Äijänkäppyrä muistutti eilisessä kommentissaan, että vahvuus olla sellainen kuin on löytyy jokaisen omien korvien välistä (jos hänen sanomansa oikein ymmärsin). Minä en enää koskaan edes kuvittele olevani sillä tavoin vahva ja minulla on siihen ihan konkreettinen syy.
Jos sen joskus unohtaisinkin, voin aina vilkaista muutamia haalistuneita arpia ihollani ja muistot palavat taas elävinä mieleen - siitäkin huolimatta, että omalta osaltani olen jo kauan sitten kaiken sen anteeksi antanut. Jotain omista rajoistani ja sosiaalisen elämän lainalaisuuksista olen kuitenkin oppinut.
Murrosiässä olin nimittäin omassa ympäristössäni hyvin kummallinen, vaikeasti lokeroitavissa ja sosiaalisesti taitamaton. Pikkuvanha, paksusti meikattu, nahkahousuissa kulkeva tyttö, joka esiintyi teatterissa, televisiossa ja koulun juhlissa, lintsasi tunneilta, mutta sai hyviä koenumeroita, kävi seurakunnan tilaisuuksissa, mutta ajeli illat ympäri kaupunkia poikaystävänsä isän Ford Fairlanella.
Tilanne oli tulenarka pitkään, mutta räjähti käsiin, kun kerran menin väliin erääseen kiusaamistilanteeseen. Siitä lähtien tapahtumat vyöryivät kuin panssariauto murskaten lopulta itseluottamukseni viimeisetkin rippeet.
Kaksi vuotta pistin hanttiin ja salasin tilanteen vanhemmiltani niin pitkään kuin kykenin. Viisitoistavuotiaana en enää pärjännyt kookkaiksi venähtäneille pojille - varsinkaan silloin, kun kaksi piti kiinni ja yksi löi. Voitte kuvitella, ettei kyse ollut enää ihan pienestä nahistelusta, kun tilanteet kääntyivät tuollaisiksi, sillä harvoinhan pojat avoimesti ja koulun tiloissa käyvät yksinäistä tyttöä pahoinpitelemään. Paljon vihaa ja turhautumista oli kuitenkin ehtinyt patoutua, sillä jokainen heistä oli vuorollaan yksi yhtä vastaan, toisten nähden, jossain vaiheessa kärsinyt nöyryyttävän tappion. Olinhan minä (liikunnanvihaaja) itseäni puolustaakseni ryhtynyt harrastamaan jopa judoa ja silkalla raivolla pärjää pieni tyttökin kyllä yllättävän pitkään..
Sen viimeisen vuoden aikana kotimme pihalta revittiin istutukset ja huoneeni ikkunat rikottiin. Häirintäsoittoja ja uhkauksia (perheen lankapuhelimeen, eihän silloin kännyköitä ollut) tuli jatkuvasti. Päiväkirjani varastettiin ja sitä luettiin ääneen luokan edessä. Mainettani mustattiin mitä mielikuvituksellisimmin valhein. Yhdessä tappelussa lensin puhelinkopin lasista läpi, toisessa murtui solisuu. Erään kerran piti käydä paikkaamassa haava ohimosta...
Päädyin koulukuraattorille, joka oli sitä mieltä, että minun pitäisi ymmärtää kiusaajiani, joilla oli niin vaikeata kotona. Hän ilmaisi myös suoraan käsityksensä, jonka mukaan minä olin epäsosiaalinen yksilö...Luokanvalvojan mielestä olin puolestaan liian herkkä. Sen hän sanoi vanhemmilleni, jotka ottivat kouluun yhteyttä.
Aivan kaikkea en nyt tähän vuodattele, mutta toteanpa vaan, että on ihme, että ylipäätään jäin yläasteen kahdeksannen luokan jälkeen henkiin. Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi vanhempani anoivat minulle siirtoa toiseen kouluun ja sen vuoden olin kuulemma hyvin hiljainen tyttö.
Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun luin nettilehdestä tänään tämän, enkä tosiaan koskaan, missään tilanteessa enää kuvittele olevani vahva ja selviäväni pelkällä pahalla sisulla.
Jos sen joskus unohtaisinkin, voin aina vilkaista muutamia haalistuneita arpia ihollani ja muistot palavat taas elävinä mieleen - siitäkin huolimatta, että omalta osaltani olen jo kauan sitten kaiken sen anteeksi antanut. Jotain omista rajoistani ja sosiaalisen elämän lainalaisuuksista olen kuitenkin oppinut.
Murrosiässä olin nimittäin omassa ympäristössäni hyvin kummallinen, vaikeasti lokeroitavissa ja sosiaalisesti taitamaton. Pikkuvanha, paksusti meikattu, nahkahousuissa kulkeva tyttö, joka esiintyi teatterissa, televisiossa ja koulun juhlissa, lintsasi tunneilta, mutta sai hyviä koenumeroita, kävi seurakunnan tilaisuuksissa, mutta ajeli illat ympäri kaupunkia poikaystävänsä isän Ford Fairlanella.
Tilanne oli tulenarka pitkään, mutta räjähti käsiin, kun kerran menin väliin erääseen kiusaamistilanteeseen. Siitä lähtien tapahtumat vyöryivät kuin panssariauto murskaten lopulta itseluottamukseni viimeisetkin rippeet.
Kaksi vuotta pistin hanttiin ja salasin tilanteen vanhemmiltani niin pitkään kuin kykenin. Viisitoistavuotiaana en enää pärjännyt kookkaiksi venähtäneille pojille - varsinkaan silloin, kun kaksi piti kiinni ja yksi löi. Voitte kuvitella, ettei kyse ollut enää ihan pienestä nahistelusta, kun tilanteet kääntyivät tuollaisiksi, sillä harvoinhan pojat avoimesti ja koulun tiloissa käyvät yksinäistä tyttöä pahoinpitelemään. Paljon vihaa ja turhautumista oli kuitenkin ehtinyt patoutua, sillä jokainen heistä oli vuorollaan yksi yhtä vastaan, toisten nähden, jossain vaiheessa kärsinyt nöyryyttävän tappion. Olinhan minä (liikunnanvihaaja) itseäni puolustaakseni ryhtynyt harrastamaan jopa judoa ja silkalla raivolla pärjää pieni tyttökin kyllä yllättävän pitkään..
Sen viimeisen vuoden aikana kotimme pihalta revittiin istutukset ja huoneeni ikkunat rikottiin. Häirintäsoittoja ja uhkauksia (perheen lankapuhelimeen, eihän silloin kännyköitä ollut) tuli jatkuvasti. Päiväkirjani varastettiin ja sitä luettiin ääneen luokan edessä. Mainettani mustattiin mitä mielikuvituksellisimmin valhein. Yhdessä tappelussa lensin puhelinkopin lasista läpi, toisessa murtui solisuu. Erään kerran piti käydä paikkaamassa haava ohimosta...
Päädyin koulukuraattorille, joka oli sitä mieltä, että minun pitäisi ymmärtää kiusaajiani, joilla oli niin vaikeata kotona. Hän ilmaisi myös suoraan käsityksensä, jonka mukaan minä olin epäsosiaalinen yksilö...Luokanvalvojan mielestä olin puolestaan liian herkkä. Sen hän sanoi vanhemmilleni, jotka ottivat kouluun yhteyttä.
Aivan kaikkea en nyt tähän vuodattele, mutta toteanpa vaan, että on ihme, että ylipäätään jäin yläasteen kahdeksannen luokan jälkeen henkiin. Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi vanhempani anoivat minulle siirtoa toiseen kouluun ja sen vuoden olin kuulemma hyvin hiljainen tyttö.
Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun luin nettilehdestä tänään tämän, enkä tosiaan koskaan, missään tilanteessa enää kuvittele olevani vahva ja selviäväni pelkällä pahalla sisulla.
