Useimmat vanhemmat tahtovat lapsilleen parasta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Sivusta katsoen on vaan pakko ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä meillä siitä lapsen parhaasta onkaan.
Eräs tuntemani yksinhuoltajaäiti elättää edelleen yli kaksikymppistä poikaansa, joka jätti koulunsa kesken, kun opiskelu ei huvittanut. Hiljattain poika toi samalle jääkaapille ja vuokratta äitinsä luo asumaan myös tyttöystävänsä, eikä äiti tahdo saada pientä palkkaansa riittämään koko kolhoosin elättämiseen..
Toisen tuttavani tyttäret käyttävät vanhempiaan jatkuvasti ilmaisena lapsiparkkina, koskaan kysymättä sopiiko vanhemmille, jaksavatko he, tai olisiko heillä jotain muita suunnitelmia..
Äärimmäisen vaikeata on joskus myös saada pidettyä suunsa kiinni, kun kuulen jonkun opiskelijan valittelevan rahapulaa ja ruokakaappinsa autiutta ja kertovan samaan hengenvetoon varanneensa syyslomalle ulkomaanmatkan. Rahapulakin on niin suhteellista..
Samantapaisia esimerkkejä "opetetusta ajattelemattomuudesta" voisin kertoa kymmenittäin.
Jos olisin saanut setelirahan joka kerralla, kun joku oppilas, päiväkotilapsi tai nuorisopalvelujen asiakas on ilmoittanut kuulteni jollekin aikuiselle, että "et sä mua määrää" olisin varmasti jo miljonääri.
Sekä nykypäivän aikuiset että lapset tuntuvat olevan kovin tietoisia omista lakisääteisistä ja norminmukaisista oikeuksistaan. Saavutetuista eduista tahdotaan pitää kiinni, oli resursseja jaettavaksi tai ei, eikä vapauksien ja vastuun yhteys tunnu olevan kaikille aikuisillekaan selvä.
Nyt, kun samaan ikäluokkaan kuuluvien tuttavieni lapset alkavat aikuistua, olen jälleen kerran hyvin helpottunut, ettei sitä omaa jälkikasvua koskaan tullut hankittua.
Olisin nimittäin varmasti ollut hyvin huono äiti. Minusta olisi tullut juuri sellainen paapoja ja hössöttäjä, joka tekee kaiken oman pikkuisensa puolesta, jotta hän varmasti kokisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Vastuun opettaminen olisikin sitten ollut vaikeampi juttu.
Työroolissa lasten ja nuorten kanssa oli helpompaa. Siinä tunteet ja oma persoona eivät olleet ihan niin paljon pelissä..Työntekijänä sitä joutui kuitenkin myös ylivoimaisten tehtävien eteen, kun olisi pitänyt auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sellaisiakin nuoria, joille oli täysi-ikäisyyteen saakka opetettu (useimmiten pääasiassa vanhempien esimerkin avulla), että heillä on vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia.
Kun karu todellisuus kasvottoman järjestelmän (esim, koulun, armeijan, sosiaalihuollon tai työelämän) hahmossa lopulta tuli vastaan, jotkut nuoret olivat niin keinottomia, että kokeilivat kerta toisensa jälkeen uhmaikäisen konsteja...ja senhän voi arvata, ettei se niissä tilanteissa tuota enää toivottua tulosta.
Onneksi enemmistö nuorista sentään edelleen on realistisia, kotoaan hyvät eväät saaneita, työnteon ja vastuun merkityksen sisäistäneitä ihmisiä..ja tottahan ihminen voi kasvaa ja oppia vielä aikuisiälläkin. Sen opin hinta vaan voi käydä kalliiksi sekä yksilölle itselleen, hänen läheisilleen että koko yhteiskunnalle.
Eräs tuntemani yksinhuoltajaäiti elättää edelleen yli kaksikymppistä poikaansa, joka jätti koulunsa kesken, kun opiskelu ei huvittanut. Hiljattain poika toi samalle jääkaapille ja vuokratta äitinsä luo asumaan myös tyttöystävänsä, eikä äiti tahdo saada pientä palkkaansa riittämään koko kolhoosin elättämiseen..
Toisen tuttavani tyttäret käyttävät vanhempiaan jatkuvasti ilmaisena lapsiparkkina, koskaan kysymättä sopiiko vanhemmille, jaksavatko he, tai olisiko heillä jotain muita suunnitelmia..
Äärimmäisen vaikeata on joskus myös saada pidettyä suunsa kiinni, kun kuulen jonkun opiskelijan valittelevan rahapulaa ja ruokakaappinsa autiutta ja kertovan samaan hengenvetoon varanneensa syyslomalle ulkomaanmatkan. Rahapulakin on niin suhteellista..
Samantapaisia esimerkkejä "opetetusta ajattelemattomuudesta" voisin kertoa kymmenittäin.
Jos olisin saanut setelirahan joka kerralla, kun joku oppilas, päiväkotilapsi tai nuorisopalvelujen asiakas on ilmoittanut kuulteni jollekin aikuiselle, että "et sä mua määrää" olisin varmasti jo miljonääri.
Sekä nykypäivän aikuiset että lapset tuntuvat olevan kovin tietoisia omista lakisääteisistä ja norminmukaisista oikeuksistaan. Saavutetuista eduista tahdotaan pitää kiinni, oli resursseja jaettavaksi tai ei, eikä vapauksien ja vastuun yhteys tunnu olevan kaikille aikuisillekaan selvä.
Nyt, kun samaan ikäluokkaan kuuluvien tuttavieni lapset alkavat aikuistua, olen jälleen kerran hyvin helpottunut, ettei sitä omaa jälkikasvua koskaan tullut hankittua.
Olisin nimittäin varmasti ollut hyvin huono äiti. Minusta olisi tullut juuri sellainen paapoja ja hössöttäjä, joka tekee kaiken oman pikkuisensa puolesta, jotta hän varmasti kokisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Vastuun opettaminen olisikin sitten ollut vaikeampi juttu.
Työroolissa lasten ja nuorten kanssa oli helpompaa. Siinä tunteet ja oma persoona eivät olleet ihan niin paljon pelissä..Työntekijänä sitä joutui kuitenkin myös ylivoimaisten tehtävien eteen, kun olisi pitänyt auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sellaisiakin nuoria, joille oli täysi-ikäisyyteen saakka opetettu (useimmiten pääasiassa vanhempien esimerkin avulla), että heillä on vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia.
Kun karu todellisuus kasvottoman järjestelmän (esim, koulun, armeijan, sosiaalihuollon tai työelämän) hahmossa lopulta tuli vastaan, jotkut nuoret olivat niin keinottomia, että kokeilivat kerta toisensa jälkeen uhmaikäisen konsteja...ja senhän voi arvata, ettei se niissä tilanteissa tuota enää toivottua tulosta.
Onneksi enemmistö nuorista sentään edelleen on realistisia, kotoaan hyvät eväät saaneita, työnteon ja vastuun merkityksen sisäistäneitä ihmisiä..ja tottahan ihminen voi kasvaa ja oppia vielä aikuisiälläkin. Sen opin hinta vaan voi käydä kalliiksi sekä yksilölle itselleen, hänen läheisilleen että koko yhteiskunnalle.
9 kommenttia:
Peukku pystyy ja korkeelle. Meil on yks ex tukiperhellaps, jonka äiti kans oli opettannu, et on vaa oikeuksii, ei mitää velvollisuuksii. Sit ku tääl koitit opettaa, et on ensin velvollisuuksii ja vast sejjälkee oikeuksii, ni sotaha siit meinas syntyy. Nyt ku ko. henkilö on jo kakskymppiin, oma perhe jo kolmihenkinen, ni rohkeni sanoo, et olit sä sillo sitteki oikees. Ensteeks on velvollisuudet, sit vast oikeudet. Se on mun tapa elää.
