Akka krätisee

Son loppu ny (taas vaihteeks)

2011-05-07T13:57:00.003+03:00

Akka on nyt vähän väsynyt (taas vaihteeks) ja lopettaa tämänkin blogin (taas vaihteeks). Kiitos mukaville lukijoille ja niille, jotka ottivat yhteyttä, kun ajattelemattomuuksissani räppäsin ovet kokonaan kiinni.

Ajattelin, etten halua poistaa kokonaan lähes neljän vuoden aikana kirjoittamiani "päiväkirjatekstejä,", mutta en osannut siirtää niitä omalle koneellenikaan niin, että olisin osannut ne sieltä luettavaan muotoon purkaa. Nolotti myös vähän tämmöinen poukkoilu, sillä olenhan jo kerran tämänkin blogin lopettanut.

Aukaisen nämä vanhat jutut nyt kuitenkin luettavaksi, koska pari ihmistä minulta sitä pyysi. Uusia tekstejä tänne ei näillä näkymin tule. Alkaa olla tällä osastolla jo ajatuksilla ahdasta.

Kaikkea hyvää sinulle, joka tätä luet ja aurinkoista kesää kaikille!

Syödä ja säästää

2011-04-26T11:27:00.003+03:00

Päättämättömyys ei ole aiemmin kuulunut Krätyakan paheisiin. Ennemminkin on menty kovaa ja kohti, eikä kaduttu mitään sen koommin, kun päätös on tehty. Jälkiviisautta ja jossittelua turhempaa ajankulua en tiedä vieläkään.

Jotain muutakin ikä on läskin ja vaivojen lisäksi silti mukanaan tuonut. Se, mikä saattaisi parhaimmillaan olla järkevää harkintaa ja maltillista kypsyttelyä alkaa meikäläisellä lähestyä jo hedelmätöntä jahkailua ja vatvomista. Yhä useammin tulee vastaan asioita, joiden äärellä juutun miettimään kadunko myöhemmin, jos valitsen väärin. Saanko parempaa tilalle, jos luovun tästä? Saanko tilalle ylipäätään yhtään mitään?

Kun ei ole sattunut saamaan selvännäkijän kykyjä, etukäteen moiseen on aika vaikea vastata. Eläminen vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, ottaa ensimmäinen askel kohti tuntematonta. Jossain vaiheessa matkaa suunta yleensä alkaa selkiytyä ja maisemat näyttää tutuilta. Vanhuusko sen rohkeuden on vienyt, vai olisiko tämä iän mukanaan tuomaa viisautta?

On aika keskenkasvuista kuvitella, että kakkunsa voi samaan aikaan syödä ja säästää. Mahtaakohan tämän blogin lukijoissa olla ketään muuta, jolle sen hyväksyminen on edelleen vaikeata?

Itte ku koirankakka mättäällä

2011-04-17T08:35:00.010+03:00

Mies lähti hyvin aikaisin töihin. Puoli kahdeksalta heräsin siihen, että äitikoira haukkui huolestuneena vuoteeni vieressä ja kaksi muuta vanhempaa koiraa jonottivat suljetun oven äärellä. Hieman kauempaa, toisen suljetun oven takaa kuului, tuhina, puhina, putoilevien esineiden kolina, kissan sähinää ja 24 pienen lapinkoirantassun töpinää.

Miehen logiikkaa ei aina ole helppoa käsittää, mutta hyvää tämä itse valitsemani yksilö lähes poikkeuksetta toimillaan tarkoittaa. Siitä olen kyllä vakuuttunut. Tänä aamuna valinnat eivät vaan menneet ihan putkeen (ne ovet oli suljettu, jotka olisi pitänyt jättää auki ja se, jonka kiinnipysyminen olisi tullut varmistaa, oli apposen ammollaan) ja tuo karvainen huligaanijoukko oli omin toimin murtautunut ulos häkistään, kakkinut salin matot kukkuroilleen pieniä pökäleitä, suututtanut kissan ja syönyt pari viherkasvia.

No, itsehän minä olen nuo kaikki halunnut, niin miehen, koirat, kakkimaan houkuttelevat plyyshimatot kuin viherkasvitkin.

Syvällisemmin, ihan kyökkifilosofisena kysymyksenä, minua on kovasti viime vuosina askarruttanut, miten todellisuudessa mahtaa olla yksilön vapaan tahdon laita. Olemmeko sittenkään niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme? Eikö meitä varsin rankalla kädellä ohjaile saamamme kasvatus, ympäröivä kulttuuri ja konkreettiset valinnan mahdollisuudet, jotka kykenemme näkemään tai saavuttamaan..unohtamatta tietenkään synnyinlahjaksi saamiamme resursseja ja fyysisiä rajoituksia..?

Olen kovasti vältellyt sen ajatuksen kohtaamista, että ehkä emme olekaan niin vapaita kuin kuvittelemme. Osittain se johtuu siitä, että pelkään moisen ajattelutavan johtavan fatalismiin, vastuun välttelyyn tai omalla kohdallani entistäkin suurempaan kyynisyyteen.

Nykyihmisillä näyttää meidän kulttuurissamme olevan kova into korostaa itseään oman elämänsä arkkitehtina ja vaatia moisia suunnittelu- ja insinööritaitoja muiltakin. Lähemmin tarkasteltuna useimmille valinnoille, arvostuksillemme, pyrkimyksillemme ja käyttäytymisellemme löytyy kuitenkin vahvat vaikuttajat jostain itsemme ulkopuolelta.

Jospa elämä tosiaan onkin enemmän lahja ja seikkailu, kuin haaste ja kilpailu, jossa päivä toisensa jälkeen jokaisen on tarkoitus osoittaa henkilökohtainen kyvykkyytensä ja rakentaa elämästään oman erinomaisuutensa monumentti..

..Vai lieneekö tällainen ajattelu pelkästään elämässään epäonnistuneen, kelkasta pudonneen, piakkoin koirankakkaan hukkuvan keski-ikäisen täti-ihmisen pyrkimystä keventää syyllisyytensä taakkaa...

Päivän saldo

2011-04-16T12:24:00.005+03:00

Kävin pihalla. Keräsin roskia. Saldo omalta tontilta oli muovikassillinen tupakka-askeja, karamellipapereita, pahvimukeja, kolme pantillista pulloa, tupakansytytin, määrättömästi tumppeja ja pois syljettyjä purukumeja, joita oli kertakaikkiaan ällöttävää keräillä sieltä. Pakko se on nyt kuitenkin tehdä, jotta koiranpennut eivät syö niitä ja saa jotain myrkytystä tai suolistotukosta. Mielenkiintoisin löytö oli silti tuo omenatarhaan päätynyt kirjastokortti, jota on jonkun kyllä täytynyt aika pitkälle pihallemme tuoda, sillä harvoin tuommoinen kovalla tuulellakaan pensasaidan yli tai välistä lentelee.

Ärsyttää ihan hillittömästi. Itse emme nimittäin tosiaankaan ole tuota ryönää tontillemme levitelleet (paljon muuta sotkua kyllä). Kadun toisella puolella sijaitsee ammattioppilaitos, jonka oppilaskunta suurelta osin on aikuisopiskelijoita tai vähintäänkin peruskoulunsa päättäneitä.

Kaikki roskat mätetään maahan ja toisten pihalle tullaan tieten tahtoen räkimään purukumia ja polttelemaan tupakkaa.

Vaikuttaa siltä, että Krätyakan habituksesta alkaa viimeinkin kaikota rento ja rempseä nuorisonohjaaja ja tilalle astuu tiukkanutturainen opettajatäti, joka pikapuoliin käy neuvomassa tienvarsiväkeä esimerkiksi tuon kirjastokortin käytössä niin isoilla kirjaimilla, että varmasti kuuluu.

No, oli siellä puutarhassa toki kukkasiakin, mutta en osunut yhteenkään kameralla niin, että siitä olisi saanut selvää. Kelvatkoon kevään merkiksi ja loppukevennykseksi nuo sipulikukkien piikit, jotka sieltä vienosti ilmoittelivat olevansa elossa...

Muutoin mua nyt ei kyllä huvita täällä mikään. Tahdon pois tältä paikkakunnalta!

Tappajatomaatti ja pelastajakurkku

2011-04-14T13:18:00.008+03:00

Vähitellen alkaa jo kyrsiä tämä ravintotietouden ylenpalttinen tutkimustulva - tai ehkä ennemminkin tapa, jolla siitä uutisoidaan. Ihan tavalliset ruoka-aineet ovat yhtäkkiä "tappajia" tai pidentävät elämää jopa kymmenillä vuosilla ( uskokoon ken tahtoo).

Jokapäiväisestä sapuskasta löytyy muka yhtäkkiä ihmelääke milloin minkäkin taudin ehkäisyyn aivan kuin ihmisen elinaikaodote riippuisi vain yhdestä tekijästä. Fiksuimmat kirjoittajat muistavat sentään johonkin sivulauseeseen lisätä, että tietenkin sen omenansyönnin lisäksi pitäisi liikkua, pysyä ihannepainossa, karttaa stressiä ja mieluiten omistaa myös hyvät perintötekijät.

Eilen osui silmiin tekstinhöperrys jostain superkaroteenista (en taida muistaa edes sitä sanaa oikein. Pitäisiköhän juoda viinaa. Eilen bongasin niinkin älyttömän lehtiotsikon, jossa väitettiin alkoholin parantavan muistia. Tarkemmin tutkittuna otsikointi osoittautui tietenkin harhaanjohtavaksi), jota on niin porkkanassa kuin joissain vihreissä vihanneksissakin. Sillä piti elinajan pidentyä ainakin kymmenen vuotta. Harkitsin jo kaiken vihreän ja oranssin kantamista kompostiin jääkaapistani. En nimittäin välitä kituuttaa tätä elämää kipuineni päivääkään enemmän kuin on tarvis. Sen verran olen kuitenkin addiktoitunut porkkanoihin, etten raaskinut niitä lampaalle viedä.

Tänään osui sitten eteen tämä ja tämä. Kun kala on ainoa lihatuote, jota olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana lautaselleni kelpuuttanut ja omenoita syön lähes päivittäin niin, jos näihin juttuihin olisi uskominen pitäisi minun olla terve kuin pukki, eikä sydänviasta tai depiksestäkään tietoakaan..

No, samalta sivulta löytyi myös tämä, eli joku toinen tutkimus oli osoittanut, ettei se Omega 3 nyt ehkä masennusta ehkäisekään. Koittaisivat nyt päättää!!!