20 kommenttia:
Hui kauhistus, onpa teilläpäin saaneet pojat riehua.
Tuo on kummallista opettajien puolelta, että aina kiusatulle selitellään syitä, miksi kiusaajat kiusaavat ja sitten vielä kehoitetaan kiusattua ymmärtämään sitä raukkaparkaa.
Omalla kohdallani rehtori väitti, että ne vaan tykkää sinusta kun olet noin sievä. Eipä se oikein lohduttanut, mokoma tieto, kun koulumatkalla potkittiin laukku rikki ja estettiin kulkeminen. Poika oli iso äijänköriläs, aikuisen miehen kokoinen, minä 140 senttinen rääpäle.
Kauhukseni mieheni lempinimi työpaikalla ja kaveriporukassa on sama kuin tuon pojan oikeasti. Ikinä en ole kutsunut miestäni tuolla lempinimellä, enkä kutsu.
Aivan käsittämätöntä raakuutta niiltä jätkiltä (miten kestävät aikuisina omaa pahuuttaan) ja ääliömäistä asennetta opettajilta.
Ne koulut, joissa itse olin, taisivat olla oikeita herrankukkaroita.
Iisi
Vai on sinullakin kokemusta asiasta, Nelmi. Juu, nuo tykkäämisselitykset olivat kyllä huippua. Mustasilmä ja rikotut tavarat eivät minua ainakaan hurmamanneet ;-)
Onneksi,Iisi, minäkin pääsin sitten pariksi lukiovuodeksi maalaiskouluun semmoiseen herrankukkaroon,etten ollut uskoa moista todeksikaan. Palautui sentään vähän usko ihmisiin :)
Hirseää. Aivan törkeää. Olen minäkin kuullut sitä että "no pojat kiusaa sillon kun ne tykkää". Pah! Ja minusta yhä edelleen sorrutaan siihen uhrin ymmärtämiseen. "Kun sillä on niin vaikeeta." Ja minusta Halmekin kirjoittaa tästä kirjassaan! =D Aina ollaan sen rikollisen puolella. Onneks oot saanut olla herrankukkarossakin!
Voi että pisti vihaksi!
Uskomatonta ammattitaidottomuutta koulun puolelta.
Kukahan mahtoi olla sun jälkeesi seuraava uhri?
Ootko sattunu näkemään niitä kiusaajia myöhemmin?
Minun toinen lapseni joutui kiusatuksi ala-asteella.Käytöksensä muuttui ja viimeinen pisara oli se, että kieltäytyi menemästä kouluun. Mielummin kuulema tappaisi itsensä.
Tästä alkoi prosessi, jossa pidettiin palavereja koulussa opettajan, kuraattorin ja rehtorin kanssa, eikä poika suostunut sanomaan vieläkään syytä.
Eräänä päivänä yhden luokkatoverinsa äiti soitti minulle, ja kertoi mistä oli kyse.
Kiusaaja olikin opettaja! Hänen tyttärensä oli joutunut samaan tilanteeseen ja kertonut, että opettaja kiusaa erityisesti häntä ja poikaani.
Tästä alkoi puolenvuoden prosessi, joka päättyi siihen, että opettaja erotettiin.
Soitin kouluvirastoon, kaupunginjohtajalle, opetusministerille ja lopulta OAJ:n lakimiehelle. Kysyin miten saadaan sadistinen opettaja erotetuksi.Lakimies oli aluksi hyvin ivallinen ja ihmetteli, että miten kuvittelen hänen kertovan moista neuvoa, koska hänhän oli opettajien edusmies. Kerroin faktat, ja lähetin asiaa koskevat dokumentit luettavaksensa. Soitin uudelleen, ja oli kovasti pahoillaan. Ei tietenkään voinut tehdä asialle mitään, mutta toivoi, että asiaan tosiaankin puututtaisiin.
Kuulin myöhemmin, että samainen opettaja oli palkattu entiseen kouluuni. Soitin samantien rehtorille, ja kysyin tiesikö tämä minkälaisesta opettajasta oli kyse.
