittäjänä, illat ja viikolloput mixaajana keikoil. Nuorena jaksaa...edellee.
Parii vuotee en sit ehtinny keikoille, ku erehyin meneen äänittäjäks uutisryhmää maikkarille...
Teatterii äänimestariks. Taas alko lisätyöt. Paikallisratjoo teknikoks, harrastuksena remppojen teko muille ja talojen ja torppien rakentelu. Teatteris oli meinaa kesäloma huikeet 10 viikkoo ja koko sen ajan olin aina lastenkaa, rempoil ja raksoil.

Tuliha siin raadettuu, iha hulluna. Aina kahta, joskus kolmee neljääki työtä päällekkäi. Olihase mentävä, ku älyttömii liksoi tarjosvat. Ja jokanen lisätyö vakkarin päälle ku otin, se sovittii V:n kaa.

Oli kiire. Tiesin, et tällai tapahtuma mun seläs on tulevaisuutta. Perin sen ja kaljun päälaen isältäin. No, perin mä jotai muutaki.

Eli kiire oli. Saaha koti maksettuu, sejjälkee maapaikka. Sejjälkee talonrakennus, piharakennuksii seittemä ja mitä kaikkee viel.

Onneks ehin ja oli tarjol pal hyväpalkkast hommaa mikä oli lisäks suht mukavaa puuhasteluu, lisähommat.

Nyt pienpalkkanen eläkelläine.

Tästhä tuliki romaani. Kopsaampa ja muokkaan täst plokijutun ittelle.