Hienosti otit asian esille. Toivottavasti täst viriää erittäin laaja keskustelu ja asian käsittely.
*Nostaa lippistää*
HYvä!!!
Olen ollut kanssa ison osan elämästäni yh-äitinä ja alusta saakka kerroin lapsille, että talouteen tulee vain 1 palkka. Ja hyvin meni elämämme. Itse olen sitä mieltä, että vain meidän avoimet keskustelut asioista ja elämästä ja itse itsensä elättämisestä ja pärjäämisestä maailmalla rakensivat hyvän pohjan. Koskaan en kuullut, ei mun tartte, anna rahaa, annat sä rahaa!, en mee kouluun ymv. Eli tämän mun postaukseni ydin oli siinä, että vanhemmat vaikuttavat todella isosti lapsiinsa!! Partapappa jo sanoikin tossa hyvin. Muistan kun tyttäreni hakivat ekaa opintotukea, kun kysyivät, että eikös tätä voikin hakea, ettei ole silleen yhteiskunnan elätti. Ovat itsekin aikuisina sanoneet, että moni opettamani asia on nyt heillä ohjenuorana.
Pakko kertoa vielä, että törmään joskus aamuisin yhteen melkein ikänsä työttömänä tai suoraan sanottuna työtävieroksuvana olevaan nuorehkoon mieheen. Yritti nuorempana olla työelämässä, mutta aian tuli selkä kipeäksi. Nyt ei selän puutu mikään, mikään paikka ei ole kipeä. (sen omia sanoja, että työ aiheutti ongelmia, ettei huvittanut mennä aamuisin töihin, ettei ole koskaan ollut kipeä mistään) Äitinsä oli kuulemma sanonut pikkupojillee, että kyllä yhteiskunta elättää.
Niin, hän nojailee aamuisin autoonsa tupakka suussa ja huutelee mulle, että oot sä kans kummallinen ihminen, ettet ehdi muka jutella aamuisin! Kerran pinnani paloi niin reippaasti, että käänsin fillarini ja menin ääreensä ja sanoin, että kuule, jonkun on mentävä töihin, että sä voit olla siinä vapaana ja ajella autolla.
Asiaa kirjoitit!
Vaikka aina on ollut ihmisiä jotka pitävät mottonaan "mulle kaikki tänne heti" niin onha se selväti yleistynyt.
Mutta kun kaikissa asioissa "ympäri käydään ja yhteen tullaan" niin toivottavasti tämäkin muuttuu joskus taas paremmaksi. :)
Kasvatuksesta huolimatta lapsiakin on erilaisia:omani olen lähinnä tuolla vilukissin tavalla opettanut ja mielestäni tasapäisesti mutta toinen todella ajattelee että kunpa ei tarvitsisi minun rahojani kuluttaa ja on tullut omillaan toimeen heti kun sai työpaikan.Toinenkin sanoo murehtivansa rahanmenoani mutta ei ihan pohjimmiltaan tarkoita sitä, ja on tyytyväinen jos helpolla saa tarvitsemansa.
Samoja kokemuksia mullakin. Olisi varsin terveellistä ja hyväksi ipanan tulevaisuudelle jos joutuisi tekemisistään vastuuseen ikänsä ja kykyjensä mukaan. Pidin tärkeänä sitä, että pojat ymmärsivät asioilla olevan seurauksia, toiset hyviä ja toiset huonompia. Mutta vaikka parhaansa yritti, niin aina pyörii mielessä, mitä olisi voinut tehdä toisin tai paremmin. Hyvin ovat kuitenkin pärjänneet maailmalla.