Suorittamisesta

2011-04-11T17:07:00.009+03:00

Ennen puhuttiin ahkeruudesta. "Hyvä työmies" tai "työteliäs vaimo" olivat oikeasti ylistäviä ilmaisuja, eivätkä vitsikkäitä kaikuja vuodelta kivi ja keppi.

Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.

Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."

En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.

Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.

Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.

Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.

Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?

Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.

Kevättä ja koiranpentuja

2011-04-06T17:11:00.006+03:00

Auto vissiin pissii...Miten lohdullista, että minun kivuistani ja voimattomuudestani huolimatta kevät etenee. Uutta elämää syntyy ja luonto herää kasvuun.

Soitin tänään terveyskeskukseen, kun toisen käden nivelet ovat turvonneet, eikä sormia enää saa suoriksi. Eivät tällä kertaa sentään nauraarätkättäneet, kuten viime kesänä, kun viimeksi soitin ajanvaraukseen. Sama oli silti tilanne tälläkin hetkellä.: vain yksi lääkäri töissä ja vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidetaan.

Minä ilmoitin heti, että ei ole kiire. (Mitäpä minä toimivilla käsillä, kun ei mikään muukaan paikka enää toimi). Vasta jälkeenpäin alkoi taas harmittaa, kun hoksasin, että näinhän minä olen aina toiminut. Jos olisin aikoinani älynnyt pyytää ja vaatia, ehkä jotain olisi voitu hoitaa kuntoon, eikä kansantalous olisi menettänyt meikäläisessä veronmaksajaa näin varhaisessa vaiheessa.
Koiranpennut nauttivat lumesta. Ihanat, pehmeät palleroiset suorastaan pursuvat elämäniloa ja energiaa. Kun niitä pitää sylissä, lämpö siirtyy pörröturkista kipeisiin kämmeniin ja hymy pyrkii väkisikin suupieleen.
Unni, 6 viikkoa nuori lapinkoirapoika

Maailmalta piilossa

2011-04-06T12:35:00.004+03:00

Joskus, oikeastaan yllättävän usein, meikäläiselle iskee primitiivireaktio, joka neuvoo pakenemaan kovaa ja kauas. Koska kipeät kintut eivät enää kanna, käperryn maailmaa pakoon peittojen alle, sikiöasentoon, ja pohdiskelen olisiko vielä joku blogi, jonka voisin lopettaa, lehti, jonka tilauksen sanoa irti ja ihmiskontakti, jonka kuihduttaa kuoliaaksi.

Pakoreaktio pamahtaa päälle useimmin silloin, kun suoraan tai välillisesti kohtaan ihmisiä, jotka ilmaisevat vihaa, vallanhimoa ja valmiutta väkivaltaan tai pahantahtoisuutta, joka tuntuu liian massiiviselta, jotta mahtaisin sille yhtään mitään (millekäs minä enää mitään mahdan, joten kauhistuksen aiheita riittää).

Luulisi, että tämä vuosia jatkunut erakkona eläminen olisi ratkaissut ongelman. Eihän ole konstikaan neljän seinän sisällä sulkea pois lähipiiristään muukalaisvihaa, misogyniaa, taloudellista riistoa ja muuta sellaista, mikä ahdistaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että eristäytymisen vaikutus on ollut päinvastainen: mitä vähemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä säikymmäksi ja ohutnahkaisemmaksi olen tullut. Silloin, kun vielä olin työelämässä ja muutenkin aktiivinen, oli helpompi toisin ajattelevia kohdatessaan todeta, että eivät he ihmistä kummempia ole kuitenkaan.

Kuvittelevatpa jotkut itsestään miten suuria tahansa, samanlaiset inhimilliset heikkoudet heitä rasittavat kuin meitä muitakin kuolevaisia. Sitäpaitsi läheltä katsoen voi vastenmielisimmästäkin rasistista, fasistista tai sovinistista pilkahtaa esille jokin kaunis ja hellyttävä piirre - kuten esimerkiksi eläinrakkaus. On vain uskaltauduttava riittävän lähelle katsomaan.

Tämmöisiä miettii Krätyakka tänään varovasti peiton alta maailmaa kurkistellen.

Sisäistä nujakointia

2011-04-02T12:26:00.004+03:00

Krätyakan pääkopan peräkamarissa pragmaatikko ja idealisti ottavat yhteen harva se päivä. Hämmästyttävän usein tulee eteen tilanteita, joita analysoidessa jää käteen kaksi vaihtoehtoa: joko tavoitella taivaita, eli pyrkiä korkeisiin ihanteisiin, joihin hyvin harvoin on mahdollista yltää tai tyytyä kompromissiin, joka jättää paljon toivomisen varaa, mutta toimii käytännössä edes välttävästi.

Nyt vaalien alla on käynnissä taas samanmoinen nujakointi. Minkään puolueen ohjelma ei vastaa sellaisenaan täysin omaa käsitystäni tavoiteltavasta asiaintilasta. Selvää kuin pläkki on kuitenkin se, että niillä jotka ovat MINUN mielestäni enemmän oikeassa, ei ole kummoistakaan mahdollisuutta päästä Arkadianmäelle konkreettisesti vaikuttamaan asioihin.

Pitäisikö siis jättää kokonaan äänestämättä? Ei hemmetissä. Uurnille mennään Sen verran on idealistissa vielä puhtia, vaikka lopen uupunut, laiska ja kyyninen pragmaatikko yrittää viimeisillä voimillaan toivon kipinoitä sammutellakin.

Mitä meistä tulee isona

2011-03-10T12:09:00.003+02:00

Taas on se aika vuodesta, kun kymmenien tuhansien peruskoulutuksensa päättävien pitäisi hakea jatkokoulutuspaikkaa. Alle kaksikymppisenä useamman vuoden satsaus ammatillisiin tai korkeakouluopintoihin näyttää pitkältä taipaleelta ja sitähän se onkin, vaikka nykyään ei enää tarvitsekaan ajatella, että peruskoulun tai lukion jälkeen suoritetut opinnot jäävät ainoiksi ja määräävät loppuelämäksi uravalinnan.

Jo jokin aika sitten julkaistiin tämä tieto, joka sopii yhteen Krätyakan omien kokemusten kanssa opon työstä muutaman vuoden takaa. Kovin monet nuoret haaveilevat työstä taiteen ja kulttuurin parissa, mutta työllisyys niissä ammateissa näyttää heikentyvän hurjaa vauhtia.

Joillekin koulunsa päättäville toki on selvää se, että työllä olisi tarkoitus myös itsensä elättää. Yhä useammat näyttävät silti toivovan työstä itselleen mielekästä elämänsisältöä, haasteita, kehittymismahdollisuuksia ja avainta itseä miellyttävään elämäntyyliin. Työllistymisnäkymät eivät tunnu koulutusvalintoja tehdessä kovin ajankohtaisilta.

Kaikki eivät sentään ole yhtä surullisia tapauksia kuin eräs abiturientti, joka aivan tosissaan koko kevään haki kouluihin perusteenaan halu "tulla julkkikseksi". Useimmilla sentään on hieman realistisemmat tavoitteet ja käsitykset omista kyvyistä.

Se silti vietävästi vimmastuttaa, että poliittisin päätöksin koulutustakin on ohjattu yhä enemmän markkinaperustaiseen toimintaan. Sitä myydään, mille on juuri nyt markkinoita, vaikka jo koulutuslinjaa käynnistettäessä olisi nähtävissä, ettei kaikille valmistuville millään ole näin pienessä maassa töitä.

Useissa peruskouluissa ja lukioissa opinto-ohjaukseen ei ole riittävästi resursseja. Kun koulutuskenttä muuttuu nykyistä vauhtia, entistä harvemmalla vanhemmalla on kykyä ohjata ja tukea nuortansa tiedonhaussa ja valinnoissa. Niinpä moni koulunsa päättävä nojautuu valinnoissaan hyvin tunnepohjaisiin mielikuviin, jotka saattavat olla kaukana totuudesta ja johtaa ikäviin epäonnistumisen kokemuksiin.

Erilaisten työelämään tutustumisjaksojen ja yritysvierailujen lisääminen on hyvä asia, mutta kuinkahan moni aivan tavallinen aikuinen hoksaa, että voisi olla auttamassa ja tukemassa itselleen läheistä nuorta (esim. kummilasta, tai tuttavaperheen nuorta) kertomalla omasta työstään tai peräti kutsumalla hänet tutustumaan omaan työpaikkaansa.

Onnellisuuspakosta ja pelkistämisestä

2011-02-16T16:29:00.011+02:00

Koska lehdet pursuvat nykyään näitä oli vaihteeksi mukavaa lukea tämä. Hilkka Olkinuoraa oli pyydetty kirjoittamaan pirteä kirja vanhenemisesta, mutta hän oli kieltäytynyt tehtävästä, koska vanheneminen ei hänen mielestään ole pelkää virkeää harrastamista , onnellista elämästä ja lisääntyneestä vapaudesta nauttimista.

On toki hienoa, jos joku löytää noista monenlaisista listoista apua ongelmiinsa. Lähiviikkoina muistan lukeneeni vastaavanlaisen reseptin ainakin ylipainon, masennuksen ja kodin epäjärjestyksen karkottamiseksi..

Noita kaikkialta silmille tunkevia elämänohjeita pois hätistellessä piirtyy väistämättä mieleen varsin selkeä kuva tämän päivän ihanneihmisestä.

Nykypäivän ihanneihminen ei suinkaan välttele syntiä (mitä se sellainen edes on? Eikös se ollut joku inkvisition keksintö?) vaan läskiä. Ihanneihminen on hoikka, aktiivinen ja liikunnallinen ja siksi automaattisesti terve. (Suurimmaksi osaksi sairaudet johtuvat kehnoista elintavoista ja laiskuudesta, joten yhteisiä verovaroja sairaanhoidossa kuluttavat ovat heikkoluonteisia ihmisiä, jotka oikeastaan saisivat itse kustantaa hillittömän elämisensä seuraukset).

Kunnon kansalainen tekee paljon työtä ja kuluttaa niin, että talouden pyörät rullaavat jouhevasti. Hyvä ihminen huolehtii itsestään, jälkikasvustaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Jäljelle jäävän ajan (minkä ajan?) hän käyttää ammattitaitonsa kehittämiseen ja henkisen kuntonsa ylläpitämiseen, jotta eläkelläkin vielä kropan lisäksi pelaisi myös pää.

.Kunnon ihminen harrastaa innokkaasti tyydyttävää (fyysistä sekä psyykkistä kuntoa ylläpitävää) seksiä vielä vanhainkodissakin ja tärkeimpänä kansalaisvelvollisuutenaan on elämänsä alusta loppuun saakka ONNELLINEN.

