Pidän kovasti käsitteistä niin kauan kuin ne selventävät, eivätkä sekoita. Uskon edelleen lujasti väitteeseen, jonka mukaan mikään ei ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria ja eräänlaisia pienoisteorioitahan käsitteet ovat. Samalla kun ne ilmaisevat, millä nimellä jotain ilmiötä tai esinettä on päätetty kutsua, ne kertovat yleensä myös sen ominaisuuksista.
On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka käyttävät käsitteitä ikäänkuin asusteina, koristeina, koodikielenä tai kunniamerkkeinä. Viljelemällä puheessaan tiettyjä sanoja, he viestittävät omaavansa substanssia, hankkineensa joitain meriittejä, kuuluvansa spesifiin viiteryhmään ja viittaavansa tiettyihin diskursseihin. Tärkeätä olisi kuitenkin ottaa huomioon konteksti, jossa keskustelua käydään. Sivistyneempää kuin pyrkiä osoittamaan omaa ylivertaista sivistystään puhumalla niin, etteivät muut tunnista sanoja, on mielestäni se, että pyrkii viestimään niin, että sisältö tulee ymmärretyksi.
Aloitellessani opettajan uraani asetin itselleni riman korkealle. Joka päivä muistutin itseäni siitä, että ellen minä työssäni osaa selittää asioita niin, että psykologiatieteen käsitteisiin toistaiseksi perehtymättömät oppilaat ne ymmärtävät, en todennäköisesti ymmärrä itsekään opettamiani teorioita tarpeeksi hyvin.
Melko pian huomasin, että rima OLI liian korkealla, mutta siihen ymmärtämättömyyteen oli muitakin syitä kuin meikäläisen älyllinen ja verbaalinen kyvyttömyys. Jotkut nimittäin eivät opi pelkästään käsitteiden avulla. He tarvitsevat teoreettisen opetuksen tueksi jotain konkreettista (käsillä tekemistä, käsittelemistä) vuorovaikutusta, toimintaa ja käytännön harjoittelua.
Parhaimmillaan käsitteet ovat kuin avaimia kaikille tuttuihin huoneisiin. Jos Suomessa käytät sanaa "keittö" kuvataksesi huonetta, johon juuri ollaan astumassa, harva odottaa oven takaa löytävänsä saunan lauteet, parisängyn tai vessaharjan. Käsitteet ikään kuin pakkaavat tiiviisti muistisääntöihin niiden rajojen sisälle (kyseisessä kulttuurissa. Aina pitää muistaa, että jossain päin maailmaa parisänky, vessaharja ja soppakulho saattavat ihan luontevasti sijaita samassa tilassa) kuuluvat asiat.
Aika, ilmiöt ja ympäristöt muuttuvat, joten uusia käsitteitäkin tarvitaan. Silti joskus hämmästyttää ovatko kaikki yleiseen tietoisuuteen tulleet tai tahallisesti syötetyt sanat todella tarpeellisia. Olisiko eläminen mahdollista ja ehkä peräti viihtyisämpää, jos esimerkiksi käsitteet sosiaalinen pääoma, elämänhallinta, huomiotalous ja YT-neuvottelut olisivat jääneet keksimättä.
Joskus nimittäin näyttää siltä, että vaikutus on kehämäinen, eikä yksisuuntainen. Ilmiöt eivät välttämättä synny ensin ja odota sitten jotakuta keksimään niitä kuvaavia sanoja. Usein, varsinkin ihmisten välisissä asioissa, ilmiöstä puhuminen ja sen nimeäminen erityisellä käsitteellä ruokkii sen esiintymistä. Puheen sävyllä on usein arvovaraus. Sanat ilmaisevat onko jokin uhkaavaa tai tavoiteltavaa. Onhan siinä huikea ero puhutaanko saneerauksista vai irtisanomisista, etäisyyden ottamisesta vai avioerosta, eriävistä näkökannoista vai ilmiriidasta. Vai onko?
On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka käyttävät käsitteitä ikäänkuin asusteina, koristeina, koodikielenä tai kunniamerkkeinä. Viljelemällä puheessaan tiettyjä sanoja, he viestittävät omaavansa substanssia, hankkineensa joitain meriittejä, kuuluvansa spesifiin viiteryhmään ja viittaavansa tiettyihin diskursseihin. Tärkeätä olisi kuitenkin ottaa huomioon konteksti, jossa keskustelua käydään. Sivistyneempää kuin pyrkiä osoittamaan omaa ylivertaista sivistystään puhumalla niin, etteivät muut tunnista sanoja, on mielestäni se, että pyrkii viestimään niin, että sisältö tulee ymmärretyksi.
Aloitellessani opettajan uraani asetin itselleni riman korkealle. Joka päivä muistutin itseäni siitä, että ellen minä työssäni osaa selittää asioita niin, että psykologiatieteen käsitteisiin toistaiseksi perehtymättömät oppilaat ne ymmärtävät, en todennäköisesti ymmärrä itsekään opettamiani teorioita tarpeeksi hyvin.
Melko pian huomasin, että rima OLI liian korkealla, mutta siihen ymmärtämättömyyteen oli muitakin syitä kuin meikäläisen älyllinen ja verbaalinen kyvyttömyys. Jotkut nimittäin eivät opi pelkästään käsitteiden avulla. He tarvitsevat teoreettisen opetuksen tueksi jotain konkreettista (käsillä tekemistä, käsittelemistä) vuorovaikutusta, toimintaa ja käytännön harjoittelua.
