Viime aikoina olen määrätietoisesti karsinut näköpiiristäni asioita, jotka ahdistavat, inhottavat tai herättävät voimatonta raivoa. Mikään noista tunteista ei nimittäin omalla kohdallani johda rakentavaan toimintaan. Joskushan kiukku on erinomaisen energisoiva ilmiö. Tässä tapauksessa ei.
On turha kohottaa verenpainettaan lukemalla uutisia asioista, joille ei mahda mitään tai käymällä keskusteluja ihmisten kanssa, joiden neuvottelutaidot ja -halut ovat kaksivuotiaan uhmaikäisen tasoa. Toisaalta eipä ole itsellänikään enää kovasti puhtia ja intressejä maailmanparannuskeskusteluihin. Ei riitä voimat, ei pelaa logiikka, eikä ole jäljellä uskoa siihen, että mihinkään muuhun kuin itseensä ja korkeintaan lähipiiriinsä voisi vaikuttaa. Olisikohan keski-ikäisyys viimeinkin jähmettänyt tämänkin ikuisen idealistin, vai onko sittenkin kyse vain tilapäisestä lamaantumisesta. Jää nähtäväksi.
Joka tapauksessa informaatiotulvan tilkitsemisyrityksistä huolimatta jostain tihkui korviini taannoin tieto siitä Björn Wahlroosin uusimmasta töräytyksestä, jonka mukaan taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi voitaisiin luopua kehitysyhteistyöstä. Se kun ei hänen mielestään edes tuota tulosta ja on siinäkin mielessä eurojen mättämistä Kankkulan kaivoon. No, oma napahan tunnetusti on oikeaoppisella neoliberalistilla maailmankartan keskus ja itsekkyys luonnollista, ellei suoranainen hyve.
Iltapäivälehdet yllättävät joskus positiivisestikin ja tänään osui silmiini tämä. On se hyvä, että edes joku viitsii ottaa kantaa ja vaatia perusteluja. Välillä nykyään tuntuu, että mitä tahansa saa päästellä suustaan, eikä julkisen keskustelun taso paljon poikkea humalaisten sananvaihdosta lähikapakassa. Mitä tahansa pitää saada sanoa ja media seuloo tietenkin myyntivaltikseen ne mehevimmät päästöt.
Mitähän minäkin täällä taas itsekseni krätisen. Turpa kiinni nyt ja sormet turpeeseen- nimittäin kasvuturpeeseen. Takaisin perusasioiden äärelle , eli mansikantaimia koulimaan. Vaikka maailma loppuisi huomenna, tämä akka istuttaa nyt muutaman taimen: mansikkaa, liuskamiinanköynnöstä, siperianpallo-ohdaketta, amppelitomaattia ja sinipiikkiputkea.
On turha kohottaa verenpainettaan lukemalla uutisia asioista, joille ei mahda mitään tai käymällä keskusteluja ihmisten kanssa, joiden neuvottelutaidot ja -halut ovat kaksivuotiaan uhmaikäisen tasoa. Toisaalta eipä ole itsellänikään enää kovasti puhtia ja intressejä maailmanparannuskeskusteluihin. Ei riitä voimat, ei pelaa logiikka, eikä ole jäljellä uskoa siihen, että mihinkään muuhun kuin itseensä ja korkeintaan lähipiiriinsä voisi vaikuttaa. Olisikohan keski-ikäisyys viimeinkin jähmettänyt tämänkin ikuisen idealistin, vai onko sittenkin kyse vain tilapäisestä lamaantumisesta. Jää nähtäväksi.
Joka tapauksessa informaatiotulvan tilkitsemisyrityksistä huolimatta jostain tihkui korviini taannoin tieto siitä Björn Wahlroosin uusimmasta töräytyksestä, jonka mukaan taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi voitaisiin luopua kehitysyhteistyöstä. Se kun ei hänen mielestään edes tuota tulosta ja on siinäkin mielessä eurojen mättämistä Kankkulan kaivoon. No, oma napahan tunnetusti on oikeaoppisella neoliberalistilla maailmankartan keskus ja itsekkyys luonnollista, ellei suoranainen hyve.
Iltapäivälehdet yllättävät joskus positiivisestikin ja tänään osui silmiini tämä. On se hyvä, että edes joku viitsii ottaa kantaa ja vaatia perusteluja. Välillä nykyään tuntuu, että mitä tahansa saa päästellä suustaan, eikä julkisen keskustelun taso paljon poikkea humalaisten sananvaihdosta lähikapakassa. Mitä tahansa pitää saada sanoa ja media seuloo tietenkin myyntivaltikseen ne mehevimmät päästöt.
Mitähän minäkin täällä taas itsekseni krätisen. Turpa kiinni nyt ja sormet turpeeseen- nimittäin kasvuturpeeseen. Takaisin perusasioiden äärelle , eli mansikantaimia koulimaan. Vaikka maailma loppuisi huomenna, tämä akka istuttaa nyt muutaman taimen: mansikkaa, liuskamiinanköynnöstä, siperianpallo-ohdaketta, amppelitomaattia ja sinipiikkiputkea.
10 kommenttia:
Mä olen kans tänään pahkuloinut, miten saisin karsittua elämästäni yhden mainitsemasi kaltaisen asian... Sitten on kyllä sellaisiakin asioita, joista ei pääse eroon (esim. koska ne kuuluvat työnkuvaan), vaikka ne aiheuttavatkin voimattomuuden ja ahdistuksen tunteita. Silloin tarttee vissiin yrittää löytää apua ja ratkaisu.
Mielenkiintoisen nimisiä istutettavia sinulla!
Tuu, Aila, käymään kevään korvalla niin saat taimia. Pistänkö sulle mppelitomaatin valmiiksi ruukkuun?
siis amp... :)
Wahlroos on "minun piireissäni" käsittääkseni aika inhottu henkilö... =) Ymmärrettävää!!!
Minä luulen että maailmaan sun muuhun ympäristöön voi vaikuttaa muuttumalla itse. Siis kun vaikuttaa itseensä ja muuttaa juttuja, niin se sitten heijastuu ympäristöön jne. Tämän järkevämmin en nyt kyllä osaa tätä selittää... =D
Ahneudella ei ole loppua, peikko tiätää :)
No mutta herttinen sentään! Sinä olet krätyillyt täällä taas kahden kuukauden ajan, enkä minä ole tiennyt mitään! :o)
Kiitos kutsusta, a miehän kyllä tulen. Ja mielelläni huolin amppelitomaatin, itselläni kun eivät taaskaan kirsikkatomaatin siemenet päässeet kasvuvauhtiin.
Mun mielestä Nalle on ihan oikeassa, kyseenalaistihan Ahtisaarikin kehitysapurahojen aikaansaannokset
Ja anönyymina piti se mielipide sitten käydä ilmaisemassa ja jonkinlaisen auktoriteettiin vedoten. Just joo. Tässä kohtaa en jaksa edes yrittää olla kohtelias ja ystävällinen.
No niin, näitä rikkiviisaita keski-ikäisiä miehiä riittää. Tänään yksi heistä ehdotti, että koska naiset elävät keskimäärin 7 - 8 vuotta miehiä pitempään ja siten saavat saman verran eläkettäkin kauemmin, niin eiköhän anneta akoille mahdollisuus tehdä töitä vastaavan verran pitemmän työuran.
Onneksi joku nainen keksi pelastaa päiväni muistuttamalla, että naisen euro on yhä se 80 centtiä, joten eiköhän anneta naisten jäädä eläkkeelle syyllistämättä heitä. Sitä paitsi pikemminkin pitäisi miettiä, miksi miehet elävät naisia lyhyemmin ja puuttua siihen.
Se oli Sixten Korkman, se.
Lähetä kommentti