Tuossa Olkinuoran ajatuksia esittelevässä artikkelissa tykästyin erityisesti tuohon sanaan pelkistyminen. Tietyissä piireissä nykyään tavoitellaan elämäntyylin hidastamista, yksinkertaistamista ja leppoistamista. Ilmiötä kritisoivat muistuttavat usein, että moinen oravanpyörän hidastaminen on mahdollista lähinnä varakkaalle eliittijoukolle, jolle leipä ilmestyy pöytään ja katto pysyy pään päällä ilman jokapäiväistä raahautumista mahdollisesti useampaankin työpaikkaan.

Olkinuoran tarkoittama pelkistyminen ei ole sama asia kuin leppoistaminen. Se on jotain, joka tapahtuu ihmiselle väistämättä, kun meitä elämässä "riisutaan". Jokainen, joka tarpeeksi vanhaksi elää joutuu nimittäin yleensä luopumaan monista rakkaistaan, ammatistaan, harrastuksistaan, sosiaalisesta asemastaan, usein myös taloudellisista ja fyysisistä resursseistaan.

Jotain positiivistakin tuossa pelkistymisessä voi silti olla - varsinkin jos edes osa siitä voidaan kokea vapaaehtoisena pelkistämisenä. Vapaaehtoinen suostuminen, sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, avaa mahdollisuuden löytää elämästä uusia ulottuvuuksia, joiden kokemiseen ei ollut aikaa silloin, kun kaikki resurssit kuluivat alati kulman taa karkaavan, täydellisen onnellisen elämän metsästämiseen.

Et sä mua määrää

2011-02-02T10:01:00.007+02:00

Useimmat vanhemmat tahtovat lapsilleen parasta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Sivusta katsoen on vaan pakko ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä meillä siitä lapsen parhaasta onkaan.

Eräs tuntemani yksinhuoltajaäiti elättää edelleen yli kaksikymppistä poikaansa, joka jätti koulunsa kesken, kun opiskelu ei huvittanut. Hiljattain poika toi samalle jääkaapille ja vuokratta äitinsä luo asumaan myös tyttöystävänsä, eikä äiti tahdo saada pientä palkkaansa riittämään koko kolhoosin elättämiseen..

Toisen tuttavani tyttäret käyttävät vanhempiaan jatkuvasti ilmaisena lapsiparkkina, koskaan kysymättä sopiiko vanhemmille, jaksavatko he, tai olisiko heillä jotain muita suunnitelmia..

Äärimmäisen vaikeata on joskus myös saada pidettyä suunsa kiinni, kun kuulen jonkun opiskelijan valittelevan rahapulaa ja ruokakaappinsa autiutta ja kertovan samaan hengenvetoon varanneensa syyslomalle ulkomaanmatkan. Rahapulakin on niin suhteellista..

Samantapaisia esimerkkejä "opetetusta ajattelemattomuudesta" voisin kertoa kymmenittäin.

Jos olisin saanut setelirahan joka kerralla, kun joku oppilas, päiväkotilapsi tai nuorisopalvelujen asiakas on ilmoittanut kuulteni jollekin aikuiselle, että "et sä mua määrää" olisin varmasti jo miljonääri.

Sekä nykypäivän aikuiset että lapset tuntuvat olevan kovin tietoisia omista lakisääteisistä ja norminmukaisista oikeuksistaan. Saavutetuista eduista tahdotaan pitää kiinni, oli resursseja jaettavaksi tai ei, eikä vapauksien ja vastuun yhteys tunnu olevan kaikille aikuisillekaan selvä.

Nyt, kun samaan ikäluokkaan kuuluvien tuttavieni lapset alkavat aikuistua, olen jälleen kerran hyvin helpottunut, ettei sitä omaa jälkikasvua koskaan tullut hankittua.

Olisin nimittäin varmasti ollut hyvin huono äiti. Minusta olisi tullut juuri sellainen paapoja ja hössöttäjä, joka tekee kaiken oman pikkuisensa puolesta, jotta hän varmasti kokisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Vastuun opettaminen olisikin sitten ollut vaikeampi juttu.

Työroolissa lasten ja nuorten kanssa oli helpompaa. Siinä tunteet ja oma persoona eivät olleet ihan niin paljon pelissä..Työntekijänä sitä joutui kuitenkin myös ylivoimaisten tehtävien eteen, kun olisi pitänyt auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sellaisiakin nuoria, joille oli täysi-ikäisyyteen saakka opetettu (useimmiten pääasiassa vanhempien esimerkin avulla), että heillä on vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia.

Kun karu todellisuus kasvottoman järjestelmän (esim, koulun, armeijan, sosiaalihuollon tai työelämän) hahmossa lopulta tuli vastaan, jotkut nuoret olivat niin keinottomia, että kokeilivat kerta toisensa jälkeen uhmaikäisen konsteja...ja senhän voi arvata, ettei se niissä tilanteissa tuota enää toivottua tulosta.

Onneksi enemmistö nuorista sentään edelleen on realistisia, kotoaan hyvät eväät saaneita, työnteon ja vastuun merkityksen sisäistäneitä ihmisiä..ja tottahan ihminen voi kasvaa ja oppia vielä aikuisiälläkin. Sen opin hinta vaan voi käydä kalliiksi sekä yksilölle itselleen, hänen läheisilleen että koko yhteiskunnalle.

Viturallaan

2011-01-26T11:23:00.006+02:00

Tänään on henkilökohtainen mikrokosmokseni taas aivan viturallaan. Harmit alkoivat jo eilen, kun Vinskikissa oli koko muhkeudessaan köllötellyt vessan lavuaarissa niin, että allas oli hieman irronnut seinästä ja reunalle asettamani vesilasi lasketteli sirpaleiksi altaaseen. Siinä rytäkässä sain käsiini haavoja ja etusormeeni pienen sirun, jonka en huomannut jääneen nahan alle ennen kuin se nyt ilmeisesti on alkanut koteloitua ja pistää ikävästi aina, kun kosken sormella jotain.

Mies toi illalla pyynnöstäni kauppareissulta lohtusuklaata, jonka havaitsin heti avattuani hieman epäillyttävän näköiseksi. Mutustelin kuitenkin muutaman palan ennen kuin maku ja kertaalleen sulanut ilme alkoi toden teolla ärsyttää. Päiväystä vilkaistessani huomasin sen vanhentuneen ja puoli vuotta sitten.

Jossain suuremmalla paikkakunnalla ja isomman ostoksen kera saattaisi mieskin aktivoitua lähtemään tuotteen kanssa takaisin kauppaan. Täällä ei kuitenkaan oikein viitsi, kun Siwan kassatätejä tulee muutenkin sääli (työajat ja -olot ovat aika vaativat) ja ruokakauppoja on vain kaksi. Jos siis toisen myyjät moitteillaan suututtaa, jää aika vähän valinnanvaraa ostoksille.

Yökin kului taas vaihteeksi valvoskellessa. Koiravanhus ja tuleva äitikoira pyysivät vuorotellen pihalle pissalle. Minun vatsakipuni paheni kaiken aikaa ja aamulla verta tuli taas molemmista päistä.

Pakkasmittari näyttää -24. Niinpä virittelin takkaan tulen. Siinä puuhassa paljastui se viimeisin harmi, joka tuntuukin ylitsepääsemättömimmältä, sillä siitä tuskin pääsemme enää koskaan eroon: takan reunaan on jostain ilmaantunut tuommoinen kauhea, suuri, rasvaisen näköinen tahra. En käsitä, mistä tuollainen on voinut tulla. Mieheltä asiaa on turha tiedustella, sillä hän kieltää aina kaiken. Ei muista, ei ole koskaan jättänyt mitään sotkuja minnekään, eikä varsinkaan ole syypää mihinkään vahinkoihin.

Voi, miten pieniä tämmöiset harmit ovatkaan suurten rinnalla! Tottahan minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta saisinko nyt edes hetken puhista harmiani ja kirota kohtaloani.

Menen ensin oksentamaan. Sitten etsin kaikki mahdolliset puhdistusaineet tiskiaineesta dynamiittiin ja käyn tuon tahran kimppuun. Tarkoitus oli kyllä kirjoittaa ihan jotain muuta, mutta siitä sitten, kun katse taas yltää oman navan tienoilta etäämmäs.

Se, joka pääsi karkuun..

2011-01-20T17:57:00.004+02:00

Kuallaksenikaan en muista, mikä oli se kualematoon irea, jonka tuasta Partapapan erellisehen kirijootukseen jättämästä kommentista sain.

Jotaki elämää suurempaa se varmasti oli, mutta karkas taivahan tuulihin, kun en heti älynny pyyrystää sitä paperille. Niinhän niille parahille ireoille tuppaa käymähän - justihin niinku suurimmille kaloollekkin ja täyrellisimmille pualisoeherokkahille... tai niin oon ainaki kuullu väitettävän..

Ehkä siinä postausireassa oli jotaki siitä, kuinka vaikiaksi ihiminen osaa elämänsä teherä, vaikkei eres hampahat irves yritä.

Yks varma konsti saara olonsa tukalaksi on aina orottaa liikoja itteltänsä ja muilta. Toinen yhtä pahan sopan perusaines on sitte se toinen ääripää, eli se, ettei orota yhtään mitään keltään, ei usko omihin maharollisuuksihinsa, ei ota vastuuta, ei luota toisihin, eikä eres minkäänllaisihin korkiampiin voimihin.

Ehkä jonkullaanen hyvinvoinnin avain täs asias vois olla sellaanen ihan vanahanaikaanen tasapaino, elikkäs harmonia. Notta teherähän se, mikä voirahan niin hyvin ku voirahan, aina ku voirahan ja muutoon ollaan ku Ellun kanat...

Tuata jäläkimmäästä mä lähären ny harjoottelemahan, kun en tällä hetkellä muuta jaksa. Ehkä huamenna sitte jotaki tolokullisempaa tekstiä ja ihan suamenkiälellä..

Niin minä haluaisin elää

2011-01-13T20:04:00.006+02:00

Tasavallan presidentti ilmaisi uuden vuoden puheessaan huolensa maailmanlaajuisesti koventuneitten asenteitten ja suvaitsemattomuuden lisääntymisestä. Minuakin se pelottaa.

Maahanmuuttoa vastustavat puolustavat toisinaan kantaansa sanomalla, että ihmisiä tulee auttaa siellä, missä heidän alkuperäinen asuinsijansa on ja, että ensin tulee huolehtia oman maan ongelmista, sitten vasta sijoittaa kehitysapuun.

