Itsensä kehittämisestä

Kauan sitten, kun akka oli vasta satunnaisesti pahantuulinen pikkutyttö, puhuttiin paljon itsensä kehittämisestä. Tuli käydä kouluja, jotta ura urkenisi ja karttuisi kallisarvoista sivistystä. Oli hyvä hankkia avartavia kokemuksia, jalostaa luonnettaan, kasvattaa, karaista ja harjoittaa itsekuria. Sisäisesti ryhdikkäällä ihmisellä tuli olla tavoitteita. Niiden saavuttamiseksi piti ponnistella. Mikään ei saanut ollakaan turhan helppoa. Eihän sellaista olisi osattu arvostaa. Kaikkea joutui odottamaan paljon pidempään kuin olisi halunnut , eikä epäselväksi jäänyt, mikä oli arkea ja mikä juhlaa.

Nykyään vain saamattomat tollukat odottelevat ja jahkaavat. Kaikki on tultava mulle heti tänne nyt. Koulutus on väline ja enimmäkseen turhaa. Tutkinnot kärsivät joka tapauksessa inflaation. Monet ammatit katoavat, vaihtavat nimeään tai korottavat pätevyysvaatimuksiaan jo ennen kuin viides koulutettava vuosikurssi ehtii valmistua. Työmarkkinoilla ei pelkkä koulutus valuutaksi riitä. Pitää olla substanssia, suhteita, kykyä markkinoida itsensä ja edustava pakkaus. Miksi siis odottaa ja ponnistella. Fiksu etsii nopeimman oikotien onneen.

Itsensä kehittämisestä ihmisenä, kokonaisena persoonana, ei puhu enää kukaan. Itsensä etsimisestä sen sijaan kyllä. Keski-ikäiset teinit toteuttavat kesken jääneitä unelmiaan, kaatuilevat moottoripyörillä ja matkustelevat etelän lämpöön hankkimaan latinorakastajan. Kaiken pitäisi olla kivaa ja ellei ole niin vaihdetaan kumppania tai palvelun tuottajaa.

Organisaatiota rakenteita, palveluita ja yksilön ammattitaitoa kehitetään. Kehitys kehittyy. Paljon kehittämistä kehittämisen vuoksi ja kehittäjät uupuvat. Kun yksi projekti loppuu, niin toinen alkaa. Aina kiire eteenpäin, tehokkaammin, nopeammin ja taloudellisemmin, mutta minne? Sitä miettii krätyinen, kiireen kelkasta pudonnnut akka kannon nokassa ja muistelee aikoja kauan sitten..