Ei tiennyt.
Hyväveli-järjestelmä toimi edellisen koulun puolelta! Vanha rehtori oli jättänyt kertomatta ihan hups vahingossa.
En milläänmuotoa ole väkivaltainen ihminen, mutta tuon ihmisen kohdalla olisin voinut tehdä poikkeuksen!
Minun lastani EI KIUSATA!
Eikä kenenkään muidenkaan.
Tulipa pitkä päre, mutta koski niin läheltä...
Mun tekisi mieli mennä ja leipasta niitä sun kiusaajia :(
Siinä tuli, Arjaanneli aiheesta hyvin tärkeää asiaa. Minustahan tuli myöhemmin opettaja, niin että olen katsellut noita tilanteita kummaltakin kantilta, eikä tosiaan ole mitenkään tavatonta, että opettaja voi joskus olla se kiusaaja.
Vielä useammin olen kuitenkin törmännyt siihen, että opettajat eivät vaan yksinkertaisesti jaksa välittää tai ovat keinottomia. Omalla kohdallani eräät opettajat jopa osallistuivat perättömien juttujen levittämiseen innokkaasti. Pari sentään yritti puolustaa, mutta se vain sai kiusaajat suuttumaan entistä enemmän.
Säälittävimpiä olivat ne opettajat, joita tämä sama poikajoukko kiusasi myös. Paria naisopettajaa ihan suoranaisesti pahoinpideltiin heittämällä esineillä, potkimalla ja sylkemällä päälle, nimittelystä yms. puhumattakaan. Tietääkseni kumpikaan ei kuitenkaan ottanut asiaa julkisesti esille. Pelkäsivät ymmärtääkseni, että heitä pidetään kehnoina opettajina, jotka eivät osaa pitää kuria.
Onneksi sinä olit topakka äiti ja veit poikasi asian niin pitkälle kuin mahdollista. Se onkin usein lasten ainoa toivo tuossa tilanteessa.
Näiden lukeminen saa taas niin onnelliseksi siitä, että selvisin itse niin vähällä. En tiedä miksi, koulumme ei yleisesti ottaen ollut maineeltaan hyvä, oppilaiden itsemurhiakin tapahtui vähintään pari kertaa vuodessa (pieni kunta siis kyseessä, ei mikään ison kaupungin koulu edes.) Ehkä osansa oli sillä että olin aika... noh, miten sen nätisti sanoisi, villi lapsi? Saatoin olla outo ja erilainen, mutta jos joku kehtasi yrittää jotain, lähti se sen jälkeen terkkarille laastaroimaan puremahaavoja. Sain kai pahan maineen. Ala-asteen jälkeen kiusaaminen rajoittui sitten pelkkään omaisuuden tuhoamiseen silloin kun olin poissa ja kaukaa huuteluun. Eniten kirveli aina kun piirroksiani tuhottiin kuvaamataidon tuntien välillä ja vähäteltiin yhteisissä arvoinneissa. Ostetusta tavarasta en niinkään jaksanut välittää.
Satuin joitakin vuosia koulun päättymisen jälkeen istumaan urheilukentän katsomossa pahimman kiusaajani edessä, joka ei edes ollut huomannut tai tunnistanut minua. Voi että minun teki mieli ottaa se varomaton hetki ja potkaista sitä päähän. Onnistuin kuitenkin olemaan tekemättä moista. Siinä olisi ollut sinivuokolle selittämistä...
Selviytymiskeinoja on tosiaan monenlaisia ja se on hyvä, ljooni :-)
Taide on varmasti yksi parhaista.
Minäkin tapasin vuosien kuluttua yhden kiusaajistani. Olin bändikeikalla eräillä rockfestareilla (gospelteltassa). Hän asettui eturiviin istumaan ja, kun katseemme kohtasivat,meinasi meikäläisen laulut loppua siihen. Olin kuitenkin näkevinäni hänen silmissään jotain, joka sai raivon ja kauhun hälvenemään. Hän kuunteli koko keikan ja jäi vielä hetkeksi aikaa telttaan istuskelemaan aivan kuin odottelemaan tilaisuutta jutella. Minun puheilleni pyrki kuitenkin paljon ihmisiä ja jossain vaiheessa hän katosi. Minulle se oli kuitenkin jotenkin huojentava kokemus. Ikäänkuin ulkopuolelta tuleva piste jollekin, mitä olin jo pitempään mielessäni prosessoinut. Anteeksi antaminen kevensi mieltäni, vaikkei kukaan sitä minulta koskaan pyytänytkän.
Toki jouduin antamaan anteeksi myös itselleni, sillä kyllä minä pitkään uskoin niihin asioihin, joista minua oli syytetty, siis, että olen outo, ylimielinen ja epäsosiaalinen ja jotenkin itse provosoinut koko kiusaamisen.
Itselläni on myös kokemusta siitä miltä tuntuu tulla opettajan kiusaamaksi. Olen siitä joskus blogiinkin kirjoittanut, mutta ilmeisesti jossain häpeän puuskassa sittemmin poistanut, koska en juttua enää löytänyt.
Lähikokemusta suurkaupungin
koulumaailmasta on, vaikka
vähän eri kantilta.
Kun kehitysvammainen lapsi
sijoitetaan tavalliseen
koulumaailmaan, eikä vammaisten kouluun.
Oli järkyttävää seurata
monien opettajien suhtautumista
ja käyttäytymistä. Lasten suhtautumisessa ei ollut mitään vaikeuksia, päinvastoin.
Mutta kai se on niin, että
opettajatkin ovat hyvin yksisuuntaisia, eivätkä näe muuta kuin sen oman mukavuutensa?
Se, mikä on sitten tavallisuudesta poikkeavaa, ei sovi ollenkaan kuvioihin. Miksi ei erilaisuus kaikissa vivahteissaan
voisi olla rikastuttamassa, eikä
tuhottavana?
Olisikohan Kiusaamisesta
uskaliasta sanoa,
niin kuin eräs suomalainen runoilija sanoo: jokainen
keskitysleiri perustetaan ensin kotona?
Unohdin mainita että muakin on kiusattu mut se nyt ei oo mitään noihin sun ja muiden kauheisiin fyysisiin juttuihin verrattuna. Kun nyt vaan haukuttiin, ivailtiin, lakattiin puhumasta ja jätettiin koko luoka ulkopuolelle. Tytöt osaavat totaalisen eristämisen taidon! Tämä 3.-4. luokalla. Äiti suuttui kun aina valitin ja huuti että mitäs oot tommonen, ole normaali äläkä käyttäydy niin että sua kiusataan, ei hän sinne kouluun voi tulla sanomaan että älkää kiusatko meidän Ofeliaa, itse mun on puolustauduttava. Ei se jaksanut kuunnella mun marinaa (huom. sana...=). Lakkasin valittamasta ja jotenkin selvisin, ja viidennestä eteenpäin olikin taas ihan mukavaa.
Minusta nykylapset on väkivaltaisempia kuin lapset ennen, esim. 1980-luvulla. Johtuuko se videopeleistä?
Ahdistavaa luettavaa, kiusaaminen on kauhea asia, itseäni ei onneksi ole juuri kiusattu ei oppilaana eikä opettajana. Enkä mielestäni ole itse kiusannut muita.
On hyvä, että kiusatut voivat vähän edes blogeissaan tuoda julki kiusaamisasiaa. Kiusaamisesta on julkisuudessa puhuttukin, mutta harvoin kiusattujen omalla suulla! Jotenkin se puhe on vain kaikenlaista hymistelyä.
Näissäkin kommenteissa kaikissa osoitti sormi opettajia, miksi opettajat eivät puutu tarmokkaammin! Se olisi helpompaa, jos jokainen muukin puuttuisi!