Usein vaan ihmisten auttaminen sodan jaloissa tai diktatuurin vallan alla on sangen vaikeata. Ainoa keino monille säilyttää henkensä on lähteä pois väkivallan, vainon ja puutteen keskeltä.

Äärimmäisen harvoin olen myöskään nähnyt kiivaimpia maahanmuuton vastustajia minkäänlaisessa auttamistyössä hoitamassa kuntoon tämän maan tarvitsevien ja väärin kohdeltujen asioita. Protestoiminen on niin paljon helpompaa kuin rakentava osallistuminen. Joskus kaukaisten lähimmäisten torjuminen oman kansan tai perheen tarpeisiin vedoten vaikuttaa suorastaan kömpelöltä yritykseltä oikeuttaa oma itsekkyys.

Saattaa tietysti olla, että näkökulmani on vääristynyt, mutta hyvin usein ne tapaamani ihmiset, joiden sydämissä on ollut paikka kaukana eläville hädänalaisille ovat pitäneet aktiivisesti huolta myös lähellään elävistä köyhistä.

..Ja köyhyyttä on niin monenlaista ...lähellä JA kaukana. Antaumuksellimpia auttajia näyttäisi riivaavan peräti jonkinasteinen epärealismi. Aivan kuin he uskoisivat, ettei heidän kukkaronsa voi milloinkaan tyystin tyhjentyä, jos rahat kuluvat hyvän tekemiseen, eivätkä voimat loppua kesken, jos ne käytetään auttamiseen.

Niin minä HALUAISIN elää. Todellisuus on kuitenkin kohdallani toisenlainen.

Naiset on vaikeita

2010-12-31T07:50:00.003+02:00

- Mä en alkuunkaan ymmärrä naisia, valitti miespuolinen ystäväni hiljattain.
- En voi auttaa. En mäkään, vastasin.
- Miten niin muka et? Sähän OOT nainen.
- Niin olen, mutta myös suomalainen, 60-luvulla syntynyt ja esikoislapsi, mutta en mä ymmärrä kaikkia sellaisiakaan.
- Väitäksä, että noilla asioilla olis muka yhtä paljon merkitystä ihmisen persoonaan kuin sukupuolella?
-No, ei välttämättä, mutta on niillä vaikutusta. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta. On se tutkimuksissa todettu.Ei kaikki kiinalaisetkaan oo keskenään samanlaisia. Jos sulla on ongelmia yhden kanssa, mun mielestä sun kannattais keskittyä sen nimenomaisen yksilön ymmärtämiseen, eikä vetää siihen soppaan kaikkia kiinalaisia.Mikä nyt mättää? Onko joku nainen ollu sulle tuhma?
-On. Sinä.

Mitä ruotsalaiset edellä...

2010-12-20T09:25:00.003+02:00

Nyt olisi kerrankin hienoa ja hauskaa, jos suomalaisten epäitsenäisyys puhkeaisi kukkaan ja lähtisimme arvojen muutoksessa ruotsalaisten jalanjäljille.

Tuore tutkimus nimittäin paljastaa ruotsalaisten arvostuksista yllättäviä asioita. Statusta ei nykysvenssonin mielestä nostakaan luksus ja pullea osakesalkku vaan esimerkiksi heikompien auttaminen, laaja yleissivistys, pitkä ja vakaa avioliitto, taito laittaa hyvää ruokaa ja mahdollisuus säädellä itse työrytmiään.

Toki samansuuntaisia virtauksia on pienissä piireissä nähtävissä Suomessakin. Samoja arvojahan edustaa ja edistää tämä kohtuullistamisen ja elämäntavan hidastamisen buumi.

Vastakkaiset voimat eivät kuitenkaan hellitä ja esimerkiksi nuorten naisten asenteitten on todettu muuttuneen Suomessa huolestuttavan materialistisiksi ja ulkonäkökeskeisiksi.

Aina löytyy myös niitä, jotka sanovat, ettei tällaisilla tutkimuksilla ole mitään merkitystä. Talouden suhdanteet ne ihmisten elämää muovaavat, markkinavoimat, politiikka ja viime kädessä rankka luonnonvalinnan laki.

Krätyakka uskoo silti edelleen sanojen voimaan. Diskurssit luovat todellisuutta. Mielikuvat ja kielikuvat muokkaavat maailmaa. Siksi on tärkeää sanoa asioita ääneen, avata käsitteitä ja keskustella. Jos tietää minne, on helpompi päästä sinne ja tuo ruotsalaisten ihanne kuulostaa Krätyakastakin melko tavoiteltavalta tilalta.

Hyvä, että sen sanoi joku muu..

2010-12-12T11:02:00.004+02:00

Pakkohan tämä on tänne linkittää, vaikkei asia itselleni tällä hetkellä ajankohtainen olekaan.

Monta muutakin lehtijuttua on viime aikoina näkynyt siitä, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset eivät saa kunnollista hoitoa fyysisiin vaivoihinsa.

Tuossa jutussa meikäläistä puhuttelee erityisesti se, että kyseessä on samanlainen tapaus kuin itselläni: fyysiset vaivat, jatkuvasta kivusta johtuva stressi ja uupumus ovat laukaisseet masennuksen. Sen jälkeen kun masennus on diagnostisoitu, kaikki vaivat on helppoa kuitata selittämällä ne psykosomaattisiksi.

No, itse olen saanut monessa paikassa ihan hyvää hoitoa. Varsinkin silloin, kun lääkäri on tullut tutuksi (ja tohtori on ehtinyt huomata, että en minä ihan niin hullu ole kuin voisi ensinäkemältä luulla), on terveyskeskuksessa aina tehty se, mitä voidaan. Karu totuus vaan on se, että yllättävän moniin sairauksiin ei vieläkään ole olemassa mitään tehokasta hoitoa.

Erikoissairaanhoidossa, suurissa aluesairaaloissa, tilanne onkin sitten ollut aina toinen. Suurissa yksiköissä homma hoituu enemmän liukuhihnalta, eikä yksilöiden välisiä eroja ole helppoa ottaa huomioon. Melko absurdeja ovat olleet ne monet tilanteet, joissa lääkärit sairaalassa ovat yrittäneet melkein päin näköäni väittää, ettei minulla VOI olla kuvailemani kaltaisia oireita, kun laboratoriotutkimukset ja kuvantamismenetelmät eivät niitä selitä.

Kymmeniä kertoja olen tuntenut hirveää syyllisyyttä, häpeää ja epäillyt itsekin itseäni luulotautiseksi, kun lääkärit ovat yrittäneet vihjailla minun kuvittelevan oireita, joita he eivät ole osanneet selittää. No, kuume, kivut ja sydämen rytmihäiriöt toki mahtuvat psykosomaattisten kategoriaan, mutta anemia ja veren oksentelu tietääkseni ovat harvinaisempia konversio-oireita..

On riipaisevaa lukea noita ihmisten kertomuksia, joissa he kuvaavat, miten nöyryyttävältä tuntuu kerta toisensa jälkeen kokea apua hakiessaan tulevansa vähätellyksi, leimatuksi ja hylätyksi. Ei riitä, että olo on hirveä, avuton ja tuskainen fyysisten vaivojen vuoksi. Pitää vielä kantaa syyllisyyttä siitä, että on vaikea potilas ja kuluttaa hukkaan yhteiskunnan varoja, kun ei parane, eikä kuole pois.

Kun mielenterveysongelmiin ynnätään vielä korkea ikä ja työkyvyttömyys, alkaa peli olla potilaan osalta selvä. Vaikka yksittäiset lääkärit pyrkisivätkin jonkinasteiseen tasapuolisuuteen ja inhimillisyyteen, taitaa kukkaron nyörejä pitelevien kanta olla aika selvä: toivottomiin tapauksiin on turha tuhlata rahaa. Hoitoa annettakoon lähinnä niille, jotka siitä eniten hyötyvät ja palaavat nopeasti sairauslomiltaan oravanpyörään, yhteiskunnan rattaita pyörittämään.

Unettomuudesta

2010-12-04T04:28:00.005+02:00

Unettomuus on viheliäinen vaiva ja siitä kärsii kuulemma yllättävän moni suomalainen. Se heikentää stressinsietoa, altistaa masennuksen lisäksi monille fyysisille sairauksille, huonontaa muistia, keskittymiskykyä ja immuunipuolustusta. Fibromyalgikolla (todennäköisesti myös muilla kipupotilailla) se pahentaa selvästi kipuja.

Syitä vaivaan on monia (lukekaa itse tuolta linkistä, jos kiinnostaa). Itselläni oli nuorena uskomattoman hyvät unenlahjat. Nykyään ei. Jos nukahtaminen jollain konstilla vielä sujuukin, herään pienimpäänkin rasahdukseen. Viimeistään neljän maissa aamuyöstä Nukkumatti ottaa hatkat ja alkaa loppumattomalta tuntuva aamun odottelu, joka kiusallisen usein päättyy nukahtamiseen puolisen tuntia ennen kuin puoliso herää ja lemmikit aloittavat aamurallin.

Onhan minulla toki "hätätilanteita" varten jotain lääkkeitä tähän, mutta bentsoille siedättyy nopeasti ja ne lakkaavat vaikuttamasta. Sitäpaitsi pienikin annos jättää koko seuraavaksi päiväksi tokkuraisen tunteen, vaikeuttaa selvästi muistamista ja syventää meikäläisellä jopa tätä masennusta.

Se on sentään ilo ja onni, ettei meillä ole lapsia, joiden kanssa täytyisi jaksaa, eikä meikäläisen tarvitse enää töihinkään.

Viimeisinä vuosina opettajan hommissa työpäivät alkoivat usein lukiolla aamukahdeksalta ja päättyivät iltalukiolla tai avoimessa yliopistossa iltayhdeksältä. Päiväunillekaan ei kesken päivän pitkän matkan vuoksi päässyt.

Nykyään yritän välttää päivänukuskelua, jotta säilyttäisin edes jonkinlaisen vaikutelman ihmiskuntaan kuulumisesta. Melko surrealistiselta nämä valvotut aamuyöt täällä pimeällä maaseudulla silti tuntuvat. Katuvalot sammutetaan puolen yön paikkeilla ja sen jälkeen ikkunoista katsoo kalpeiden kasvojen heijastuksen lisäksi vastaan vain sysimusta pimeys.

Nonniin..Vaikka tietokoneesta on äänet kytketty pois, onnistuin silti herättämään yhden koirista ja nyt se tahtoo kaikkea mahdollista. Pian on koko lauma hereillä ja mies herää kiukkuisena kuin persauksiin ammuttu karhu.

