Samalla tässä kirjoitellessa katselen toisella silmällä Idolsia ja kuolaan. En minä kovin fanaattisesti jaksa moisiin tenavatähtien kisailuihin suhtautua, mutta katsonpahan silloin tällöin ja tällä kertaa ihmettelen lähinnä omia reaktioitani.
Yleensä tähän tätiin vetoaa edelleenkin, iän karttumisesta huolimatta, eniten androgyynin näköiset, kauniit, hieman renttumaiset rokkipojat. Tämänvuotisista finalisteista kauimpana meikäläisen miesmausta on ehdottomasti Koop Arponen, mutta häntä tässä silti juuri ihaillen tuijotan. Edes hänen laulutyylinsä ei ole kovasti mieleeni, mutta tulkinta ja vaatimaton, levollinen, mutta karismaattinen tapa olla lavalla vakuuttaa.
Kuten kilpailun nimikin kertoo, nyt etsitään idolia, siis persoonaa, joka laulutaitonsa ohella vetoaa yleisöönsä myös ulkomusiikillisilla avuilla. Nyt siellä söpöilee Pihtiputaan pörröpää Pete. Voin kuvitella, että telkun ääreen tillittämään on siirtynyt hieman nuorempaa sakkia.
Entisenä musiikintekijänä ja esiintyjänä tajuan kyllä, että laulaminen on vain pieni osa pakettia. Viihdemusiikin puolella habituksella, imagolla ja oikeanlaisella markkinoinnilla on vieläkin suurempi merkitys kuin siellä, missä minä leipäni päälle laulamalla juustoa hankin.
Tänä vuonna, ainakin ruudun tälle puolelle, näyttää siltä, että kilpailijoita on aiempaa vuosia monipuolisemmin valmennettu tulevaan. Että tästä ei nyt ehkä sittenkään taivas aukea. Tämä kilpailu on vain yksi mahdollisuus päästä rakentamaan uraa ja tekemään työtä, joka on varsin kaukana siitä glamourista, jota jotkut pienet ja naivit mukaan pyrkijät saattavat kuvitella sen olevan.
Koop Arponen ainakin vaikuttaa siltä, ettei hän säiky artistin arkea, armottoman pitkiä automatkoja, odottelua, ankeita hotellihuoneita, juopunutta, vähälukuista yleisöä ja klubien haisevia vessoja...
Miksi tyttöjä ei ole äänestetty, miettii nyt Anna. Niinpä. Mahtaisikohan sillä olla jotain tekemistä ohjelmaa seuraavien katsojien ikä- ja sukupuolijakauman sekä tiettyjen sukupuoleen liittyvien ennakkokäsitystemme kanssa? Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä, että laulutaidon puutteesta tippumisessa ei ainakaan ole kyse.
Yleensä tähän tätiin vetoaa edelleenkin, iän karttumisesta huolimatta, eniten androgyynin näköiset, kauniit, hieman renttumaiset rokkipojat. Tämänvuotisista finalisteista kauimpana meikäläisen miesmausta on ehdottomasti Koop Arponen, mutta häntä tässä silti juuri ihaillen tuijotan. Edes hänen laulutyylinsä ei ole kovasti mieleeni, mutta tulkinta ja vaatimaton, levollinen, mutta karismaattinen tapa olla lavalla vakuuttaa.
Kuten kilpailun nimikin kertoo, nyt etsitään idolia, siis persoonaa, joka laulutaitonsa ohella vetoaa yleisöönsä myös ulkomusiikillisilla avuilla. Nyt siellä söpöilee Pihtiputaan pörröpää Pete. Voin kuvitella, että telkun ääreen tillittämään on siirtynyt hieman nuorempaa sakkia.
Entisenä musiikintekijänä ja esiintyjänä tajuan kyllä, että laulaminen on vain pieni osa pakettia. Viihdemusiikin puolella habituksella, imagolla ja oikeanlaisella markkinoinnilla on vieläkin suurempi merkitys kuin siellä, missä minä leipäni päälle laulamalla juustoa hankin.
Tänä vuonna, ainakin ruudun tälle puolelle, näyttää siltä, että kilpailijoita on aiempaa vuosia monipuolisemmin valmennettu tulevaan. Että tästä ei nyt ehkä sittenkään taivas aukea. Tämä kilpailu on vain yksi mahdollisuus päästä rakentamaan uraa ja tekemään työtä, joka on varsin kaukana siitä glamourista, jota jotkut pienet ja naivit mukaan pyrkijät saattavat kuvitella sen olevan.
Koop Arponen ainakin vaikuttaa siltä, ettei hän säiky artistin arkea, armottoman pitkiä automatkoja, odottelua, ankeita hotellihuoneita, juopunutta, vähälukuista yleisöä ja klubien haisevia vessoja...
Miksi tyttöjä ei ole äänestetty, miettii nyt Anna. Niinpä. Mahtaisikohan sillä olla jotain tekemistä ohjelmaa seuraavien katsojien ikä- ja sukupuolijakauman sekä tiettyjen sukupuoleen liittyvien ennakkokäsitystemme kanssa? Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä, että laulutaidon puutteesta tippumisessa ei ainakaan ole kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti