Joskus ajatukset yhdistyvät aivoissa ryppäiksi tai ketjuiksi ilman, että niitä tietoisesti rakentelee. Joulunpyhinä tuli tuijoteltua paljon telkkaria ja Samuli Edelmanin Punainen lanka -ohjelmassa sanomasta lauseesta lähti kertymään uusi ajatuskokkare. Hän sanoi lukeneensa jostain, että "kun ei tiedä mitä tahtoo, alkaa haluta kaikkea".
Samaan teemaan yhdistyi mieleni kellarissa myöhemmin Jonna Tervomaan konsertista laulun sanat :.."Yhtä en saa. Yksi jää aina puuttumaan... yhtä en saa, yhtä en vielä ainakaan, mut mä pidän paikkaa"..jne Sama eksyksissäolon tunnelma tuntui toistuvan muutamissa muissakin hänen biiseissään.
Onhan itsensä etsiminen ollut tyypillistä ihmisille kaikkina aikoina. Ennen se vaan tuntui rajoittuvan selvemmin nuoruusvuosiin. Nykyinen, nopeasti muuttuva, aikako meitä pakottaa luomaan nahkamme yhä uudelleen, useita kertoja elämämme aikana ja pitämään mahdollisimman monet kysymykset avoimina, jotta emme joutuisi pettymään?
Eihän uuden oppimisessa ja näkökulmien vaihtamisessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta jos identiteetin, arvojen ja elämänkatsomuksen vankka perusta jää kokonaan muodostumatta, siitä voi seurata persoonan haurautta, epävakautta, turvattomuuden ja juurettomuuden tunnetta ikävine seurauksineen. Muutokset vaativat sopeutumista. Sopeutuminen vie energiaa. Jatkuva kovilla kierroksilla käyminen stressaa. Stressi voi polttaa loppuun..
Pelottaako meitä haluta kovasti jotain muuta kuin rahaa, jolla voi hankkia milloin mitäkin? Pelkäämmekö laskea kaikki yhden kortin varaan ja satsata tavoitteeseen, johon pääseminen voi viedä koko elämän? Muodit menevät ohi niin nopeasti. Se mikä tänään on yleisesti tavoiteltua ja arvostettua, voi huomenna olla jo auttamattomasti passé. Onko ihmiselle todellakin välttämätöntä pysytellä ajan hermolla?
Tunteet vaihtelevat ja, jos ei niiden varaan rakennettujen sopimusten tueksi ole mitään muuta, (esim. moraalisia periaatteita tai traditiota) vaihdammeko tunteittemme kohdetta aina, kun jokin aivojemme kemiaa ja hormonitoimintaamme heilauttaa? Suomeksi sanottuna : onko normaalia ottaa hatkat aina, kun alkaa ketuttaa? Minulla on ollut taipumus toimia niin, enkä usko, että se on kenellekään hyväksi.
Yllättävän monia ihmisiä (minun lisäkseni) näyttäisi nykyään vaivaavan juuri sellainen tunne, että kaikki jää koko ajan jotenkin vajaaksi. Jotain puuttuu, mutta ei osaa sanoa mitä. Mikään ei tunnu vaivan arvoiselta sitten, kun sen on saavuttanut. Koko ajan ollaan matkalla. Perille ei päästä koskaan.
Ongelmana voi olla myös se, että valittavia vaihtoehtoja on paljon., eikä ainakaan samanaikaisesti voi kaikkea saada. Kohteesta toiseen loikkiminen on kuitenkin uuvuttavaa ja saattaa pitemmän päälle jättää jälkeensä vain tyhjyyden tunteen. Jotkut asiat nimittäin vaativat paljon aikaa kypsyäkseen ja sitä meillä ei tunnu nykyään riittävän. Kaikki pitäisi olla valmista tässä ja nyt tai sitten vaihdetaan uuteen (kumppaniin, työpaikkaan, harrastukseen, palvelun tuottajaan jne.)
Kun yksi tavoite on saavutettu, heti ilmaantuu uusia. Kaiken aikaa vaivaa tyytymättömyys. Koko ajan ollaan jotain vailla. Sisällä on tyhjä kohta, kuin pohjaton nälkä, joka ei täyty millään...
Edit. Kuten nyt tämä teksti... Sitä oli pakko korjailla, kun tuntui, että julkaisin sen keskeneräisenä. En nyt osaa pukea ajatustani sanoiksi. Keskeneräisyys, ehkä siinä on juuri se, mikä meikäläistä elämässä kalvaa.. että ei tiedä miten sen kanssa eläisi, mutta ei pääse siitä eroonkaan. Ollako vai eikö olla. Kun olisikin vain kaksi vaihtoehtoa, mutta kun useimmiten edessä on sankka, poluton metsä tai umpihanki ja jokaisen on etsittävä oma kulkureittinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti