Nyt kun kaikki kunnon ihmiset hikoilevat töissä, kaupassa tai siivoamassa kotejaan keskikesän juhlaa varten, on oiva ajankohta naputella se tällä erää viimeinen psykologiapostaus. Näin saan ainakin vielä hetken välteltyä ikäviin kodinhoitovelvollisuuksiin tarttumista.
Viimeksi viimeyönä kipujen vuoksi valvoskellessa tuumailin aiheeseen liittyen sitä, miten ihmeessä minusta on tullut monessa asiassa niin erilainen kuin vanhemmistani. Sama pätee puolisoon, jota on ulkopuolelta vielä helpompi tarkastella objektiivisemmin kuin itseään.
Anoppi esimerkiksi ei tehnyt koskaan kotona yhtään mitään (työelämässä sen sijaan paljonkin) ja totesi usein, että "laiskat äidit kasvattavat ahkeria lapsia". En tiedä menisinkö miestäni sentään ahkeraksi kehumaan, mutta ainakin hän osaa hyvin monia sellaisia asioita, joita semmoiset lapset eivät ole oppineet, joille kaikki on passattu eteen valmiiksi. Miehestä kasvoi myös valoisa, lämmin ja tasapainoinen persoona, vaikka hänen äitinsä kylvi ympärilleen kateutta, katkeruutta masennusta ja vihaa niin kauan kuin hänet tunsin.
Pari postausta sitten mainitsin, että perimän ja ympäristön lisäksi mielestäni yksilön persoonan kehittymiseen vaikuttaa ratkaisevasti kolmaskin tekijä. Sitä korostavat niin sanotun humanistisen psykologian edustajat (mm. Carl Rogers ja Viktor E. Frankl).
Samalla hetkellä, kun viimeksi aioin ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta, alkoi telkkarista minidokumentti tutkimuksesta, jota suomalaiset poliisit tekivät Ruandan kansanmurhaan liittyen. Sen jälkeen ei tuntunut ihan luontevalta aloittaa kertomalla, että humanistisen psykologian ihmiskuva on postitiivinen. Meidät nähdään kehityskelpoisina, vapaina olentoina, pohjimmiltaan hyvinä ja kykenevinä moraalisiin valintoihin.
Itse en taida ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskoa, kehityskelpoisuuteen kyllä, ja ennen kaikkea siihen, että monissa asioissa meillä on sekä vapaus että vastuu valinnoistamme . Kohtaloamme ei määrää sen paremmin ankea lapsuus, huonot geenit kuin elämän jakelemat korvapuustit. Kaikki se yhdessä vaikuttaa, mutta lisänä meillä on vielä oma, ainutlaatuinen, valintojen kautta jatkuvasti muovautuva persoonallisuutemme, joka voi auttaa tai pahentaa tilannettamme elämän koettelemuksissa.
Humanistinen psykologia on koulukuntana monimuotoinen ja hajanainen. Sitä on kritisoitu teoreettisesta epämääräisyydestä ja ennen kaikkea siitä, ettei esimerkiksi mitään ydinminää tai henkistä voida kokeellisesti tutkia. Itse suhtaudun siihen kritiikkiin niin, että eipä ole koskaan saatu pyydystettyä havainnoitavaksi Freudin keksimään superegoa, egoa ja idiäkään. Silti ne on nostettu joissain piireissä pyhäksi doktriiniksi yli sadan vuoden ajaksi.
Humanistisen psykologian takana vaikuttaa vahvasti eksistentialismi, johon myös olen aikoinani tuntenut kovasti vetoa. Ehkä viehättävin piirre humanistisessa psykologiassa Krätyakan kannalta on kuitenkin se, että se on tarpeeksi simppeliä ja käytännöllistä näinkin yksinkertaiselle ihmiselle (joidenkin suuntien taustalta löytyy myös filosofista pragmatismia esim. William James) Monissa sen pohjalta kehitetyissä psykoterapioissa ei ihan hirveästi pengota menneitä ja syntyjä syviä, vaan kokeillaan joitain konsteja ja jos jokin auttaa niin se on sitten siinä. Pääasia, että toimii..
Nyt pitäisi Akankin kyllä ryhtyä jonkinlaiseen toimintaan. Väsynyt mies ja pikku paimenkoira palailevat illalla lapinreissulta. Olisi mukavaa saada ympäristö jotakuinkin viihtyisäksi ja pötyä pöytään, jotta tuntisivat itsensä tervetulleiksi.