Aurinkokennoihminen

2010-12-02T12:48:00.006+02:00

Tuulella käyvistä tyypeistä olen kyllä kuullut, mutta itse taidan olla aurinkokennoihminen. Valo herättelee toimintaan, antaa energiaa ja tuulettaa ajatuksia.

Koska päivänvaloa on tällä hetkellä tarjolla vain muutama tunti vuorokaudessa, se on käytettävä tarkasti hyödyksi. Vielä kun keksisi konstin varastoida sitä talteen..

Joku espanjalainen nainen kuulemma on ainakin keksinyt ryhtyä sillä ansaitsemaan . Hän on rekisteröinyt auringon omaisuudekseen ja aikoo ryhtyä piakkoin perimään sen energiasta nauttivilta käyttömaksua. Vielä ei ole lasku postilaatikkoon kolahtanut, joten lähdenpä toistaiseksi surutta tästä ylellisyydestä nauttimaan..

Klo 5.09

2010-11-29T05:02:00.006+02:00

Taas keskellä yötä valvoskellessa mietin, mikä tästä ihmisten kanssa elämisestä tekee niin vaikeata. Miksi eläinten kanssa kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja kiintymyskin tuntuu mutkattomammalta?

Maailma ikkunan takana on pilkkopimeä. Pakkasmittari näyttää kahtakymmentäkolmea.

Sisäinen kylmyys on pahinta. Lämpimien tunteiden haaleneminen, viileneminen ja vähitellen jäätyminen viiltää, sattuu sisältä ja jähmettää veren suonissa.

Minnepäin tästä? Pimeässä ja kylmässä yksin...Sattuu ja sisin on liian kohmeessa sulaakseen kyyneleiksi. Koiran pehmoinen turkki kämmenen alla lohduttaa.

Näin kokoan huonekalun (tai hankin vatsahaavan)

2010-11-27T14:31:00.010+02:00

Pääasiassa itselleni varoituksen sanaksi ja opastukseksi vastaisten heräteostojen varalle ajattelin nyt kirjoittaa muistilistan tämän hermojaraastavan kokemuksen uusinnan välttämiseksi..

1. Aivan ensimmäiseksi tyhjennä taistelutanner eläimistä, lapsista ja kaikista muista elollisista, joilla ei ole kykyä auttaa, mutta kovasti intoa osallistua toimintaan.

2. Poista lähistöltä kaikki särkyvä, mukaan lukien herkkäsieluiset henkilöt, jotka saattavat säikkyä jossain vaiheessa karkeaksi kääntyvää kielenkäyttöä ja ronskeja otteita.

3. Varaa käsille tarvittavat työkalut, siivousvälineitä ja laastareita vahingon varalle ja riittävästi virvokkeita sekä rauhoittavaa lohturuokaa.

4. Mikäli kokoamisohje on olemassa, perehdy siihen mahdollisimman tarkasti ennen kuin kiinnität ainokaistakaan ruuvia.

5. Jos toivot kapineen pysyvän kasassa, käytä reilusti liimaa ja kiristä ruuvit VASTA SITTEN kun olet tarkistanut, että osat ovat varmasti oikeassa järjestyksessä paikoillaan... (kun et kuitenkaan niin tee, varaa paikalle myös pihdit, joilla saat kiskottua väärin liimatut puutapit uudelleen irti)
6. Seuraavalla kerralla, kun soma, laatikkoon pakattu huonekalu houkuttelee, mietipä toisenkin kerran. Olisiko silti järkevämpää ostaa se valmiiksi koottuna, vaikka vähän kalliimmalla?

Näiden kahden vipstaakin funktiota pähkäillessä meinasi ihan aivo nyrjähtää. Otti sisulle oma tyhmyys niin kovasti, että harkitsin jo metallinpalojen paiskaamista ikkunasta ulos ja kaapin mäiskimistä kokoon kuuden tuuman nauloilla. Lopulta asia selkeni, kun maltoin tarpeeksi pitkään ja rauhassa tuumailla...

Sen vaan sanon, että ei kulje insinöörin ja yhteiskuntatieteilijän ajatuksenjuoksu samoja ratoja... Ainakin tämän nimenomaisen humanistin olisi selvästi aihetta avartaa osaamistaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Vanhetessa viisastuu...tai sitten ei

2010-11-25T14:37:00.004+02:00

Nuorena arvostin kovasti tietoa. Melko pian valkeni myös kokemuksen merkitys ja elättelin pitkään kuvitelmaa viisaudesta, jota väistämättä karttuu, kun ihminen elää aistit auki, tietoa janoten ja tahtoen ymmärtää.

Katin kontit. Saattaahan jollekin tietysti niinkin käydä. Maailma on ihmeitä täynnä. Varsin vähän on meikäläiselle silti ollut iloa ja hyötyä maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai parin yliopistotutkinnon pänttäämisestä. Varsinkin viime aikoina olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa käytännön osaamista. Mitä minua hyödyttää tietää perunan ravintoarvo tai kemiallinen koostumus, jos en osaa valmistaa siitä maittavaa ruokaa?

Enimmäkseen ihmiset näyttävät toistavan loputtomasti virheitään ja muuttuvat pitkäänkin eläessään hämmästyttävän vähän. Päällikuori vanhenee, mutta sisus pysyy nolostuttavan samanlaisena. Saattavatpa tyypillisimmät piirteet peräti korostua. Ihminen muuttuu ikään kuin itsensä karikatyyriksi.

Tällaisissa mietteissä on Krätyakka tänään kontannut lattialla ja manaillut omaa epäkäytännöllisyyttään. Joillekin ei vaan ole siunaantunut kykyjä, joita tarvitaan jokapäiväisen elämän konkreettisissa ongelmissa - kuten esimerkiksi siinä, kuinka saada tuosta lähes sadan pikku osasen ruuvi- ja kapulakasasta koottua kuvan kaltainen kaappi.

...ja milloinkahan minä oikein opin, ettei tuommoisia kannata kotiin kantaa, kun ei niistä kuitenkaan koidu kuin itkua ja hammasten kiristystä, kun osat menevät väärin päin ja kissa varastaa kiinnitystapit. Kiinnostaisi tietää, millainen ihminen noita oikein suunnittelee.

Lämpöä lisää, kiitos

2010-11-24T12:36:00.010+02:00

Ihmisillä on taipumus liioitella omaa merkitystään. Todellisuudessa yhden yksilön toimet ja kokemus taitavat painaa vähemmän kuin kärpäsenkakka tällä 6,9 miljardin ihmisolion kansoittamalla pallolla, historian perspektiivistä puhumattakaan.

Silti olen kuullut joidenkin viime aikoina ihan tosissaan väittävän esimerkiksi ilmaston lämpenemistä pelkäksi pötypuheeksi, koska heidän pakkasmittarinsa sattui viime talvena näyttämään aika napakoita lukemia.

Joskus suorastaan ärsyynnyn persooniin, jotka tuntuvat unohtaneen realiteetit ja kadottaneen suhteellisuudentajunsa. Tänään on kuitenkin sellainen päivä, jolloin tekisi itsekin mieli väittää, että maailmankaikkeuden voimat ovat liittoutuneet minua vastaan.

Viime vuonna, täsmälleen sinä päivänä, jolloin muutimme tähän pian 150 vuotta vanhaan taloon, alkoi kovat pakkaset, jotka jatkuivat pitkälle kevääseen. Myös lunta tuli enemmän kuin riittävästi ja nyt rikotaan kuulemma taas ennätyksiä.

Joku ehätti jo ennustamaan, että tulossa olisi kylmin talvi tuhanteen vuoteen. Siihen en vielä halua uskoa, mutta sen voin itsekin empiirisesti todeta, että talvi tuli näille lakeuksille tänä vuonna aikaisin. Ensi viikonlopusta ennustetaan niin kylmää, että sellaista sattuu tähän aikaan vuodesta vain muutaman kerran vuosisadassa...

Kun muutimme, tähän taloon asennettiin vesi-ilmalämpöpumppu, joka lämmittää sekä käyttöveden että vanhoissa, ruostuneissa pattereissa kiertävän lämmitysveden. Ihmeesti vehje on toiminut. Ensimmäisen kerran tuli vilu vasta siinä vaiheessa, kun pakkasmittari kipusi kahteenkymmeneenkahdeksaan, eikä talossa ole edes kolminkertaisia ikkunoita.

Nyt on taloon hankittu myös varaava takka. Silti hieman hirvittää nuo hitaasti, mutta varmasti kohoavat kinokset ja kiristyvä pakkanen. Tässä taloudessa kukaan ei tee lumitöitä, joten pikapuoliin ollaan siinä tilanteessa, että auto lähtee seuraavan kerran pihasta kevätpurojen solistessa ja puiden saamiseen liiteristä tarvitaan kelkka ja lumikengät.

Kiltti universumi, säiden haltija tai Taivaallinen Isä, (kuka ikinä siellä sääosastolla vastaavana hääriikään). Voisitko ystävällisesti säätää lämmitystä tällä maailmankolkalla isommalle, pliiis.

Pyhäinhäväistys?!

2010-11-23T15:03:00.005+02:00

Voi hyvää päivää. Nyt ovat filmimogulit rahanhimossaan päättäneet tärvellä taas yhden hienon klassikon. Buffy Vampyyrintappajasta on nimittäin päätetty tehdä uusi elokuva. Alkuperäisen sarjan ja Buffyn hahmon luojaa ei tietenkään ole otettu kimppaan. Vanhoista (ja vanhenneista!?) näyttelijöistä puhumattakaan.

Ei ihme, että sekä faneja, näyttelijöitä että Whedonia kyrsii. Tekisi ihan periaatteesta mieli boikotoida moista tuotosta, mutta ehkä se on aikanaan nähtävä, jotta voi edes perustellusti urputtaa..

Sottapytty näppäimillä

2010-11-18T17:28:00.002+02:00

Miksi läppäriä ei kannata käyttää keittokirjana? Todennäköisesti samasta syystä kuin sen äärellä ei ole viisasta syödä sokerimunkkia tai murustella leipää. Olen ihmetellyt ja päivitellyt kirjoitusvirheiden lisääntymistä teksteissäni ja manaillut näppäinten juuttumista. Tänään käänsin koko härvelin nurin...Teki mieli kutsua pihalta lintuparvi ruokailemaan...

Täältä jonnekin

2010-11-16T13:31:00.003+02:00

Tänään on taas semmoinen päivä, kun tekisi mieli karata kotoa..Mutta eihän päälle nelikymppinen täti-ihminen voi ja mitä se edes hyödyttäisi, jos itsensä joutuu ottamaan mukaan?

