Talous Sanomissa Outi Kokko kokoaa artikkeliinsa tietoa ikäsyrjinnästä työelämässä. Työnantajien mielestä ihmisen paras työikä kestää vain kymmenen vuotta, ikävuosien 30 ja 40 välillä. Sitä ennen hän on liian kokematon ja vanhempana liian kokenut (viitsiäkseen/jaksaakseen kyselemättä totella ja juosta kieli vyön alla?).
Tästä aiheesta olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin, joten en nyt viitsi toistaa kaikkea. Ylipäätään näistä työelämän ongelmia pohtivista teksteistä nousee nykyään mieleeni kysymys "Ketä varten"? Siis ketä ja mitä varten juoksemme oravanpyörässä: opiskelemme, huolehdimme työkunnostamme, työmarkkina-arvostamme ja henkilökohtaisen kilpailukykymme lisäksi kansantalouden suhdanteista. Onko vaihtoehtoja todellakin vain kaksi: sinnitellä verenmaku suussa mukana juoksussa tai uuvahtaa polun varteen ja syrjäytyä?
Tarvitsemme jokapäiväisen leipämme ja huvituksemme pysyäksemme hengissä ja kokeaksemme olemassaolomme mielekkääksi. Joillekin riittää yksinkertaisemmat nautinnot, mutta useimmat näyttävät sisäistäneen markkinataloutta vauhdissa pitävän ajatuksen, jonka mukaan hyvä elämä on sitä, että kaiken aikaa tavoitellaan uutta, enemmän, parempaa, kalliimpaa, elämyksiä, tyyliä ja tavaraa, joka sesongin vaihtuessa menettää arvonsa ja muuttuu hankalasti hävitettäväksi jätteeksi.
Jos elämä todellakin on pelkkää ansaitsemista ja kuluttamista, on ymmärrettävää tarkastella työntekijääkin hyödykkeenä, jolla on sopiva kypsyysaste ja "parasta ennen" -päiväys, jonka jälkeen käyttöarvo laskee.
Krätyakkaa kiinnostaisi kääntää koko tarkastelukulma päinvastaiseksi. Mitäs jos vaihteeksi tuumattaisiin sitä, miten työelämä soveltuu eri ikäisten ihmisen tarpeisiin, eikä päinvastoin. Nuorilla on erilaiset voimavarat kuin vanhemmilla ja perheellisillä ajankäytön suhteen erilaiset toiveet ja tarpeet kuin työorientoituneilla sinkuilla.
Työtä, vaurautta ja tuotantoa tarvitaan, jotta kohtuullinen elintaso voidaan kustantaa, mutta mikä on se kohtuullisuuden taso ja mitä muuta sisältyy kohtuulliseen elämänlaatuun kuin taloudellinen toimeentulo. Mikä kaikki on tarpeellista? Onko työntekijän todella oltava valmis omistautumaan elinkeinoelämän palvelukseen 110 prosenttisesti käydäkseen ihanteellisesta työntekijästä? Sitäpaitsi työtä on moni muukin puuha kuin se, mistä palkkaa maksetaan. Miksi arvoa näyttää olevan vain sillä, mikä kerryttää pankkitiliä ja kansantuloa?
Milloin meistä ihmisistä alettiin näin yleisesti mediakeskusteluissa puhua tämän taloudellisen koneiston vähäpätöisinä osasina tai pahimmassa tapauksessa rouskuvana hiekkana sen rattaissa. Eikö talous ja raha olekaan ihmistä varten vaan ihminen taloutta varten. Mikä lopulta on tässä elämässä tärkeää?
Tästä aiheesta olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin, joten en nyt viitsi toistaa kaikkea. Ylipäätään näistä työelämän ongelmia pohtivista teksteistä nousee nykyään mieleeni kysymys "Ketä varten"? Siis ketä ja mitä varten juoksemme oravanpyörässä: opiskelemme, huolehdimme työkunnostamme, työmarkkina-arvostamme ja henkilökohtaisen kilpailukykymme lisäksi kansantalouden suhdanteista. Onko vaihtoehtoja todellakin vain kaksi: sinnitellä verenmaku suussa mukana juoksussa tai uuvahtaa polun varteen ja syrjäytyä?
