"Niistä nenäs, nosta housus ja oo niinku muukki räkänoukat". "Ei auta itku markkinoilla, eikä poru akanotos". "On sitä ennenki kakaroota saatu, eikä nuan pirusti poraattu"...En tiedä onko pohojalaasessa kansanperinteessä erityisen paljon itsensä hillitsemistä suosittelevia sananlaskuja, mutta ihan miettimättä tulee kyllä mieleen aika monta.
Pahasti saa sanoa. Suorapuheisuutta näillä seuduilla suorastaan ihannoidaan, mutta surua, avuttomuutta ja heikkoutta ei sovi näyttää. Lakeuksilla on aina pärjätty. Kitisijöistä ei tykkää kukaan. En kieltämättä aina minä itsekään. Siksikin peiliin katsominen on nykyään niin vaikeaa.
Loputtomasti valittavat ihmiset imevät toisista elämänvoiman, latistavat ilon ja herättävät ehkä ahdistusta, kun olisi halua, mutta ei pysty mitenkään auttamaan. Itsekin olin pitkään tyyppi, jonka mielestä sellaista asiaa on turha vatvoa, jolle ei mitään mahda. Ajattelin, ettei se puhumisesta parane, pitää tehdä jotain - kunnes elämä opetti, että on paljon vaikeita asioita, joille ei mitään ole tehtävissä. Silloin valittaminen, surun ja ahdistuksen ilmaiseminen voi olla ainoa keino lievittää tuskaa.
Helppoa se ei ole vastaanottajallekaan. On turhauttavaa kuunnella samat voivottelun aiheet päivästä toiseen. Sairauden kyseessä ollen kalvaa myös jossain alitajunnassa oman kuolevaisuuden pelko: Mitäs, jos minulle joskus käy samoin? Se voi olla niin kauhistuttava ajatus, että sitä paetakseen on lähdettäva kokonaan pois sairaan, kuolevan, surevan tai muuten kärsivän luota.
On myös muita keinoja lievittää omaa ahdistustaan kuin puhua siitä muille. Minulle sanat ovat kuitenkin se tärkein ja tehokkain. Kuuntelijat alkavat vaan olla vähissä. Tunnistan nimittäin jo aika pienistä merkeitä, koska toisella alkaa olla kuppi täynnä, enkä missään nimessä halua tieten tahtoen lähimmäisiä ylikuormittaa. Kun en alati jaksa teeskennelläkään, on pakko vetäytyä yksinäisyyteen.
Onneksi on sentään nämä otukset. Ne jaksavat aina, vaikka ihminen olisi kuinka huonoa seuraa.. ja onhan minulla myös tämä blogi, mutta vähitellen on alkanut tuntua, ettei tännekään voi kaikkea surkeuttaan kaataa. Pitäisi olla objektiivisempi, positiivisempi, ulospäinsuuntautuneempi ja viihdyttävämpi - varsinkin, kun näyttää siltä, että tätä ihan oikeasti joku joskus lukee ja vaivautuu peräti kommentoimaan rakentavasti ja ystävällisesti. Aina sama ongelma: sosiaalisuus, toiset ihmiset. Samassa nipussa ilo ja taakka.
Pahasti saa sanoa. Suorapuheisuutta näillä seuduilla suorastaan ihannoidaan, mutta surua, avuttomuutta ja heikkoutta ei sovi näyttää. Lakeuksilla on aina pärjätty. Kitisijöistä ei tykkää kukaan. En kieltämättä aina minä itsekään. Siksikin peiliin katsominen on nykyään niin vaikeaa.
Loputtomasti valittavat ihmiset imevät toisista elämänvoiman, latistavat ilon ja herättävät ehkä ahdistusta, kun olisi halua, mutta ei pysty mitenkään auttamaan. Itsekin olin pitkään tyyppi, jonka mielestä sellaista asiaa on turha vatvoa, jolle ei mitään mahda. Ajattelin, ettei se puhumisesta parane, pitää tehdä jotain - kunnes elämä opetti, että on paljon vaikeita asioita, joille ei mitään ole tehtävissä. Silloin valittaminen, surun ja ahdistuksen ilmaiseminen voi olla ainoa keino lievittää tuskaa.
Helppoa se ei ole vastaanottajallekaan. On turhauttavaa kuunnella samat voivottelun aiheet päivästä toiseen. Sairauden kyseessä ollen kalvaa myös jossain alitajunnassa oman kuolevaisuuden pelko: Mitäs, jos minulle joskus käy samoin? Se voi olla niin kauhistuttava ajatus, että sitä paetakseen on lähdettäva kokonaan pois sairaan, kuolevan, surevan tai muuten kärsivän luota.
On myös muita keinoja lievittää omaa ahdistustaan kuin puhua siitä muille. Minulle sanat ovat kuitenkin se tärkein ja tehokkain. Kuuntelijat alkavat vaan olla vähissä. Tunnistan nimittäin jo aika pienistä merkeitä, koska toisella alkaa olla kuppi täynnä, enkä missään nimessä halua tieten tahtoen lähimmäisiä ylikuormittaa. Kun en alati jaksa teeskennelläkään, on pakko vetäytyä yksinäisyyteen.
Onneksi on sentään nämä otukset. Ne jaksavat aina, vaikka ihminen olisi kuinka huonoa seuraa.. ja onhan minulla myös tämä blogi, mutta vähitellen on alkanut tuntua, ettei tännekään voi kaikkea surkeuttaan kaataa. Pitäisi olla objektiivisempi, positiivisempi, ulospäinsuuntautuneempi ja viihdyttävämpi - varsinkin, kun näyttää siltä, että tätä ihan oikeasti joku joskus lukee ja vaivautuu peräti kommentoimaan rakentavasti ja ystävällisesti. Aina sama ongelma: sosiaalisuus, toiset ihmiset. Samassa nipussa ilo ja taakka.
7 kommenttia:
Niinpä. Täytyy sanoa tähän, että tällä hetkellä en kestä liian iloisia ja positiivisia ihmisiä ympärilläni. Tulen pahalle päälle siitä, etten itse pysty samaan. Ärsyttää yli kaiken olla edelleen masentunut, uupunut, voimaton. Minäkin ihan oikeasti, uskokaa tai älkää, HALUAISIN iloita. Aina se vain ei ole halusta ja tahdosta kiinni. Todettu on.
Ohhoh, kelailin ihan vastikään vähän samanlaisia ajatuksia mielessäni valittamisen vaikeudesta ja sen eristävästä vaikutuksesta eloon. Ihmiset alkavat ennen pitkää vaihtaa painoa jalalta/kankulta toiselle tiheämpään tahtiin kun pidempään vatvoo asioita, joille ei mitään mahda, mutta joiden ylikään ei pääse. Jos valittamisen lopettaa, tulee huomaamattaankin kasvattaneeksi etäisyyttä ihmisiin, koska omia puheitaan tarkkailee liikaa kaiken aikaa ja säädöt on muutenkin herkässä. Jokin osoite pahan olon sanoittamiselle on kuitenkin hyvä, ellei peräti välttämätön olla, sen olen havainnut. Ahdistus alkaa käydä ja haista siellä pimeässä, kellarin penkin alla. Toisaalta niitä harvoja ystäviäänkään ei halua kuormittaa omalla kitinällään liikaa. Niin tai näin, aina väärin päin.
Kitisen, nitisen, natisen liitoksissani. Ahdistustani en osaa positiivisesti ja tyylikkäästi heivata helvettiin. Eipähän tuu ikäviä kommentteja blogiini, kun lukijani kaikkoavat ties minne.
Onpa mukavaa että joku muukin kelaa samoja juttuja, Anni ja haisu.
Mie en ainakaan blogistasi kaikkoa mihinkään, bamiella ;-)
Vaan minkäs teet, jos on kivut seurana? Tai joku muu ikävyys.
Meikäläinen meloi velkahelvetin läpi lähes 20 vuotta, enkä taatusti ollut aina iloinen ja positiivinen. Saati sellainen, etten olis ketään tarvinnut - toki sellaista piti esittää.
Että Millan-Akka, krätise ennenkaikkea tähän blogiisi. Me täältä mihinkään mennä.
(muuten jännä juttu, Pohjanmaalla ja minunkin kotipuolessani akka ei ole haukkumanimi eikä halventava nimitys naisesta. Näillä nykyisillä kulmilla ei kannata akoista puhua, tulee pian turpaan)
katselen useana aamuna vanhoja koruommeltöitä, jotka on kehystetty..."elämä on kärsimystä kehdosta hautahan asti" "kärsi kärsi kirkkaimman kruunun saat" ...vain jokunen ote..silleen tosi kannustavia ja kehittäviä. Pienenä ajattelin, että mitä teen sillä kruunulla sitten? En tiedä vastausta vieläkään.
Kiitos ystävällisistä sanoista, Äijä!
Juu, Vilukissi, se kruunujuttu muaksin on aina kummastuttanut. Mieluummin ottaisin jotain vähän käytännöllisempää ;-)
Lähetä kommentti