Kolme epätäydellistä elokuvaa erilaisuudesta

2010-11-15T16:49:00.009+02:00

Jostain syystä olen viime aikoina hakeutunut aivan tietynlaisten elokuvien äärelle. Itseterapiaksi ja elokuvaterapiaksi sitä kai kutsutaan. Erityisesti mieleen on jäänyt kolme.

Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.

Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.

Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.

Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.

Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.

Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.

Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.

Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..

Työllisyydestä ja sosiaaliturvasta

2010-11-12T12:29:00.007+02:00

Työllisyys lienee jatkuva ongelma useimmissa maissa. Tänään osui näköpiiriin kaksi uutista aiheesta. Britanniassa aiotaan ottaa kovat keinot käyttöön. Artikkelin mukaan siellä suunnitellaan niin radikaalia uudistusta, että töistä kieltäytyvä voi pudota jopa kolmeksi vuodeksi työttömyysturvan ulkopuolelle.

Kannustaminen on näköjään suosittu termi sielläkin. Krätyakan mielikuvissa se sana on jo lopullisesti menettänyt postitiiviset konnotaationsa ja nostattaa sielun silmien eteen lähinnä ne veitsenteräviksi piirretyt tähtikannukset, joilla sarjakuvien cowboyt ennen lehtikuvissa hevostensa kylkiä viiltelivät.

Suomi ei tunnetusti kovin itsenäisiin ratkaisuihin kykene. Aina haetaan mallia joltain "isommalta". Viime aikoina kai pääasiassa rapakon takaa ja juuri Britanniasta. Kun hallituspohjakin näyttää edelleen kannustuslinjalle otolliselta, niin eiköhän meilläkin pian poisteta sosiaaliturva niiltä, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat, eli pitkäaikaistyöttömiltä ja työkyvyttömiltä, jotka eivät ole saaneet hakemaansa eläkettä, vaikkei heistä nykyisen työelämän vaatimuksia täyttämään ole edes uhkailun ja kiristyksen kannustamina.

Tämä uutinen Suomesta kertoo asiasta jotain olennaista. Kaikki työttömät eivät tosiaankaan ole vain työhaluttomia tai huonosti koulutettuja. Merkittävä joukko on sairaita ja vajaakuntoisia. Heidän tilaansa ja työkykyään ei ainakaan paranna toistuvat epäonnistumisen kokemukset, taloudellinen epävarmuus, energiaa syövä sopeutuminen pätkätyöpaikasta toiseen, lisälastina kuormassa selviytymisen paineet, ja häpeän pelko, jota nykyinen hallitus toimillaan parhaansa mukaan lietsoo.

Kansallinen häpeä

2010-11-06T14:00:00.007+02:00

Näitä otsikoita olen yrittänyt viime aikoina väistellä. Suututtaa niin vietävästi se, että uuden ostamista, jatkuvaa kuluttamista ja vanhan pois heittämistä perustellaan milloin milläkin, joskus ihan ympäristöystävällisiltäkin kuulostavilla syillä.

Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.

Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.

Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.

Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.

Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.

Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.

Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.

Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).

Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.

Kuinka Krätyakka suututetaan

2010-11-04T12:42:00.002+02:00

Yleensäkin aika helposti. Tämän päivän top 10 vinkit tässä:

1. Jätetään saapumatta paikalle sovittuun aikaan.
2. Kiusataan pienempiä ja heikompia.
3. Tuputetaan toiselle omaa näkemystä ainoana oikeana totuutena.
4. Luvataan, eikä aiotakaan pitää
5. Puhutaan toisen puheen päälle kaiken aikaa
6. Heitetään herjaa toisten heikkouksista, muttei kestetä itseen kohdistuvaa leikinlaskua
7. Vähätellään toisten tunteita ja mielipiteitä
8. Ei vaivauduta ajattelemaan vaan mennään aina siitä mistä aita on matalin
9. Ei kunnioiteta toisten rajoja
10. Pyritään aina ja kaikkialla kilpailuasetelmaan

Millainen on sinun "punainen listasi" tänään?

Verokalenterin äärellä

2010-11-03T12:00:00.006+02:00

Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.

Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.

Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.

Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...

Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.

Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.

Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.

Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.

Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.

Mä lopetan sen nyt

2010-10-30T13:26:00.004+03:00

Neljä vuotta olen nyt ollut eläkkeellä ja kaiken aikaa voihkinut surkeata tilaani. Olen hinkunut takaisin töihin. Haluaisin olla hyödyksi, tarpeellinen, aktiivinen ja ansaita itse oman toimeentuloni. Mä lopetan sen nyt.

Tästä hetkestä lähtien lupaan muistaa asian toisen puolen: työelämän tappotahdin, ikävystyttävät rutiinityöt, takkuiset ihmissuhteet, epäreilut pomot, epävarmuuden työsuhteen jatkumisesta, kilpailun, selkään puukottamisen ja ällöttävät pimeät talviaamut, jolloin auton kaivamiseen kinoksesta pitää varata puoli tuntia aikaa.

Viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissäni ajautunut vakavaan työuupumukseen monta sellaista ihmistä, joiden kohdalle en olisi sitä kuvitellut. He kaikki ovat miehiä ja vointi on päässyt todella huonoksi, ennenkuin he ovat hakeneet ja saaneet apua. Joidenkin kohdalle apu ei ehtinyt ajoissa..

Koskaan ennen maailman historiassa ei meillä täällä länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ole ollut näin paljon materiaalista hyvää. Sotaa, nälänhätää ja laajamittaisia luonnonmullistuksiakaan ei Suomessa ole ollut moneen sukupolveen.

Mistä kumpuaa tämä suunnaton pahoinvointi, aggressiivisuus, itsekkyys ja välinpitämättömyys, joka monilla mittareilla mitattuna on viime vuosikymmeninä lisääntynyt?

Ehkä en sittenkään kaipaa takaisin työelämän raadolliseen todellisuuteen. Ehkä se, mitä olen kaikki nämä vuodet kaivannut, on jokin ideaali utopia, ruusunpunainen harha, jota hetken elin, kun ehdin olla niin vähän aikaa unelma-ammatissani.

Ehkä nyt on aika etsiä uudenlainen unelma.

Jokavuotinen yllätys

2010-10-23T12:04:00.006+03:00

Näin siinä sitten taas kävi... Joka vuosihan se tuppaa Suomeen tulemaan - talvi nimittäin.
Otuksiakin uusi lumi kummastuttaa. Tosin koirille tämä on vasta kolmas. Kissat ovat vähän vanhempia..

Itse tunnen itseni vähintään satavuotiaaksi ja lumen paino tuntuu kasautuvan kipeille hartioilleni. Vielä vanhempi on silti tämä nykyinen talomme, 140 vuotta ja vähän päälle. Hiukan latvasta laho, kuten asukkaansakin, mutta ei vielä kaadu, eikä kenota - ainakaan pahasti...ainakaan vielä tänään.

Maailma muuttuu

2010-10-20T18:49:00.009+03:00

Edellisen postauksen jälkeen kiinnitin jossain lehtijutussa huomiota otsikkoon, jossa sanottiin että Räsänen oli perustellut homokielteistä kantaansa väittämällä, että se on häiriö psykososiaalisessa kehityksessä.

Ihan omasta päästään rouva ei ole sitä keksinyt, sillä vuonna 1995, kun suoritin avoimessa yliopistossa ensimmäiset kurssini psykologiasta, kurssikirjoina oli vielä opuksia, joissa tuota selitystä homoseksuaalisuudelle tarjottiin. Toki siellä väitettiin myös anoreksian johtuvan ongelmallisesta äitisuhteesta ja skitsofrenian olevan seurausta niin sanotusta kaksoissidoksesta lapsen ja vanhempien välisessä viestinnässä (se tarkoittaa lähinnä sitä, että puhutaan yhtä ja tarkoitetaan jotain muuta).

Joka tapauksessa siitä ei ole vielä tolkuttoman pitkä aika ja aivan varmasti vielä jossain piileskelee hieman nolostuneita psykiatreja, jotka toivovat, ettei kukaan enää muistaisi, mitä he parikymmentä vuotta sitten luennoillaan opettivat, eikä varmasti kulu pariakymmentä vuotta pidempään, kun tämän päivän psykologianopiskelijat saavat häpeillä ja naureskella tämän päivän teorioita, joita he hikikarpalot otsalla ovat yliopistossa totuuksina päntänneet.

Krätyakan mielestä psykologia on yksi niistä uskomusjärjestelmistä, joka on ottanut kantaakseen ennen kristinuskon käyttämää valtaa määritellä, mitä on hyvä elämä ja miten ihmisten tulisi toimia.

Taloustiede ja lääketiede tosin tuntuvat innokkaasti jakavan tuota vastuuta ja filosofitkin yrittävät saada äänensä kuuluviin. Ihmiset näyttävät haalivan itseään miellyttäviä oppeja ja opettajia eri aloilta, kuten tuossa Äijän lainaamassa pipliankohdassa edellisen postauksen kommenteissa sanotaan. Pitkäaikainen sitoutuminen ei ole muodissa. Jo pelkästään vaihtelun vuoksi ja markkinointikikkana koko ajan täytyy tuottaa ja kokeilla uutta. Tieto vanhenee nopeammin kuin useimmat ennättävät uusinta omaksumaan.

Silti hämmästyttävän monet näyttävät elävän niin kuin olettaisivat tämän päivän tulkintojen olevan lopullisia totuuksia, tai ainakin parempia kuin kaikki entiset. He käyttäytyvät kuin vanhoihin oppeihin nojautuvat olisivat auttamattomasti jälkijättöisiä, eivätkä enää täydessä ymmärryksessä. Silti monet vanhat ihmiset ovat nähneet vaiheita (ajatellaanpa esimerkiksi rakentamisessa viimeisten sadan vuoden kuluessa esiintyneitä muotivirtauksia ja tehtyjä virheitä), joissa jotain mullistavana pidettyä on keksitty, otettu käyttöön ja parin vuosikymmenen päästä palattu häntä koipien päässä hieman modernisoituna samaan vanhaan ratkaisuun.

Takerrumme liian helposti pintaan. Haemme arvoja ja merkityksiä vaihtuvista trendeistä, viimeisimmistä tutkimustuloksista ja ajankohtaisesta viihteestä. Krätyakan mielestä on käsittämättömän naivia olettaa, että se, mikä on uutta, olisi väistämättä aina parempaa kuin entinen. Joissain asioissa kehitys voi kulkea myös kehnoon suuntaan. Sen todetakseen ei tarvitse kuin selata historian kirjoja.

Tärkeimmät totuudet lepäävät syvällä pintamuodin, uusimpien sloganeiden ja maailmantalouden suhdanteiden alla. Ne eivät muutu sesongin muotivärien tai uusimpien ravitsemussuositusten mukaan. Niitä ei heilauttele sen paremmin pörssikurssien vaihtelu kuin ilmastonmuutoskaan.

