Ennen puhuttiin ahkeruudesta. "Hyvä työmies" tai "työteliäs vaimo" olivat oikeasti ylistäviä ilmaisuja, eivätkä vitsikkäitä kaikuja vuodelta kivi ja keppi.
Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.
Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."
En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.
Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.
Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.
Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.
Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?
Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.
Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.
Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."
En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.
Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.
Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.
Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.
Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?
Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.
8 kommenttia:
Tuo on sitä aitoa elämää, mitä aioit oman pentusi kanssa elää. :)
Elämä on liikaa suorittamista tänä päivänä. Minutkin on kasvatettu suorittamiseen, se on niinkuin selkäytimessä. Miksi teen näin paljon kun voin nauttia päivästäni paljon vähemmällä.
Eli nyt löhöän sohvalla, keittiössä tiskit odottaa ja huomisen sapuskan voi tehdä huomennakin töitten jälkeen, tai sitten se joka on nälkäinen tekee sen aterian itse.
Leppoisaa viikkoa teille!
Jossain näin vilaukselta blogiotsikon, jossa mainittiin tokoilu. Ei sanonut mulle mitään - enkä aio siitä sen enempää ottaa selvääkään. Tämä postauksesi valaisi asiaa mulle riittävästi.
Ihan peikkoja ajatuksia :)
Todella terve ajattelutapa. Itse harrastin samaa metsissä loikkimista omien koirieni kanssa. Nyt minulla tosin on pari kollia, mutta nekin saavat olla kissoja isolla K:lla.
Täytyy todeta tuosta kirjoituksesi alkupätkästä, että suomalaiset on kasvatettu tiukan luterilaisen työn raskaan raatajiksi. Otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman, samaa eetosta koululaisille nykyisinkin vaivihkaa opetetaan.
Itse uskon kohtuuteen, kaikessa. Kun elää kohtuullisesti ja tekee työtä kohtuullisesti, voi olettaa elävänsä kohtuullisen elämän. Eikä se elämä ole tylsää...
Hieno kirjoitus, kiitos:)
Juu, hyvä postaus! Tärkeitä asioita! Itsekin olen sitä mieltä, että toki asioita täytyy tehdä ja suorittaa työt niin, ettei niitä tarvitse hävetä, mutta jos joka MINUUTTI täytyy suorittaa, niin se on liikaa kelle tahansa.
Maaseudulla koirien kanssa riittää harrastukseksi se, että antaa koirien juosta metsissä (vaikka siihenkin tarvittaisiin maanomistajan lupa lain mukaan, aika harvalla sitä omaa metsää on niin paljon, että tämä hoituu laillisesti), mutta monilla kaupunkilaiskoirilla ei ole tällaista mahdollisuuttakaan. Siellä on samat kadut joka paikassa vastassa, missään ei saa olla vapaana. Monet koirat vaativat jonkuntasoista aivorasitetta, jota tietysti voi harrastaa kotonakin, mutta tulee varmemmin tehtyä, jos on kiva samanhenkinen porukka. Mutta vaikka olisi tavoitteetkin korkealla, niin koirankin stressikäyrä täytyy väliin saada alas, eli ei uusien asioiden opettelua monta tuntia päivässä, päivästä toiseen. Turtuuhan siihen kuka tahansa.
Pääasia on, että perheeseen otettu koira on täysiarvoinen perheen jäsen, vaikkakin tietysti koira, eikä ihmisjäsen. Muu tulee sitten tämän jälkeen. Siskoni tykkää tokoilusta, niinkuin hänen koiransakin ja meillä ollaan hurahdettu koiratanssiin, ja siitä tykkäävät jopa kissatkin, mutta kuitenkin tassuttajien ehdoilla ilman hammastenkiristystä.
Harrastelun pitäisi olla positiivista, voimaa tuovaa, vaihtelua arkeen.
Olen kanssasi samaa mieltä. Tokoilu oli aivan uusi asia. Ei ole mulla koiraa, mutta noin minäkin tekisin kuin sinäkin!
Minulle koira on ollut aina lemmikki. Isälleni se oli metsästyskaveri. Koulutukseksi riitti, että koira osasi haukkua oravia ja noutaa vesilintuja eikä purrut kuin käskystä.
Nyt tyttären perheessä on useampi toko- ym koulutettava ja harmittaa kun koirien kanssa ei vieraat saa seurustella muuta kuin emännän opastuksella. Siinä saa vieraatkin koulutusta samalla. :=/
Tuollaista Minzin mainitsemaa koiratanssia lapsuudessani harrastettiin yhden pystykorvan kanssa. Koira tykkäsi.
Oikeata meininkiä. Maiju. Ei tule maailma valmiiksi, vaikka kuinka huhkittaisiin :)
TOKO tarkoittaa tottelevaisuuskoulutusta, Aila ja onhan se hyvin tarpeellista useimmille koirille ja ihmisillekin. Siinä lajissa vaan järjestetään myös kilpailuja ja joidenkin arkinen elämäkin sen koiran kanssa näyttää jatkuvalta käskyttämiseltä. Minua semmoinen ei oikein viehätä..
Juu, tuntuu, että vanhetessa peikottaa aina vain enemmän, Isopeikko. Mihin tässä vielä ehtiikään..
Kohtuus on minustakin se avainasia, Pitsit sekaisin. Siitä löytyy tasapaino ja stressittömämpi olotila..
Hyvin kirjoitettu taas kerran, Minz. Tuo yhdessä tekemisen ilo on tärkeä asia ja kaikenlainen harrastaminen on minustakin hyvä juttu niin kauan kuin siitä ei tule veren maku suussa puurtamista, eikä ihmisiä tai eläimiä aleta kohdella välineinä.
Ennen tosiaan koirilla oli enemmän käyttöä jonkinlaisessa työssä, Vilukissi ja Anitta ( sitähän se metsästäminen tai pihan vahtiminenkin tavallaan on). Nykyään on niin paljon vapaa-aikaa, että harrastuksia on jos jonkinlaisia niin ihmisillä kuin eläimillä. Minusta on vähän hassua se, ettei osata olla rauhassa, vaan aina täytyy olla tulossa, menossa ja puuhaamassa jotain järjestettyä toimintaa.
Koiratanssia minäkin kyllä tykkäisin harrastaa, jos oma kunto kestäisi. Usmakoirakin varmasti tykkäisi :)
Lähetä kommentti