Muutama päivä sitten kirjoitin itse omassa blogissani lasten ja aikuisten tekemisistä, joihin silminnäkijät eivät arvaa puuttua. Jos kukaan ei sallisi väärin tekemistä, olisi aivan varmaan kaikilla helpompaa. Yhteistyöllä saataisiin enemmän aikaan.
Minäkin muistan lukeneeni sen blogikirjoituksesi, Jussi. Se on kyllä aina yhtä käsittämätöntä, että aikuinen ammattirolissaan purkaa sillä tavalla omaa pahaa oloaan lapseen.
Minä en opettajana tiedä tavanneeni varsinaisesti kehitysvammaista lasta, Herne, mutta kaikki kehityshäiriöthän eivät näy ulkospäin. Paljon oli yläasteella kuitenkin niitä, jotka tavallisessa luokassa opiskelivat niin sanotun "mukautetun opetussuunnitelman" mukaisesti, eli heillä oli jotain oppimisvaikeuksia.
Pienessä koulussa yksilöllisyyden huomioon ottaminen olikin paljon helpompaa ja tuotti positiivisia tuloksia. Lapsilla oli selvästi pienessä koulussa parempi olla.
Ehdin opettaa myös parissa suuremmassa koulussa ja ero ilmapiirissä oli huikea.
Opettajien joukossa on valitettavasti kiistatta joitain sellaisia, joille suoriutuminen ja numerot tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin lasten yksilöllinen kehitys ja hyvinvointi. Se on surullista.
Opettajaa rangaistaan jos se ojentaa lapsia muuten kuin sanoilla. Joskus ne sanat saattavat kasvaa kiusanteoksi. Lapset toki tietävät omasta koskemattomuudestaan ja käyttävät sitä hyväkseen, jotkut oikein kunnolla opettajaa kiusatessaan. Ja kun kaverit nauravat kokee kiusaaja olevansa hyväksytty, vaikka kaverit nauraisivat sille että ovat saaneet kiusaajan yllytettyä kiusantekoon. Tästä syntyy noidankehä eikä kenelläkään ole enää hyvä olla.
On hienoa puolustaa toisia. Olisi hienoa, jos se puolustettu olisi siitä iloinen, eikä tuntisi häpeää koska ei itse pärjää. Joskus puolustettukin saattaa kääntyä puolustajaansa vastaan. Ruveta kiusaajaksi.
Ehkä siellä koulussa ollaankin oppimassa myös sosiaalisia taitoja. Samalla lailla kuin orivarsat laitumella selvittelevät potkuin ja puremalla omaa arvojörjestystään.
Luulee peikko, eikä tiedä vieläkään mitään.
oho, kirjoitin edellistä kommenttivastausta saman aikaan, kun tuli lisää kommentoitavaa.
Tiedätkö, Ofelia, vaikka minua kiusattiin fyysisesti poikkeuksellisen rajusti (mikä johtui siitä, että itse provosoiduin helposti tappelemaan) , niin haavoittavinta minusta oli juuri ne pahat sanat, juoniminen ja eristäminen, jota erityisesti tytöt harrastivat. Kamalaa, että sinä et saanut tukea edes kotoa. Minua vanhemmat kyllä yrittivät parhaansa mukaan auttaa, mutta eivät he voineet kaikkea estää.
Olen samaa mieltä siitä, Kirlah, ettei kiusaaminen ole yksin koulun asia. Sitäpaitsi opettajilla on nykyään todella vähän laillisia työkaluja vakavien käytöshäiriöiden hoitamiseen.
Minunkin kiusaajani asuivat samalla asuinalueella ja vakavimmat vahingonteot ja pahoinpitelyt tapahtuivatkin muualla kuin koulussa. Oli tosi raskasta, kun sitä porukkaa ei päässyt pakoon minnekään, eikä kukaan voinut valvoa sitä, mitä tapahtui koulumatkoilla..
