Eilisen postauksen kommentit nostattivat mieleeni lämpimän muiston vuosien takaa. Olin sijaisena pienellä koululla, missä lukiolaisten kanssa tunnit olivat aloittelevalle opettajalle pelkkää iloa ja jopa seiskaluokkalaisten kanssa pystyi keskustelemaan. He kuuntelivat, innostuivat ja suostuivat positiiviseen vuorovaikutukseen.
Ysiluokissa oli kuitenkin yksi, jonka tunnille kaikki opettajat menivät huokaillen. Onneksi siinä koulussa opettajainhuoneessa oli hyvä henki ja työtovereita tuettiin kaikin mahdollisin tavoin. Tuossa tietyssä luokassa oli puolet niitä, joita "ei vois vähemmän kiinnostaa" ja he sabotoivat tehokkaasti tunneilla oppimisen mahdollisuudet myös muilta.
Siinä vaiheessa, kun minä tulin vuodeksi taloon, yksi pojista oli jo rikkonut kaikkia mahdollisia sääntöjä ja varmasti muutamaa, joita ei oltu vielä keksittykään. Hän oli ylimielinen, vahva ja röyheä ja käytti valtaansa väärin myös tovereitaan kohtaan (opettajista puhumattakaan). Rikkomukset olivat niin vakavia, että hänen erottamisekseen koulusta oli jo laadittu anomus sille taholle joka sellaisesta päättää (mikä lie lautakunta. Rehtorilla ei yksin kuulemma ollut sellaisia valtuuksia. Opettajillahan ei nykyään ole juuri mitään valtuuksia. Onneksi en tiennyt sitä silloin. Vankilassa taitaisin olla, jos olisin syytteeseen joutunut kaikesta siitä, mitä neuvottomuuksissani kokeilin).
Lukuvuosi oli kääntynyt jo kevääseen, kun jälleen kerran raskas tunti oli lopuillaan. Tuon pojan kanssa olimme saavuttaneet värikkäiden vaiheiden jälkeen jonkinlaisen välirauhan, mutta muutaman muun kanssa oli vielä täysi taistelu käynnissä. Koska oli minun vuoroni valvoa viikon jälki-istunnot, pyysin häntä jäämään tunnin päätteeksi sopimaan kanssani, mikä päivä hänelle parhaiten sopisi.
Puhuin niinkuin olen aina yrittänyt puhua kaikille muillekin oppilailleni: ystävällisesti ja kunnioittavasti, mutta tarpeen tullen tiukasti. Kun toisten virratessa ulos luokasta kutsuin häntä nimeltä, hän maleksi lähemmäs, huomasi pöydällä edessäni avaimenperässä riippuvan nallen, ojensi sormensa, painoi kevyesti sitä nenästä, sanoi "piip" ja vilkaisi sitten lämmin hymy kasvoillaan minua nopeasti silmiin.
Sen jälkeen olen aina pidellyt erityisellä hellyydellä kädessäni sitä pientä nallea...
Ysiluokissa oli kuitenkin yksi, jonka tunnille kaikki opettajat menivät huokaillen. Onneksi siinä koulussa opettajainhuoneessa oli hyvä henki ja työtovereita tuettiin kaikin mahdollisin tavoin. Tuossa tietyssä luokassa oli puolet niitä, joita "ei vois vähemmän kiinnostaa" ja he sabotoivat tehokkaasti tunneilla oppimisen mahdollisuudet myös muilta.
Siinä vaiheessa, kun minä tulin vuodeksi taloon, yksi pojista oli jo rikkonut kaikkia mahdollisia sääntöjä ja varmasti muutamaa, joita ei oltu vielä keksittykään. Hän oli ylimielinen, vahva ja röyheä ja käytti valtaansa väärin myös tovereitaan kohtaan (opettajista puhumattakaan). Rikkomukset olivat niin vakavia, että hänen erottamisekseen koulusta oli jo laadittu anomus sille taholle joka sellaisesta päättää (mikä lie lautakunta. Rehtorilla ei yksin kuulemma ollut sellaisia valtuuksia. Opettajillahan ei nykyään ole juuri mitään valtuuksia. Onneksi en tiennyt sitä silloin. Vankilassa taitaisin olla, jos olisin syytteeseen joutunut kaikesta siitä, mitä neuvottomuuksissani kokeilin).
Lukuvuosi oli kääntynyt jo kevääseen, kun jälleen kerran raskas tunti oli lopuillaan. Tuon pojan kanssa olimme saavuttaneet värikkäiden vaiheiden jälkeen jonkinlaisen välirauhan, mutta muutaman muun kanssa oli vielä täysi taistelu käynnissä. Koska oli minun vuoroni valvoa viikon jälki-istunnot, pyysin häntä jäämään tunnin päätteeksi sopimaan kanssani, mikä päivä hänelle parhaiten sopisi.
Puhuin niinkuin olen aina yrittänyt puhua kaikille muillekin oppilailleni: ystävällisesti ja kunnioittavasti, mutta tarpeen tullen tiukasti. Kun toisten virratessa ulos luokasta kutsuin häntä nimeltä, hän maleksi lähemmäs, huomasi pöydällä edessäni avaimenperässä riippuvan nallen, ojensi sormensa, painoi kevyesti sitä nenästä, sanoi "piip" ja vilkaisi sitten lämmin hymy kasvoillaan minua nopeasti silmiin.
Sen jälkeen olen aina pidellyt erityisellä hellyydellä kädessäni sitä pientä nallea...
3 kommenttia:
Voi että sun pitää mua porajuttaa! ...ja naurattaa. Piip! Aila
Peikko tykkää kovasti. Nallet tykkäävät juuri tuollaisesta. Ja saavat pojat paljastamaan mitä siellä roolin alla on piilossa.
Piip ja katse mukana - kyllä ne silmät kostuttivat.
Lähetä kommentti