Minä uskon, että joitakin perustotuuksia olemassaolosta, ihmisen ja luonnon ja ihmisten keskeisestä vuorovaikutuksesta on olemassa. Uskon myös korkeampaan voimaan melko vanhanaikaisella tavalla.

Tässä ajassa ihmisiä näyttää mielestäni vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Eteenpäin menosta on tullut itsetarkoitus. Vauhtia ja kasvua täytyy saada aikaan hinnalla millä hyvänsä.

Jotkut ovat jo siihen uupuneet. Monet jopa kovassa menossa särkyneet. Jotkut onnekkaat ovat onnistuneet hyppäämään oravanpyörästä ja ehkä miettivät myös sitä, mikä sitten on elämässä olennaista. Valitettavan monet eksyvät arvojen viidakossa ja valitsevat maailmankatsomuksekseen jonkinlaisen nihilismin tai vähintään relativistisen moraalin ja hedonistisen individualismin. Tuntuu turhauttavalta tavoitella muuta kuin hetkellisiä aistinautintoja, jos tiedot siitä, mikä kannattaa ja mikä ei, vaihtuvat nopeammin kuin päivän lehti ehtii niistä raportoida.

Minusta monet asiat elämässä tapahtuvat luonnostaan, omalla painollaan. Maailma muuttuu kaiken aikaa kiirehdimme me sitä tai emme. Toki suuntaa on hyvä yrittää parhaaseen ohjata. En vaan ymmärrä mikä pakkomielle ajaa meitä ajattelemaan, että ainoastaan uusi, uudempi ja uusin on arvokasta ja hengästyneenä ryntäämään, mihinkään kunnolla syventymättä, aina uusiin ajatuksiin, harrastuksiin, projekteihin ja tavoitteisiin.

Mitä ne perustotuudet elämästä sitten voisivat olla? Sen selittämiseen ei pari postausta riitäkään. Yksi fakta on ainakin se, että kaikki muuttuu kaiken aikaa. Sen vuoksi ripaus nöyryyttä ja kunnioitusta on aina paikallaan sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan - tässä ajassa eläviä toisinajattelijoita unohtamatta.

Suvaitsemattomuudesta

2010-10-18T11:34:00.007+03:00

Itse homoiltaa en katsonut, mutta siitä seurannutta mediakohua en ole onnistunut välttelemään, vaikka metsänpeikkona, uutispimennossa ,yritänkin pysytellä.

Elämäni aikana minulla on ollut useita ystäviä, jotka ovat olleet homoseksuaaleja. Yhtä lukuunottamatta he kaikki ovat joko työskennelleet luterilaisen kirkon tehtävissä tai osallistuneet aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Silloin historian hämärissä (yli 20 vuotta sitten) kun nuo ihmiset olivat kiinteä osa elämääni, homoseksuaalisuus oli kaikkialla yhteiskunnassa vielä paljon nykyistä piilotetumpi asia. Yhtä lukuunottamatta myöskään kukaan noista ystävistäni ei pitänyt omaa seksuaalisuuttaan aktiivisesti esillä. Kaikki sen tiesivät, mutta seksuaalinen suuntautuminen ei ollut olennaisinta toisessa ihmisessä - ei edes niissä, kieltämättä kiusallisissa, tilanteissa, joissa joku hetero ihastui homoseksuaaliin tai päinvastoin. Seksuaalisuus ei vaan ollut se elämän tärkein asia, kun maailmassa oli vielä paljon muutakin kiinnostavaa, tutkittavaa, ihmeteltävää ja parannettavaa...

Kun tämä kohu nyt nousi, yritin työntää koko ikävän kalabaliikin pois mielestäni (koska oman elämäni ongelmissa on minulle nyt riittävästi tuskaa ja päänvaivaa). Eilen hyppäsi kuitenkin nettiuutisissa silmille ensin monta voitonriemuista otsikkoa, jossa herkuteltiin kirkosta eronneiden määrällä ja lopulta sellainen, jossa alleviivattiin, kuinka monta miljoonaa verotuloja kirkko nyt menettää eronneiden jäsentensä myötä.

Siinä kohtaa raivoni kuohahti yli kuin pohjaanpalanut, löysä mannapuuro. Rahako tässäkin tapahtumaketjussa on jälleen toimittajien mielestä se olennaisin asia ja mittari, jolla arvoa ja "vahingon" määrää mitataan!?? Minusta se kertoo jotain masentavaa niiden juttujen kirjoittajista ja arvomaailmasta, jota tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten ymmärretään.

Vaikka itse olen aikoinaan työskennellyt kirkon virassa ja puolisoni työn kautta toimeentuloni riippuu siitä edelleen, alan silti kallistua sille kannalle, ettei kirkkoa kannata pitää koossa keinotekoisesti ja väkisin, jos hinta on se, että ydinsanoma menetetään. Itse asia on silti paljon tärkeämpi kuin puitteet joissa toimitaan - tai jokapäiväinen leipä meikäläisten pöydässä.

Useammastakin blogista olen lukenut, että kirjoittaja tuli nyt viimein eronneeksi kirkosta, kun asia oli sopivasti tapetilla ja niin moni muukin samaan aikaan erosi. Juuri niinhän lampaat toimivat muissakin asioissa: joukon jatkona vaan ,yhteen ääneen määkien, vaikka teurasautoon. Itsenäiseen ajatteluun kuluu aivan liian paljon energiaa. On helpompi katsoa Iltalehdestä, mitä tänään kuuluu ajatella.

En silti usko, että eroajissa on kovinkaan paljon sellaisia, joiden siteet kristinuskoon ja kirkkoon ovat aiemminkaan olleet kovin kiinteät ja vastavuoroiset, joten käytännössä kumpikaan osapuoli tuskin menettää muuta kuin sen materiaalisen, eli verot.

Koska seuraava looginen askel jäsenten joukkopaon jälkeen on nouseva keskustelu kirkon ja valtion erosta sekä kirkon verotusoikeuden poistamisesta, luulen, että elämme suomalaisen yhteiskunnan kannalta kiintoisia aikoja.

Yhtenäiskulttuurin murentuminen on nostanut valtavan, oikeistolaisen, taantumuksen aallon vastaliikkeekseen monissa muissakin Euroopan maissa. Sen ikävimpiä ilmenemismuotoja ovat olleet vihanilmaukset maahanmuuttajia ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Samaan aikaan, kun meillä Suomessa kirkkoa syytetään vanhoillisuudesta ja Jumalaa yritetään tuupata kansanäänestyksellä kumoon, esimerkiksi Perussuomalaiset kasvattavat kannatustaan sangen taantumuksellisilla ja ahdasmielisillä lausunnoilla.

Niin vaikea ja ristiriitainen kuin oma suhteeni kansankirkkoomme onkin aina ollut, minulle se on silti paikka, jossa hyviä asioita pidetään esillä ja viime kädessä, muualta kuin ihmisestä kumpuava armo, lempeys ja rakkaus ylittää erimielisyydet.

Tämänhetkisessä kehityksessä minua huolestuttaa eniten se, että instituutioiden purkaminen (esim. kansallinen itsenäisyys, hyvinvointivaltio ja kansankirkko) on niin paljon helpompaa kuin niiden rakentaminen. Kroonisesti kummallisena, ikuisena marginaali-ihmisenä, en ehkä ole paras puhumaan yhteiskunnan vakautta ylläpitävien yhteisten käytäntöjen puolesta, mutta nyt puhuisin jos osaisin.

Asioista ei ole mahdollista poimia vain parhaita puolia kuin rusinoita pullasta. Emme voi valita vain sellaista suvaitsevaisuutta, joka suo meille itsellemme kaikki vapaudet ja oikeudet, mutta riistää ne joiltain muilta. Ennen pitkää siitä koituu ongelmia.

Hämmästyttävän usein itseään suvaitsevaisina pitävät löytävät itsensä samasta veneestä avoimesti fanaattisten ja suvaitsemattomien kanssa. He tuomitsevat fanaattisesti tuomitsijoita.

Epämiellyttävä takauma

2010-10-12T16:07:00.002+03:00

Eilen istahdin vahingossa television kaukosäätimen päälle. Hetken kuvittelin, että takamukseni oli kehittänyt outoja taikavoimia, kun ruutuun rävähti kanava, jota en muista koskaan katsoneeni ja kaiken kukkuraksi kiusallisen tuttu naama neljännesvuosisadan takaa.

Kyseiseltä kanavalta (jonka jätän nyt tarkoituksellisesti mainitsematta) alkaa näköjään sarja, jossa entinen poikaystäväni on keskeisesti esillä. Mies työskentelee nykyään alalla, jolle hän epäilemättä sopii hyvin ja jolle hän missään nimessä ei olisi päätynyt, jos olisi saanut tahtonsa läpi ja pakotettua minut puolisokseen.

Täältä kypsästä keski-iästä on nyt turvallista katsella taaksepäin ja huokaista helpotuksesta ajatellessaan, miten hyvin tässä sittenkin kävi, kun ottaa huomioon, miten kehnoja valintoja ja onnettomia kokeiluja tuli nuorena tehtyä.

Turhaan ei sanota, että seura tekee kaltaisekseen. Ystävien, asuinpaikan, ammatin ja puolison valinnalla on sanoinkuvaamaton merkitys sille, millaiseksi elämämme muovautuu ja millaisia meistä kasvaa.

Hieman kahden vaiheilla mietiskelen, välitänkö ryhtyä seuraamaan tuota televisiosarjaa. Haluanko tietää, millainen tuli siitä narsistisesta nuoresta miehestä, jonka annoin lähes vuoden verran pahoinpidellä itseäni niin henkisesti kuin fyysisesti.

Olisi tietysti miellyttävää, jos katsoessa voisi nähdä vihjeitä siitä, että toinen on kasvanut terveempään, ehjempään ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Toisaalta en voi olla varma, kykenisinkö tarkastelemaankaan häntä neutraalisti, hyväksyen ja menneistä irti päästäen...

Mitä tästä opimme? Tuskinpa muuta kuin sen, että television kaukosäädintä kannattaa käyttää jollain muulla ruumiinosalla kuin pepullaan..

Ahkeratko arveluttavia?

2010-10-10T12:41:00.003+03:00

Ensireaktioni tähän uutiseen oli tyrmistys. Siinähän väitetään, että vihatuimpia ihmisia työpaikoilla ovat (amerikkalaisen tutkimuksen mukaan) epäitsekkäät persoonat, jotka mukisematta ottavat hoitaakseen vastenmielisiä, ylimääräisiä tehtäviä. Heitä inhotaan tämän tutkimustuloksen mukaan siksi, että he nostavat rimaa muillekin.

