Tähän aikaan vuodesta kurkin lehtien ilmoitussivuille varovasti. Sieltä saattaa nimittäin hypätä silmille mainoksia avoimen yliopiston kursseista ja sehän Krätyakkaa riipaisee.
Koulunkäynnistä en koskaan tykännyt, mutta oppiminen ja itsenäinen opiskelu on aivan eri asia. Kun 90-luvun puolivälissä viimein asetuin tänne niin kauaksi aikaa, että ehdin perehtyä paikkakunnan opetustarjontaan, riemastuin tavattomasti, kun hoksasin, että avoimen yliopiston toiminta oli juuri rantautunut tällekin maailmanreunalle.
Alkoi yli kymmenen vuoden innokas tiedonahminta, jonka aikana tuli perehdyttyä kaikkeen mahdolliseen, mikä vähänkin kiinnosti (ja minkä kukkaro kesti. Avoimen yliopiston kurssit ovat harmittavan kalliita. Kun itse pääsin avoimen yliopiston töihin, henkilökunta-alennus helpotti kivasti harrastusta).
Perustelin hurahtamistani käytännön syillä. Halusin uuden ammatin, mutta se ei totisesti ollut ainoa motiivi. Oli riemastuttavaa päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, joita kiinnosti jokin muukin kuin jokapäiväiset asiat. Lukeminen ja kirjoittaminen on aina ollut mieluista ja tulosta syntyi ihmeen vähällä vaivalla. Kun sitten vielä vanhempana ja kokeneempana saatoin joskus olla myös tukena nuoremmille opiskelijoille, onneni oli täysi.
Puolessa välissä kohti päämäärääni kunto kuitenkin äkisti romahti. Stressi kuluttaa elimistöä, vaikka se liittyisi positiviiseen, flow´n sävyttämäänkin toimintaan. Pääsin kuitenkin töihin heti, kun maisterin tutkinto oli valmis ja jatkoin opintojani silkasta kiinnostuksesta työn ohessa.Viimeisen kurssitodistukseni sain käteeni kuukausi eläkepäätöksen jälkeen.
Siinä vaiheessa tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut ja kaikki, minkä eteen olin yli kymmenen vuotta tehnyt töitä valui tyhjiin. Rahaakin oli puoliso koulutukseeni sijoittanut niin paljon, että sillä olisi varmasti maksettu tämä nyt hankittava uusi koti. Hirveimmältä tuntui kuitenkin se, että myös kaikki hankkimani tieto tuntui valuvan masennuksen myötä pois rapistuvasta pääkopastani kuin vesi hanhen selästä.
Nyt, kun tuosta aallonpohjasta on kulunut jo pari vuotta, vanha totuus siitä, ettei täältä kukaan saa lähtiessään mitään mukaan on kirkastunut ihan uudella tavalla. Tutkinnot kärsivät inflaation. Tieto vanhenee ja käy arvottomaksi. Rahakaan ei arvoaan säilytä edes tässä ajassa, saati sitten puupalttoon pohjalla.
Mitä jäi? Elettyä elämää, iloa, onnistumisen kokemuksia ja hyviä muistoja. Voiko ihminen lopulta enempää pyytää? Toki olisin halunnut jatkaa lupaavasti alkanutta uraani "elinikäisenä oppijana". Väitöskirjaakin jo hahmottelin, mutta ehkä minun läksyni onkin nyt toinen. Tutkintotodistukset kellastuvat kansioissaan ja sekä fyysiset että henkiset kykyni rapistuvat hitaasti, mutta vääjäämättömästi, ennen aikojaan.
Elämänkoulussa jokaisella taitaa olla HOPS eli henkilökohtainen opetussuunnitelma, jota ei aina kokonaan itse pääse suunnittelemaan. Kuten mummuni tapasi sana: "Kyllä elämä opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään". Jospa minun jostain syystä on nyt aika opetella semmoista - vaikken totisesti tässä hommassa mikään mallioppilas olekaan.
(Ai niin, tuo pöhkö otsikko! Selailin tuossa nettiuutisiin poimittuja iltapäivälehtien otsikoita ja sain vaikutteita. Paljon melua tyhjästä. Raflaavia otsikoita, joiden takaa ei yleensä löydy yhtään mitään mielenkiintoista. Ei ole matoja löytynyt Krätyakankaan päästä - tähän mennessä. Depis ja kivusta johtuva stressi ne siellä vaan hippokampusta nakertavat, eikä hippokampuskaan näytä madolta, vaan merihevoselta. Joka tapauksessa se vaikuttaa muistiin ja oppimiseen....Jos nyt oltaisiin Pasila-sarjassa, jonkun kuuluisi jo huutaa: "Lääkkeet". Menenpäs ottamaan)
Alkoi yli kymmenen vuoden innokas tiedonahminta, jonka aikana tuli perehdyttyä kaikkeen mahdolliseen, mikä vähänkin kiinnosti (ja minkä kukkaro kesti. Avoimen yliopiston kurssit ovat harmittavan kalliita. Kun itse pääsin avoimen yliopiston töihin, henkilökunta-alennus helpotti kivasti harrastusta).
Perustelin hurahtamistani käytännön syillä. Halusin uuden ammatin, mutta se ei totisesti ollut ainoa motiivi. Oli riemastuttavaa päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, joita kiinnosti jokin muukin kuin jokapäiväiset asiat. Lukeminen ja kirjoittaminen on aina ollut mieluista ja tulosta syntyi ihmeen vähällä vaivalla. Kun sitten vielä vanhempana ja kokeneempana saatoin joskus olla myös tukena nuoremmille opiskelijoille, onneni oli täysi.
Puolessa välissä kohti päämäärääni kunto kuitenkin äkisti romahti. Stressi kuluttaa elimistöä, vaikka se liittyisi positiviiseen, flow´n sävyttämäänkin toimintaan. Pääsin kuitenkin töihin heti, kun maisterin tutkinto oli valmis ja jatkoin opintojani silkasta kiinnostuksesta työn ohessa.Viimeisen kurssitodistukseni sain käteeni kuukausi eläkepäätöksen jälkeen.
Siinä vaiheessa tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut ja kaikki, minkä eteen olin yli kymmenen vuotta tehnyt töitä valui tyhjiin. Rahaakin oli puoliso koulutukseeni sijoittanut niin paljon, että sillä olisi varmasti maksettu tämä nyt hankittava uusi koti. Hirveimmältä tuntui kuitenkin se, että myös kaikki hankkimani tieto tuntui valuvan masennuksen myötä pois rapistuvasta pääkopastani kuin vesi hanhen selästä.
Nyt, kun tuosta aallonpohjasta on kulunut jo pari vuotta, vanha totuus siitä, ettei täältä kukaan saa lähtiessään mitään mukaan on kirkastunut ihan uudella tavalla. Tutkinnot kärsivät inflaation. Tieto vanhenee ja käy arvottomaksi. Rahakaan ei arvoaan säilytä edes tässä ajassa, saati sitten puupalttoon pohjalla.
Mitä jäi? Elettyä elämää, iloa, onnistumisen kokemuksia ja hyviä muistoja. Voiko ihminen lopulta enempää pyytää? Toki olisin halunnut jatkaa lupaavasti alkanutta uraani "elinikäisenä oppijana". Väitöskirjaakin jo hahmottelin, mutta ehkä minun läksyni onkin nyt toinen. Tutkintotodistukset kellastuvat kansioissaan ja sekä fyysiset että henkiset kykyni rapistuvat hitaasti, mutta vääjäämättömästi, ennen aikojaan.
Elämänkoulussa jokaisella taitaa olla HOPS eli henkilökohtainen opetussuunnitelma, jota ei aina kokonaan itse pääse suunnittelemaan. Kuten mummuni tapasi sana: "Kyllä elämä opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään". Jospa minun jostain syystä on nyt aika opetella semmoista - vaikken totisesti tässä hommassa mikään mallioppilas olekaan.
(Ai niin, tuo pöhkö otsikko! Selailin tuossa nettiuutisiin poimittuja iltapäivälehtien otsikoita ja sain vaikutteita. Paljon melua tyhjästä. Raflaavia otsikoita, joiden takaa ei yleensä löydy yhtään mitään mielenkiintoista. Ei ole matoja löytynyt Krätyakankaan päästä - tähän mennessä. Depis ja kivusta johtuva stressi ne siellä vaan hippokampusta nakertavat, eikä hippokampuskaan näytä madolta, vaan merihevoselta. Joka tapauksessa se vaikuttaa muistiin ja oppimiseen....Jos nyt oltaisiin Pasila-sarjassa, jonkun kuuluisi jo huutaa: "Lääkkeet". Menenpäs ottamaan)
7 kommenttia:
Opiskelu on innostavaa ja kivaa, kun oivaltaa itselle uusia asioita. Valitettavasti Avoimen yliopiston kurrssit ovat niin kalliita, että olen toistaiseksi jättänyt ilmoittautumatta kurssille. Olen kuitenkin mennyt luennoille, koska ei siellä ole ovivahteja eikä kyselyitä, oletko kurssille ilmoittautunut. Valitettavasti tentteihin ei ilmoittautumatta ja kurssimaksua maksamatta voi osallistua ...
Elinikäinen oppiminen on kaikkein tärkeintä.
Todistuksilla ja oppiarvoilla nimen edessä on itsetuntoa pönkittävä arvonsa - aluksi.
Lopuksi paperi kellastuu, aivot vuotavat tietonsa taivaan tuuliin.
Oppimisen halu = elämän halu.
Iisi
Ei ne oppimasi tiedot ja taidot oo hukkaan menneet. Siellä ne on sun päässä ja osamme niistä saamme me lukijatkin!
Lanketit ja diploomit on mukavia ja hienoja, mutta harvaa ulkopuolista ihmistä ne suuremmin hetkauttaa. Saattaa jopa kateudenmato ruveta kaikertamaan....
Hienoa, että olet jaksanut opiskella.
Minulta jäi tuon pöljäke-aikani vuoksi opinnot kesken.
Olisin saanut työnantajan kustantaman uuden ammattitutkinnon, mutta kun pää ei sitten kestänyt työtä ja opiskelua ja kaikkea muuta kukkua siinnä samalla.
Mutta olin tyytyväinen, että edes yritin.
Peikkokin tykkää oppimisesta :) Se on oppinut sellaistakin että tiedon kuuluukin kulua pois päästä, sillä se valuu sinne selkärankaan niin ettei enää tiedäkään tietävänsä mutta tietää vaan.
minua riivaa säännöllisin väliajoin opiskeluvimma. alkuviikosta tuli opistomme vuosiohjelma, toistaiseksi olen kaihtanut sen vihkosen avaamista, tiedän etten a) ehdi, b)minulla ei ole rahaa opiskeluun juuri nyt. viimeksi suoritin viestinnän a-oppimäärän avoimessa yhdeksänkytluvun puolimatkassa.
sittemmin hankin kaksi ammattitutkintoa ja halvaannuin heti perään.
still goin' stong...
Tuo onkin fiksua, Bamiella ja tietääkseni yliopiston luennoilla on ihan luvallista käydä, vaikkei ole opiskelijakaan, jos vaan saliin mahtuu.Nuo on niitä yliopistokaupungin etuja, joista kannattaa nauttia, jos kiinnostaa. :)
Noin se minustakin on, Iisi, Oppia ikä kaikki - tavalla tai toisella. Sitäpaitsi joskus se on hauskaa..
Siinäpä se, Arjaanneli, ettei niillä diploomeilla ole juuri muuta kuin välinearvo. Tärkeämpää on se, mitä on ja osaa. Eiköhän se ole tärkeintä, että jotenin pärjätään niillä eväillä, jotka vielä on jäljellä :-)
Herkullinen ajatus tuo tiedon valuminen selkärankaan, Isopeikko. Se kai se on opiskelun lopullinen päämäärä..
Niinpä, liskonainen, elämä ei todellakaan kaikilla mene aivan niinkuin on tullut suunniteltua. Se on silti hienoa , ettei viestinnän opinnot selvästikään ole menneet sinulla hukkaan.
Kylläpäs sinä Millan taas kirjoittelit kuin minun elämääni.
Lähetä kommentti