Viimeksi viimeyönä kipujen vuoksi valvoskellessa tuumailin aiheeseen liittyen sitä, miten ihmeessä minusta on tullut monessa asiassa niin erilainen kuin vanhemmistani. Sama pätee puolisoon, jota on ulkopuolelta vielä helpompi tarkastella objektiivisemmin kuin itseään.
Anoppi esimerkiksi ei tehnyt koskaan kotona yhtään mitään (työelämässä sen sijaan paljonkin) ja totesi usein, että "laiskat äidit kasvattavat ahkeria lapsia". En tiedä menisinkö miestäni sentään ahkeraksi kehumaan, mutta ainakin hän osaa hyvin monia sellaisia asioita, joita semmoiset lapset eivät ole oppineet, joille kaikki on passattu eteen valmiiksi. Miehestä kasvoi myös valoisa, lämmin ja tasapainoinen persoona, vaikka hänen äitinsä kylvi ympärilleen kateutta, katkeruutta masennusta ja vihaa niin kauan kuin hänet tunsin.
Pari postausta sitten mainitsin, että perimän ja ympäristön lisäksi mielestäni yksilön persoonan kehittymiseen vaikuttaa ratkaisevasti kolmaskin tekijä. Sitä korostavat niin sanotun humanistisen psykologian edustajat (mm. Carl Rogers ja Viktor E. Frankl).
Samalla hetkellä, kun viimeksi aioin ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta, alkoi telkkarista minidokumentti tutkimuksesta, jota suomalaiset poliisit tekivät Ruandan kansanmurhaan liittyen. Sen jälkeen ei tuntunut ihan luontevalta aloittaa kertomalla, että humanistisen psykologian ihmiskuva on postitiivinen. Meidät nähdään kehityskelpoisina, vapaina olentoina, pohjimmiltaan hyvinä ja kykenevinä moraalisiin valintoihin.
Itse en taida ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskoa, kehityskelpoisuuteen kyllä, ja ennen kaikkea siihen, että monissa asioissa meillä on sekä vapaus että vastuu valinnoistamme . Kohtaloamme ei määrää sen paremmin ankea lapsuus, huonot geenit kuin elämän jakelemat korvapuustit. Kaikki se yhdessä vaikuttaa, mutta lisänä meillä on vielä oma, ainutlaatuinen, valintojen kautta jatkuvasti muovautuva persoonallisuutemme, joka voi auttaa tai pahentaa tilannettamme elämän koettelemuksissa.
Humanistinen psykologia on koulukuntana monimuotoinen ja hajanainen. Sitä on kritisoitu teoreettisesta epämääräisyydestä ja ennen kaikkea siitä, ettei esimerkiksi mitään ydinminää tai henkistä voida kokeellisesti tutkia. Itse suhtaudun siihen kritiikkiin niin, että eipä ole koskaan saatu pyydystettyä havainnoitavaksi Freudin keksimään superegoa, egoa ja idiäkään. Silti ne on nostettu joissain piireissä pyhäksi doktriiniksi yli sadan vuoden ajaksi.
Humanistisen psykologian takana vaikuttaa vahvasti eksistentialismi, johon myös olen aikoinani tuntenut kovasti vetoa. Ehkä viehättävin piirre humanistisessa psykologiassa Krätyakan kannalta on kuitenkin se, että se on tarpeeksi simppeliä ja käytännöllistä näinkin yksinkertaiselle ihmiselle (joidenkin suuntien taustalta löytyy myös filosofista pragmatismia esim. William James) Monissa sen pohjalta kehitetyissä psykoterapioissa ei ihan hirveästi pengota menneitä ja syntyjä syviä, vaan kokeillaan joitain konsteja ja jos jokin auttaa niin se on sitten siinä. Pääasia, että toimii..
Nyt pitäisi Akankin kyllä ryhtyä jonkinlaiseen toimintaan. Väsynyt mies ja pikku paimenkoira palailevat illalla lapinreissulta. Olisi mukavaa saada ympäristö jotakuinkin viihtyisäksi ja pötyä pöytään, jotta tuntisivat itsensä tervetulleiksi.
No kylläpäs panttasit tätä huipennusta. :) Tämän käsityksen minäkin allekirjoitan 110%:sti. Tapahtuneet asiat, saadut geenit, ovat tuoneet ihmisen siihen pisteeseen, missä hän on. Toki ne myös luovat sen taustan, jota vasten ihminen tekee valinnan siitä, mihin suuntaan hän lähtee, ja ympäristö asettaa rajoituksia vaihtoehdoille, mutta meillä on kuitenkin aina vaihtoehtoja, me valitsemme ja me kannamme vastuun valinnoistamme.