Määrätä ei voi aikuisia... =)
Mutta voisi keskustella rakentavasti. Joillekin lapsille ei koskaan ole sanottu ei ja sen sitten huomaa myöhemmin... =)
Hyvä kirjoitus! Mullahan tuo jälkikasvu on onneks vielä niin pientä ettei heti tuu tuollaisia ongelmia eteen mutta pitäähän niitä jo miettiä. =) Ja näitä ihmisiä tosiaan riittää että ei oo rahaa ruokaan ja mennään sossuun mutta sitten lennellään jatkuvalla syötöllä vaikka sinne Intiaan... Onneks itse pelkään rahavaikeuksia niin paljon että ei ole lainaa, ei hankita mitään ellei ole rahaa, ja tietty ruuasta voi kitkuttaa saadakseen jotain kivaa, mutta siis se tapa että siirretään laskuja sun muuta päästäkseen reissuun on vähän outo.
Niinhän se on, että jollei kotoa saa eväitä toistenkin huomioonottamiseen, sitä voi kolahtaa pää kovinkin jossainkohti aikuisiässä - tai sitten pahimmassa tapauksessa mennään alamäkeä niin että kopsahtaa. :(
Mulle on joskus joku lasten kavereista sanonut, kun olen liiallisia reuhuja hillinnyt, että "et sä mua määrää, kun et oo mun mutsi", mutta kun olen siihen heti puuttunut, että meillä määrään minä, eikä sun äitis, niin ovat kyllä sitten totelleet kuitenkin. Eikä ole sama tyyppi hangoitellut uudestaan vastaan. Ovat ehkä tuolla meiningillä saaneet tahtonsa periksi jossain kavereillaan, niin kokeilevat kepillä jäätä...
Omat moksut eivät koskaan ole "tyhmätelleet", eivätkä kyseenalaistaneet aikuisten auktoriteettia, vaikka toki ovat toisinaan rajoja kokeilleet ja näyttää suurin osa kavereista olevan yhtä fiksuja. Taitaa juuri nuot opettajat nähdä sen kaikkein selvimmän kirjon näistä erilaisista käyttäytymisistä, kun päivittäin ovat useiden nuorien kanssa tekemisissä.
Osalta vanhemmista vain tuntuu tosiaan maalaisjärki hävinneen, lastenkasvatuksenkin osalta.
Täyttä asiaa. Me olemme antaneet yhteiskunnan vastuun mennä liian pitkälle yksityisen ihmisen puolesta. Johtuneeko siitä, sodan käynyt ja sodan jälkeinen sukupolvi halusi muka lapsilleen helpomman elämän kuin itsellä oli ollut. Ja sitten se meni kuin menikin överiksi. Me vielä opittiin, ettei ilmaista palvelua ole, mutta nykypolvi pitää kiinni oikeuksistaan ilman pientäkään velvoitetta. No, liioittelen, onhan joukossa paljon niitä, joilla on terve suhtautuminen elämään ja ymmärrys yhteisen hyvän jakamisen perusteista. Mut silti! Olen nähnyt ystäväperheen ainokaisen jalanpolkemista teini-ikäisenä, kaikenmaailman kolttoskokeilut ja nyt sitten kaikkien kolmen lapsensa hoidattamisen äidillään. On siinä mummo liemessä. Mutta eipä ole omastaan mitään oppinut, sama kasvatustapa tepsii tyttärentyttäreen, eli kaiken saa mitä älyää pyytää ja hienoimman jälkeen. Aina on mummon rahapussin suu auki kuten oli omalleenkin ennen. Lienenkö kateellinen, kun itse kasvoin ja lapseni kasvatin siihen, ettei raha kasva puussa eikä ilmaista palvelua ole. Minusta paapominen on karhunpalvelus ja vastuuta omasta elämästä pitää ottaa silloin, jos on kanttia nostaa käpälänsä kodin kynnyksen yli ulkopuoliseen maailmaan.
Sorry että tuli vuodatus, mutta postauksesi kirvoitti monet muistot kummilapseni kasvamisesta aikuiseksi, omilla ehdoillaan. Ei rajoja lainkaan. Ja nyt jo seuraava polvi tallaa tahtonsa mukaan samoja polkuja mummon rahapussille. Onneksi sieltä on riittänyt ja soskusta sitten lisää.
Lähetä kommentti