Odotuksista ja pettymyksistä

Työnantaja odottaa palkalle vastinetta: innovaatioita, ahkeruutta ja omistautumista. Puoliso kaipaa läheisyyttä, vastuun jakamista, tekoja, tukea ja arvostusta. Ystävät haluavat hauskaa seuraa, kannustusta, yhteistä tekemistä ja kuuntelevia korvia. Lapset ovat huonoja odottamaan. Heidän aikansa on aina nyt. Useimmat joutuvat kuitenkin tyytymään siihen mitä saavat.

Suurempaa utopiaa en voi kuvitellakaan kuin tila, jossa kukaan ei odottaisi keneltäkään mitään, ei toivoisi, vaatisi, eikä pettyisi. Vapauttavalta sellainen varmasti tuntuisi, mutta ihmisten väliset suhteet, oman kokemukseni mukaan ,perustuvat mitä suurimmassa määrin juuri odotuksille.

Edes vanhempien rakkaus jälkikasvuaan kohtaan ei ole niin pyyteetöntä kuin idealistisimmissa kuvissa maalaillaan. Oikeastaan päinvastoin. Rakkailtamme odotamme helposti vieläkin enemmän kuin muilta ja lähes poikkeuksetta joudumme pettymään.

Pettymysten tuottaminen puolestaan on tietääkseni muillekin kuin itselleni yksi elämän raskaimmista kokemuksista. Paljon mieluummin petyn itse kuin petän toisten odotukset ja koska oma polkuni on kulkenut kiihtyvää vauhtia alaspäin, töyssystä ja törmäyksestä toiseen, pettymykset ovat seuranneet toisiaan nopeammin kuin niitä on ehtinyt käsitellä.

Tänään, kevätauringossa, välähti mieleeni muisto koulunpihalla vuosikymmeniä sitten luvattomasti polttolasilla leikkivistä pojankoltiaisista. Aurinkoisella koulun seinustalla he ohjasivat suurennuslasin läpi valonsäteitä tuohenkappalaisiin ja paperilappuihin. Naurunrätkätyksen säestämänä tuleen leimahtaneita lappusia sitten tallottiin sammuksiin ja puhalleltiin kärvähtäneisiin sormenpäihin.

Voimattomalle ja väsyneelle omat ja toisten odotukset ovat toisinaan kuin tuo suurennuslasin läpi ohjattu säde. Se polttaa karrelle ja jäljelle jää vain palaneet näpit ja kouran pohjalle pettymyksen tuhkaa.