VastaaPoistaMenneitten penkominen ei minusta ole täysin turhaa, sopivasti tehtynä se auttaa ymmärtämään itseä, ja sitä, miten on tullut juuri tähän. Sinne vain ei pidä jäädä rypemään. Minä en usko, että todellisia ratkaisuja ongelmiin löytyy muuten kuin eteenpäin katsomalla.
Minäkään en usko ihmisen perihyvyyteen, mutta uskon, että jos ihminen tekee valintoja oikeista syistä, se vie häntä hyvään. Tarkoitan nyt sitä, että kun esimerkiksi kadehditaan toista, niin pelkästään sillä, että pysähtyy miettimään, mikä on oikeasti tärkeää, tajuaa, ettei sillä kateuden aiheuttajalla oikeasti olekaan mitään merkitystä. Vaikka kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että järjestää perheelle jotain pientä kivaa on paljon isompi juttu kuin se, että naapurilla on hienompi auto kuin meillä.
Oli hienoa lukea näin tieteellistä tekstiä tästä aiheesta, minä olen näitä itse pyöritellyt pienessä päässäni, ja tämä kohta on ollut minulle vähän niin kuin valaistuminen, se, että voin itse valita. Tästä voisin kirjoittaa kilometritolkulla, mutta eiköhän kantani tullut jo tässä ihan selväksi.
Siispä toivottelen sinulle oikein hyvää Juhannusta!
Tietenkin ihminen tekee valintoja, jotka muokkaavat hänen elämäänsä. Mutta mutta.
VastaaPoistaKoska tämän keskustelun alkupäässä puhuttiin seksuaalisuudesta, niin otanpa sen taas tähän. Tiukasti Franklinin käsityksiä tulkiten myös seksuaalinen suuntaus olisi ihmisen valintojen tulos. Joten homoseksuaaliksi itsensä tunteva voisi "parantua" taipumuksestaan tekemällä uusia valintoja heterouden "hyväksi". Tätähän siinä dokumentissakin havannoitiin avoimesti nuoruudessaan homoseksuaalisuuteensa suhtautuneella, mutta sittemmin sen kieltäneellä perheellisellä amerikkalaisella miehellä.
Epäilen tätä kuitenkin pahasti. Seksuaalisuuden toteuttamisessa voi tietysti tehdä valintoja, mutta ei suuntautumisessa. Tämäkään perheellinen mies ei ollut "parantunut" homoudestaan vaan ainoastaan kieltänyt sukupuolisen suuntautumisensa.
Minäkin olen tehnyt joskus elämässäni valintoja. Päätin kerran, että nyt saa eläminen introverttina loppua, sillä olen saanut kyllikseni tästä sisäänpäin kääntyneisyydestäni. Päätin, että siitä hetkestä lähtien rupean ekstrovertiksi. No hassustihan siinä kävi. En tuntenut itseäni yhtään sen ekstrovertimmäksi kuin ennen päätöstä. Intorvertiksi olen syntynyt ja sellaisena varmasti myös kuolen.
Olen siis vakaasti sitä mieltä, että ihminen voi ja hänen pitää tehdä valintoja elämässään, mutta perimmäisille seikoille, kuten perimälleen ja persoonallisuudelleen ihminen ei voi mitään. Ihminen voi kyllä yrittää teeskennellä olevansa jotakin mitä hän ei ole, mutta eihän se sellainen ole mitään miellyttävää elämää.
No, tieteellisyydestä ei näiden minun blogitekstieni yhteydessä voi juuri puhua, mutta viittanpahan ainakin lähteisiin, joista sitä asiallista tietoa voi löytää, Lyyti.
VastaaPoistaCelia, näin pikkuisissa teksteissä ei tosiaan voi kovin kattavaa kuvaa teorioista antaa. Humanistiset psykologit kuitenkin lähtevät siitä, että se yksilön ainutlaatuinen persoona, sisin "minuus" (kaikilla teoreetikoilla on sille oma nimityksensä) on jokaisella yksilöllinen ja sellaisenaan ihan hyvä.
Näin ollen esimerkiksi sellaiset persoonalliset taipumukset kuin ektrovettius ja introverttius tai
vaikkapa vahva karvankasvu tai homoseksuaalisuus eivät sinänsä ole pahoja tai hyviä, eikä niitä voi tai tarvitse valita. Valinnat astuvat kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun valitaan asennoitumista ja tietoisia käyttäytymistapoja (niillä eväillä, jotka kukin on saanut), jotka voivat olla hyödyllisiä tai vahingollisia, hyviä tai pahoja.
Tämän teoriasuunnan vahvuus (ja joidenkin mielestä heikkous) on juuri siinä, että se ottaa huomioon ja hyväksyy ihmisten erilaisuuden.