Hukkajukka rohkaisee blogissaan miehiä vapautumaan stereotyyppisistä rooleista. Kannatan ajatusta lämpimästi, enkä suinkaan pelkästään miesten, vaan kaikkien sukupuolten osalta.
Työssäni nuorisonohjaajana ja opettajana näin paljon aivan turhaa tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta, jota koitui siitä, että nuorten vanhemmilta sukupolvilta kopioimat sukupuoliroolit eivät toimineetkaan muuttuneessa ajassa. Myös luottamuksellisen parisuhteen muodostaminen tuntui olevan vaikeaa, kun pelkästä kumppanin biologisesta sukupuolesta ei enää voinutkaan päätellä, millaista yhteinen elämä tulisi käytännössä olemaan (eikö tuo nainen osaakaan laittaa ruokaa?! kaikki naisethan tahtovat lapsia! Jokainen maskuliinihan on kiinnostunut teknologiasta, urheilusta ja seksistä. Mustasukkaisuus parisuhteessa kertoo suuresta rakkaudesta jne.)
Itse ajelisin nyt todennäköisesti luxusautolla ja asustelisin hulppeassa kartanossa, jos taivaalta olisi tipahtanut käteeni seteliraha aina, kun joku antoi minulle palautetta siitä, etten käyttäydy sukupuoleni mukaisesti. Vieläkin voin kuulla pääni sisälle lähtemättömästi tallentuneen äitini äänen sanovan: "Ei tytöt tee noin". Viimeisin poikaystäväni ennen nykyistä puolisoa totesi läksiäissanoikseen: "Sä et oo mikään nainenkaan". Huvittuneena ja kiinnostuneena olen joskus mietiskellyt, mikä minä sitten hänen mielestään mahdoin olla. Tuskinpa mies sentään, sillä sehän olisi tarkoittanut ilmeistä arvon kohotusta.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin mielestä kaikki pitää olla niin selkeää, sovinnaista ja ennustettavaa. Minusta mielenkiintoisinta ihmisessä on hänen ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Sukupuoli ja seksuaalisuus on vain osa sitä.
Eikö meillä elämässä ole riittävästi vaivaa, paineita, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta? Pitääkö sitä kuormaa vielä kasvattaa turhanaikaisilla vaatimuksilla ja kaavamaisilla, tasapäistävillä odotuksilla.
Työssäni nuorisonohjaajana ja opettajana näin paljon aivan turhaa tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta, jota koitui siitä, että nuorten vanhemmilta sukupolvilta kopioimat sukupuoliroolit eivät toimineetkaan muuttuneessa ajassa. Myös luottamuksellisen parisuhteen muodostaminen tuntui olevan vaikeaa, kun pelkästä kumppanin biologisesta sukupuolesta ei enää voinutkaan päätellä, millaista yhteinen elämä tulisi käytännössä olemaan (eikö tuo nainen osaakaan laittaa ruokaa?! kaikki naisethan tahtovat lapsia! Jokainen maskuliinihan on kiinnostunut teknologiasta, urheilusta ja seksistä. Mustasukkaisuus parisuhteessa kertoo suuresta rakkaudesta jne.)
Itse ajelisin nyt todennäköisesti luxusautolla ja asustelisin hulppeassa kartanossa, jos taivaalta olisi tipahtanut käteeni seteliraha aina, kun joku antoi minulle palautetta siitä, etten käyttäydy sukupuoleni mukaisesti. Vieläkin voin kuulla pääni sisälle lähtemättömästi tallentuneen äitini äänen sanovan: "Ei tytöt tee noin". Viimeisin poikaystäväni ennen nykyistä puolisoa totesi läksiäissanoikseen: "Sä et oo mikään nainenkaan". Huvittuneena ja kiinnostuneena olen joskus mietiskellyt, mikä minä sitten hänen mielestään mahdoin olla. Tuskinpa mies sentään, sillä sehän olisi tarkoittanut ilmeistä arvon kohotusta.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin mielestä kaikki pitää olla niin selkeää, sovinnaista ja ennustettavaa. Minusta mielenkiintoisinta ihmisessä on hänen ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Sukupuoli ja seksuaalisuus on vain osa sitä.
Eikö meillä elämässä ole riittävästi vaivaa, paineita, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta? Pitääkö sitä kuormaa vielä kasvattaa turhanaikaisilla vaatimuksilla ja kaavamaisilla, tasapäistävillä odotuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti