Pakkohan tämä on tänne linkittää, vaikkei asia itselleni tällä hetkellä ajankohtainen olekaan.
Monta muutakin lehtijuttua on viime aikoina näkynyt siitä, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset eivät saa kunnollista hoitoa fyysisiin vaivoihinsa.
Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.
No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.
Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.
Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..
On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.
Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.
Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.
No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.
Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.
Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..
On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.
Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.
4 kommenttia:
Hei, taidampa klikata itseni lukijaksi tänne. On niin tutun tuntuista tekstiä. Nuo lääkäri ja unettomuus asiat.
Minulta alkoi tulla maitoa rinnoista joskus vuosia sitten. Olen edelleen varma, että minulle epäsopiva lääke laukaisi maidontuotannon.
Terapeutti ja lääkäri yrittävät tämän kiistää ja keksivät kaikenlaisia muita teorioita aiheeseen. Siis voi helvetti - sen lääkkeen sivuvaikutuksissa mainittiin, että jos maitoa alkaa erittyä, lääke tulee lopettaa!
Testejä tehtiin, mutta mitään vikaa ei koskaan löydetty. Ja maitoa tulee edelleen.
Sain muuten psykiatrilta tuolloin lääkenäytepakkauksen, ettei heti tarvitse ostaa uutta kallista lääkettä. Se oli vanhentunut! Huomautin asiasta terapeutilleni, joka tietenkin vain puolusteli lääkäriä. Se asia vain lakaistiin maton alle.
jaa,
olen tuohon minäkin törmännyt avh:n jälkeen. silloin muuttuivat astmani, iskiakseni, atopiani, fibromyalgiani sun muut ketterästi psykosomaattisiksi. siis nämä syntymäsairauteni.
kun raitistelu ei aika ajoin pysy näpeissä, ne muuttuvat alkoholin aiheuttamiksi.
jännittävää tuo lääketiede.
Psykiatria pahaa reumaa sairastavalle ystävällenikin vain suositeltiin kun hän valitti etteivät lääkkeet enää tehoa kipuihin.
Positiivisempi asenne olisi kuulemma auttanut.
Ja valitettavasti noin se menee kuten kirjoitit.
Meilläkin vanhusten osaston asukkaiden oireisiin suhtaudutaan asiallisesti, psykogeriatrisella puolella nekuulemma ovat vain korvien välissä.
Jopa keuhkokuume kerran.
Lähetä kommentti