Peikon luuloissa oli minun mielessäni taas paljon viisauden siemeniä:)
Kaikkein kipeimpiä minullekin olivat
niinä pahoina aikoina ne kokemukset, jolloin nämä, joita olin monissa tilanteissa puolustanut, kääntyivät minua vastaan säilyttääkseen oman asemansa yhteisössä.Se sattui, vaikka tiesin, että heitä kiristettiin.
Omalta, lyhyeltä, opettajanuraltani jäi kuitenkin niin paljon lämpimiä muistoja nuorten ja lasten hyvyydestä, että ne paikkasivat lopullisesti uskoni pieniin ihmisiin.
Psykologian tunneilla opetin pääasiassa keskustelemalla (dialogisesti) ja oppilaat opettivat minua (ja toisiaan) vähintään yhtä paljon kuin minä heitä.
Huomasin, että sitä sosiaalista oppimista tapahtuu myös positiivisen vuorovaikutuksen kautta, ei pelkästään nahistelemalla. Joskus tuppasi melkein tippa linssiin, kun ryhmätöissä, ilman sen kummempia kehotuksia, jotkut "vahvemmat" oppilaat hakemalla hakivat niitä heikompia ja helposti syrjään jääviä mukaan. Siitä tuli selvästi kaikille hyvä mieli, joka taas jakaantui eteenpäin pieninä ystävällisinä tekoina jne :)
Hienoa kun kuietnkin olet löytänyt koulumaailmasta hyvääkin noiden kamalien kokemusten jälkeen. Itse opettajana tiedän, ettei aina pysty näkemään kaikkea ja oppilaiden puehista on vaikea totuutta löytää. Olin kuitenkin kuvitellut että pahoinpitelyn tunnusmerkit paljastavat kyllä kiusaamisen ja pitänyt sitä henkistä, pahan puhumsien kiusaamisen huomaamista vaikeimpana. Vaan eipä vain niin käynyt kohdallasi. Viisasten kiveä ei kiusaamisasioissa ei vain näytä löytyvän.
Kaikessa kauheudessaan kirjoituksesi oli parasta mitä olen aikoihin lukenut, samaten tuo edelläni oleva kommenttien ketju!
Tananmoista VÄÄRYYTTÄ ja julmuutta tapahtuu keskuudessamme kaiken aikaa, sellaista mille harva näyttää osaavan ja pystyvän tekemään mitään. Erityisesti suututtaa lasten ja muiden puolustuskyvyttömien puolesta. Voi PRRR-kele!
Mutta nyt sanon jotain hassua: Olen iloinen kaikista niistä koettelemuksista ja vääryyksistä mitä on osakseni tullut eri elämän vaiheissa. Ellen olisi niitä läpikäynyt, en tietäisi mitä ne ovat. Minun täytyy tietää jos aion ihmisoikeustyössä ja opetustyössä menestyksekkäästi toimia.
Kamalan kurja tuo sinun tarinasi ja kohtalosi. Siitä käy erittäin selvästi ilmi miten uhrin syylllistäminen toimii ja kaikki muut ihmisen psykologian piirteet mitä vastaan voimme taistella ainoastaan jos ne tunnistamme ja tiedostamme. Kun tietää mitä on odotettavissa voi lähteä kiusausjutuissa etenemään ja uhria auttamaan tuloksekkaalla realistisella tavalla.
Minä olen,Rita, ollut myös kiitollinen niistä kokemuksista. Juuri niiden vuoksi minusta tuli ensin nuorisonohjaaja ja myöhemmin opettaja. Luulen, että myös itseluottamuksen täydellinen murtuminen ja uudelleenrakentuminen oli jollain tavoin ihan hyvä asia. Ainakin se kasvatti empatiakykyä ja nöyryyttä.
Kiitos vastauksesta. Olen jo aiemminkin ollut tunnistavinani sinussa sukulaissielun näissä maailmanparantamispyrkimyksissäni!
Jäi eilen sanomatta että ilahduin kun näin pystisi ilmestyneen blogin kuvagalleriaan :)
Lähetä kommentti