Tarvitsemme jokapäiväisen leipämme ja huvituksemme pysyäksemme hengissä ja kokeaksemme olemassaolomme mielekkääksi. Joillekin riittää yksinkertaisemmat nautinnot, mutta useimmat näyttävät sisäistäneen markkinataloutta vauhdissa pitävän ajatuksen, jonka mukaan hyvä elämä on sitä, että kaiken aikaa tavoitellaan uutta, enemmän, parempaa, kalliimpaa, elämyksiä, tyyliä ja tavaraa, joka sesongin vaihtuessa menettää arvonsa ja muuttuu hankalasti hävitettäväksi jätteeksi.
Jos elämä todellakin on pelkkää ansaitsemista ja kuluttamista, on ymmärrettävää tarkastella työntekijääkin hyödykkeenä, jolla on sopiva kypsyysaste ja "parasta ennen" -päiväys, jonka jälkeen käyttöarvo laskee.
Krätyakkaa kiinnostaisi kääntää koko tarkastelukulma päinvastaiseksi. Mitäs jos vaihteeksi tuumattaisiin sitä, miten työelämä soveltuu eri ikäisten ihmisen tarpeisiin, eikä päinvastoin. Nuorilla on erilaiset voimavarat kuin vanhemmilla ja perheellisillä ajankäytön suhteen erilaiset toiveet ja tarpeet kuin työorientoituneilla sinkuilla.
Työtä, vaurautta ja tuotantoa tarvitaan, jotta kohtuullinen elintaso voidaan kustantaa, mutta mikä on se kohtuullisuuden taso ja mitä muuta sisältyy kohtuulliseen elämänlaatuun kuin taloudellinen toimeentulo. Mikä kaikki on tarpeellista? Onko työntekijän todella oltava valmis omistautumaan elinkeinoelämän palvelukseen 110 prosenttisesti käydäkseen ihanteellisesta työntekijästä? Sitäpaitsi työtä on moni muukin puuha kuin se, mistä palkkaa maksetaan. Miksi arvoa näyttää olevan vain sillä, mikä kerryttää pankkitiliä ja kansantuloa?
Milloin meistä ihmisistä alettiin näin yleisesti mediakeskusteluissa puhua tämän taloudellisen koneiston vähäpätöisinä osasina tai pahimmassa tapauksessa rouskuvana hiekkana sen rattaissa. Eikö talous ja raha olekaan ihmistä varten vaan ihminen taloutta varten. Mikä lopulta on tässä elämässä tärkeää?
5 kommenttia:
Jokainen kai juoksee pyörässä pitääkseen itsensä leivässä, ja pakko on juosta, koska muuten voipi tulla potkaistuksi pellolle, ja sitten romahtaa asuntolainat sun muut, mutta, minusta talousalan asiantuntijoiden, poliitikkojen ym. katsantokannasta kukaan ei enää juokse pyörässä oman leivän takia vaan pitääkseen yllä hyvinvointiyhteiskuntaa. Eli siis nykyään ihminen on olemassa vain taloutta varten. Koulujen liikuntatuntejakin pitäisi lisätä kuulemma siksi, että tulevat sukupolvet kykenisivät olemaan vanhana pitempään töissä kuin nykyiset. Yhteiskunta ei ole enää ihmistä varten vaan ihminen yhteiskuntaa varten.
Tuolta tämä touhu minustakin joskus näyttää, Ofelia.
Jotkut rupeaa sitten peikoiksi :) ja tekevät vaan mitä sattuu... "muuten ollaan niinkun ellun kanat".
Kohtuullinen määrä peikkoutta saattaisi olla useimmille ihmisille terveellistä, Isopeikko :)
Tämä oli viimekevättalvella
meidän perheessä hyvin
syvällisesti pohdittu asia.
Kun tyttärellä oli kaksi työtä
samaan aikaan ja lopulta ei
ei ollut kuin pelkkää
uupumusta ja itkua.
Työpaikkahaastatteluissakin
kysytään, kuinka monta
prosenttia on valmis satsaamaan ja panostamaan työhön.
Se, joka sanoo 150%- 200%, on
ykkösijalla, jos muut vaatimukset täyttää.
Ihminenhän ei olekaan
enää ihminen vaan
tuottoaparaatti.
Vanhat ja sairaat ovat
Ö-kansion ylijäämäporukka
jota ovat vaan kuluttajia.
Metsään kannon alle muuttoa
harkitaan:D
Lähetä kommentti