Positiivisuus on edelleen perseestä

Rita kirjoittaa tänään onnellisen elämän salaisuudesta. Hän on sitä mieltä, että ihminen saa mitä tilaa. Positiivisesti ajatteleva ja hyviä asioita odottava saa juuri sitä, mitä uskoo ja toivoo. Negatiivinen pessimisti on tällä logiikalla itse syypää onnettomuuteensa.

Samasta aiheesta on kirjoittanut myös Ofelia useammassakin postauksessaan. Hän kertoo joinakin päivinä uskovansa positiivisen ajattelun voimaan, toisinaan taas ei. Minä en Ritan kuvailemalla tavalla optimismiin usko ollenkaan. Pahoja asioita tapahtuu nimittäin myös ihan tavallisen hyville ihmisille.

Ne voi kyllä yrittää kieltää ja synkimmässäkin pilvessä voi niin sanotusti yrittää nähdä kultareunan, mutta se ei läheskään aina suoranaisesti vaikuta ulkoisiin tapahtumiin, ainoastaan siihen, kuinka koemme ne.

Ihmisten välisessä toiminnassa asenne vaikuttaa paljon. Metsä vastaa usein niinkuin sinne huutaa, mutta ei läheskään aina. Vaikka täkäläisen koulun oppilaat eräänä aamuna vuosi sitten kuinka olisivat olleet positiivisella mielellä, ystävällisiä ja sosiaalisesti taitavia en usko, että se olisi pelastanut heitä Matti Saaren mielipuoliselta teolta.

Ajatus siitä, että ihminen voisi omalla asennoitumisellaan hallita paitsi itseään myös koko universumia on minusta suuruudenhullu ja lähentelee taikauskoa. Sitäpaitsi minusta tuntuu suorastaan loukkaavalta se, jos onnettomuuksien, sairauksien ja vastoinkäymisten rasittamien ihmisten pitäisi vielä ryhtyä siihenkin etsimään syytä itsestään. (Tätä ajatustahan laajalti nykyään viljellään muuallakin kuin itämaisiin uskontoihin kallistuvien piirissä).

Monet psykologian tutkijat ovat sitä mieltä, että optimismi on pitkälti peritty ominaisuus. Asenteitaan ja ajatteluaan voi myös muokata ja sitä kannatan lämpimästi. Aina se ei kuitenkaan riitä. Kaksi hyvin läheistä ihmistäni on perusluonteeltaan niin optimistisia ja valoisia, että joskus oikein ärsyttää. Silti molemmat ovat joutuneet käymään elämässään läpi niin raskaita asioita, etteivät kaikki niistä eheinä selviäisi.

On eri asia väittää, että positiivisia asioita tapahtuu niille, jotka sellaisia odottavat, kuin sanoa, että optimistisesti asennoituvat ihmiset kokevat itsensä onnellisimmiksi ja näkevät ympärillään enemmän ilon aiheita kuin pessimistit. Onnettomuuksia, sairauksia, menetyksiä ja vaikeuksia ei nimittäin kukaan pelkällä positiivisella ajattelulla vältä. Sellaisen väittäminen esimerkiksi maanjäristyksen uhreiksi joutuneille on mielestäni suorastaan julmaa. Olivatko ne sadattuhannet kiinalaiset jotenkin perusnegatiivisia tai se suuri afrikkalainen väestönosa, joka kärsii sairauksista ja ruuan puuttesta? Ovatko he itse syyllisiä surkeuteensa? Eikö silloin ole ihan kohtuullista, että he saavat myös itse kantaa typeryytensä ja saamattomuutensa seuraukset?

Tämä maailmankaikkeuden ja universumin ohjailuun uskominen on nykyään osa niin sanottua New Age -ajattelua, jonka alkujuuret ovat pitkälti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden opettamassa karman laissa. Kristinuskon näistä ihmisen jatkuvaa kehittymistä ja jälleensyntymää painottavista uskonnoista erottaa selkeimmin ajatus armosta, rakkaudesta, jota ei tarvitse, eikä voi, hyvillä teoilla ansaita. Se antaa tilaa myös heikkoudelle ja keskeneräisyydelle, eikä oletakaan meidän pystyvän itse itseämme suosta kiskomaan.

Siihen uskoon minä takerrun lujasti ja toivon, että se kantaa loppuun asti, sillä oman valoisuuteni, yrittämiseni ja positiivisuuteni varassa en totisesti pitkälle jaksa.