Parhaimmillaan käsitteet ovat kuin avaimia kaikille tuttuihin huoneisiin. Jos Suomessa käytät sanaa "keittö" kuvataksesi huonetta, johon juuri ollaan astumassa, harva odottaa oven takaa löytävänsä saunan lauteet, parisängyn tai vessaharjan. Käsitteet ikään kuin pakkaavat tiiviisti muistisääntöihin niiden rajojen sisälle (kyseisessä kulttuurissa. Aina pitää muistaa, että jossain päin maailmaa parisänky, vessaharja ja soppakulho saattavat ihan luontevasti sijaita samassa tilassa) kuuluvat asiat.
Aika, ilmiöt ja ympäristöt muuttuvat, joten uusia käsitteitäkin tarvitaan. Silti joskus hämmästyttää ovatko kaikki yleiseen tietoisuuteen tulleet tai tahallisesti syötetyt sanat todella tarpeellisia. Olisiko eläminen mahdollista ja ehkä peräti viihtyisämpää, jos esimerkiksi käsitteet sosiaalinen pääoma, elämänhallinta, huomiotalous ja YT-neuvottelut olisivat jääneet keksimättä.
Joskus nimittäin näyttää siltä, että vaikutus on kehämäinen, eikä yksisuuntainen. Ilmiöt eivät välttämättä synny ensin ja odota sitten jotakuta keksimään niitä kuvaavia sanoja. Usein, varsinkin ihmisten välisissä asioissa, ilmiöstä puhuminen ja sen nimeäminen erityisellä käsitteellä ruokkii sen esiintymistä. Puheen sävyllä on usein arvovaraus. Sanat ilmaisevat onko jokin uhkaavaa tai tavoiteltavaa. Onhan siinä huikea ero puhutaanko saneerauksista vai irtisanomisista, etäisyyden ottamisesta vai avioerosta, eriävistä näkökannoista vai ilmiriidasta. Vai onko?
8 kommenttia:
Olen miettinyt samoja asioita jo jonkun aikaa. Inhoan eufemismeja ja sitä, että esim. poliitikot, taloustieteilijät tai minkä tahansa alan tieteilijät puhuvat paljon mutta eivät sano mitään, haluavat vain brassailla termeillä joita eivät itsekään varmaan aina tajua... Murr! Ja mitä helvettiä tosiaan on huomiotalous? Muut olen jotenkin oppinut ja tajunnut mutta tuo on ihan tyhjä termi.
"Huomiotalous" - mitä? En ole kuullutkaan... Mitä ihmettä se tarkoittanee? :)))
Päivittäin kamppailen opetustyössäni sen haasteen kanssa että sanat eivät ole samoja kaikille. On aina iloinen hetki kun oppilas ja minä käsitämme jonkin asian tarpeeksi samalla tavalla jotta voimme käyttää sen hyödyksemme.
"Kamppailen" on harhaanjohtavasti sanottu, tarkoitan ennemminkin että yritän keksiä parhaat tavat saada opit perille. jopa vaivaan päätäni, mutta en koe sitä raskaaksi, vaan päinvastoin kiinnostavaksi ja elähdyttäväksi älytoiminnaksi. Viimeisen sanan keksin juuri, eikö olekin vaikuttava? Hah hah...
Huomiotalous on yksi näitä Sarasvuon ja kumppaneiden lanseeraamia käsitteitä, joilla ymmärtääkseni viitataan median merkityksen kasvuun siinä mielessä, että näkyvillä mediatempauksilla voidaan nykyään saavuttaa paljon sellaista hyötyä , jonka eteen ennen piti tehdä ihan toisella tavalla töitä.
(Esim. nämä Tukiaiset, Ruususet sun muut, varsinaisista bisnesihmisistä puhumattakaan. Sarasvuo itse mukaan lukien ;-)
"Se hevosista puhuu, joka hevosilla ajaa", "Speaking of devil" ynnä muita lentäviä lauseita. Sanat ovat ajatusten ruokaa, mutta kaikki ruoka ei sula oikein hyvin, luulee peikko :)
Öh... mahdanko edelleenkään käsittää :)
Käypä blogissani jos haluat Blog Mágico palkinnon...
Voi että mä nautin lukiessani sun pohdiskelujasi ja kirjoituksiasi! Löydät aina asian ytimen! Kiitos!
(olen istunut monessa tilaisuudessa, jossa puhuja viljelee sivistyssanoja. Vaikka minäkin osaan niitä paljon, niin joskus on pitänyt vielä kotona tarkistaa, että mitähän se ja se lause oikein merkitsi. Se vain, ettei aina muista uusia kuulemiaan sivistyssanoja, heh, nykyään pidän mukanani pientä kirjaa 3cm korkeaa...saan kirjoittaa sinne uusia asioita (ja jopa blogiaki varten oivalluksia, hheh))
Juu, ja siitä puhe mistä puute, eikä tyhjät sanat suuta halkaise ja joskus lienee myös puhumatta paras, mutta tuo oli kyllä kivasti keksitty, että käsitteet ovat aivojen ruokaa, Isopeikko :)
Oi, kiitos. Rita. Taikoja tässä nyt vähän kaivataankin. Kolme päivää on nimittäin kulunut pyrstö pystyssä kaapissa. Olisipa taikasauva, jolla muuttohommat hoituisivat yhdellä heilautuksella ;-)
Pikkiriikkisen kirjan olet löytänyt, Vilukissi. Sitä ei taida kenenkään olla ihan helppoa olan yli kurkistella :-)
Rajojen maasi näkyvät http://pillandia.blogspot.com
Best wishes from Italy!
Lähetä kommentti