Moraalista närkästystä on aina helppoa tuntea niin kauan kuin ei katso kovin tarkasti peiliin. Minäkin päästin kielenkantani valloilleen kuvaillessani amerikkalaisten moraalista kehitystasoa, kunnes pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan tilanteita, joissa itse olen eniten ärsyyntynyt työkavereiden käytöksestä.

Totta on, että itseäni ovat eniten vimmastuttaneet, myöhästelijät, lusmuilijat ja toisista pahaa puhuvat myrkynkylväjät. Rehellisyyden puuskassa jouduin silti myöntämään, että on minua joskus ärsyttänyt myös ne kiltit tytöt ja lellipojat, jotka juoksevat varsinkin pomon asioilla, tuli hännän alla, jopa niin , että muut heille osoitetut työt jäävät hoitamatta.

Joskus olen varmasti kateuksissani sekoittanut aidosti kiltit ja tunnolliset ihmiset myös noihin pomon hännänalustaa nuoleviin kiipijöihin. On kuitenkin eri asia olla avulias, ahkera ja ystävällinen kaikille kuin pelkästään niille, joilla on tarjota vastapalvelukseksi valtaa ja mammonaa.

Yksi vastenmielinen vaikutus, joka tuon kaltaisilla tutkimusraporteilla on, on se, että tällaisten kautta meille jälleen syötetään kuvaa siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja normaalia.

Psykologiaa opiskelleet ainakin tietävät, että ihmisen moraali ei ole synnynnäinen ominaisuus. Se kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, pitkälti mallioppimisen ja palautteen kautta, eikä ihminen välttämättä kehity, ellei häneltä kukaan (edes hän itse) odota kehitystä.

Jos siis ajattelemme, että on ihan normaalia olla kateellinen, pahansuopa, ahne kakkiainen, on todennäköistä, että meillä on sellaisia työntekijöitä kohta vientituotteiksi asti. Jos taas hiukan ottaisimme takapakkia aikoihin, jolloin sivistyksellä tarkoitettiin myös ylevämpiä kuin pelkästään tiedollisia tavoitteita, ihmiskuvamme voisi muuttua vähemmän materialistiseksi ja moraaliselle kehityksellekin voisi jäädä sijaa.

Aidossa kiltteydessä, avuliaisuudessa ja ahkeruudessa ei ole mitään pahaa. Sitä yritän tästä lähtien itselleni vakuutella aina kun kateuden vihreä peikko mielessäni nostaa päätään ja tekisi mieli ryhtyä mollaamaan niitä kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka eivät muka uskalla irrotella tai ovat vuorenvarmasti pomon salaisia agentteja..

Subjektiivista ja matalamielistä marinaa

2010-10-05T12:51:00.007+03:00

Nyt seuraa höyrynpäästö, eli palstan täydeltä henkilökohtaista, lillukanvarsissa möyrivää marinaa. Negatiivisuustartuntaa pelkäävien on siis turvallisinta jättää tämä väliin. Kaikki on nyt persiillään. IHAN KAIKKI. Tässä päällimmäiset:

*Kissa kusi matolle ->Koko kämppä haisee. Koira tyhjensi vessan roskiksen eteiseen. Niinkuin ei tässä nyt muutakin puuhaa olisi..

*Sydänlääkkeet on lopussa-> lepopulssi on 120. Verenpainetta en uskalla edes mitata. Edellisellä kotipaikkakunnalla ennen kello yhtätoista terveyskeskukseen toimitetut reseptit uusittiin samana päivänä ja toimitettiin suoraan apteekkiin. Täällä ne uusitaan, kun lääkäri sattuu ehtimään. "Vähintään viikko" pitäisi kuulemma odotteluun varata ja tietenkin lappunen pitää itse noutaa terveyskeskuksesta ja hankkiutua sen kanssa apteekkiin noutamaan ne mömmöt. Piankos se lähes liikuntakyvyttömältä pitkäaikaissairaalta onnistuu. Tai sitten ei..

*Asetoni on hukassa (mikäpä tässä sekasotkussa ei olisi hukassa). Kun viimein, syysvilun kannustamana, sain patistettua ensin miehen tiivistenauhan hankintaan ja sitten itseni varsinaiseen tiivistyspuuhaan, havaitsin, ettei kiinnitysalustan puhdistukseen tarvittavaa ainetta löydy mistään.

* Ammattikoululaiset ovat siirtyneet tupakalle meidän portin pieleen. Joka aamu on postilaatikon vierusta täynnä tupakantumppeja, tyhjiä askeja, karkkipapereita ja muuta sontaa.

* Mua vituttaa, joka paikkaa särkee ja mun paprikoissa on kirvoja.

Hiukan hirvittää

2010-10-01T12:43:00.005+03:00

Aamu käynnistyi kummastuksella. Koiranpörriäinen narun päässä astuin ulkoportaille ja huomasin heti, ettei kaikki ole nyt niin kuin pitäisi. Koirakin hoksasi. Se katseli hetken ympärilleen, höristeli korviaan ja laskeutui sitten varovasti portaita alas puutarhaan aamupissalle.

Mistään ei kuulunut kiroilua, ei naurunröhötystä, eikä kurkun kröhäytyksiä ennen mojovaa räkäisyä. Ammattikoululaisten tupakkapaikka tien toiselta puolelta oli poissa.

Krätyakka on ollut taas itseensä käpertyneenä, uutispimennossa, eikä ole kuullut, että tupakkapaikat kouluissa kieltävä laki on astunut tänään voimaan. Minne lie kansakunnan toivot tuosta nyt syöpäkääryleineen hakeutuneet. Ainakin muut koululaiset saavat nyt kulkea rauhassa ohi, ilman hävyttömiä huutoja ja kiusantekoa. Sitä en sentään usko, että se syöpäkääryleiden sauhuttelu tuolla konstilla koululaisten keskuudesta poistuisi.

Vaikken millään muotoa kannata itsensä myrkyttämistä, olen silti hieman ymmälläni ja järkyttynyt nykyhallituksen yksioikoisesta tavasta ratkoa ongelmia. Puolueet, jotka henkeen ja vereen puolustavat yritysten ja osakkeenomistajien vapauksia tuntuvat olevan kovin hanakoita rajoittamaan ykilönvapauksia.

Kaikki halutaan valjastaa talouden palvelukseen. Kaikki arvioidaan tuottoina ja kustannuksina.

Niin monesti kuin olenkin tunkenut entisessä elämässäni käsiä syvemmälle taskuun, etten opettajana olisi käynyt oppilaan tukkaan kiinni, minua silti ahdistaa ja kuvottaa tällaiset uutiset.

Peli kovenee kaikilla areenoilla. Jyvät pyritään erottelemaan akanoista. Jo nyt opinnoista ja työelämästä syrjäytyy aivan liian paljon nuoria, työkykyisiä ihmisiä. Kuinka käy silloin, jos "paremman väestön" taloudellisten etujen ja turvallisuuden nimissä syrjäytetään tieten tahtoen entistä enemmän epäkelpoa ainesta eri koulutusaloilta.

Toki kannatan valvontaa, seurantaa ja seulontaa. Aina hakijat eivät itsekään tajua millaiselle alalle heillä on edellytyksiä. Pelkkä erinomainen koulutodistus ei esimerkiksi takaa hyvää opettajaa tai lääkäriä.

Pelottavaa on silti se, jos tuen ja hoitoonohjaamisen sijaan valitaan yhä useammin ulospotkiminen ja hylkääminen. Liian monta muutakin samansuuntaista uutista on viime päivinä silmiin sattunut..Kuten esimerkiksi se, ettei työuupumus käy enää sairausloman perusteeksi.. Voi auta armias... mutta se lienee jo toisen postauksen aihe.

Kissanpäiviä

2010-09-07T15:17:00.005+03:00

Jotkut väittävät, että kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa. Tässä nyt siis reilusti yli 3000 sanaa. Mitä lie kullekin kertovat. Olisi kiva kuulla.

Nalle kainalossa

2010-08-25T12:30:00.002+03:00

Kylläpä hymyilytti kun luin hellyttävän uutisen, jossa kerrottiin, että useampi kuin joka kolmas britti menee nukkumaan pehmolelua halien. Hihitys meinasi kääntyä jo vähän ivalliseksi ja tuumailin, mahtavatko ne käyttää uniriepuakin.

Sitten hoksasin, että pehmolelujahan minullakin on vuode niin täynnä, että välillä on ihan vaikea mahtua itse sekaan. Teddykarhuista ei varmaan lähde lakanoihin edes yhtä paljon karvaa kuin näistä minun nukkumakavereistani, eikä kuratassuista ole riesaa.

Hämärästi muistan vielä ajan, jolloin ajatuskin jonkun elikon kanssa nukkumisesta tuntui epähygieeniseltä ja iljettävältä. Eipä tunnu enää, enkä ikipäivänä voisi unohtaa näistä yhtäkään hotelliin tai muualle, kuten nuo britit kuulemma tekevät nallukoilleen..

Voima ja vastavoima

2010-08-23T13:52:00.011+03:00

Yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja kulttuurisissa muotivirtauksissa voimalle on taipumus ilmaantua vastavoima. Asiat muuttuvat kamppailujen kautta ja vallankumouksella on kiusallinen tapa syödä lapsensa.

Nykyään taistelua käydään yhä enemmän sähköisessä mediassa. Monille internetin ja sähköisen viihteen tarjoilema maailmankuva on yhtä konkreettinen kuin lihallinen todellisuus - mainoksineen kaikkineen. Muoti, kulutus, terveys ja kauneus on tärkeää hinnalla millä hyvänsä, kun sitä kerran kaikkialla toitotetaan.

Pelottavan monilta näyttää vaan unohtuneen, ettei sen paremmin bittejä kuin eurojakaan voi syödä, eikä hengittää. Ei auta pillerit eikä botoxikaan, jos maa ei jaksa enää tuottaa syömäkelpoista, terveellistä ravintoa, eikä ilmaa voi hengittää sairastumatta.

Viime päivinä on näkökenttääni osunut uutisia, jotka hieman pelottavalla tavalla valottavat ihmisten asenteita ja maapallon oletettavissa olevaa tulevaisuutta.

Kohta sinäkin pistät botoxia, väittää Taloussanomat ja kommentoi tutkimustulosta, josta julkaistiin eilen monta muutakin juttua. Siinä kerrotaan erityisesti nuorten naisten (mutta myös nuorten miesten. Se vaan on ilmeisesti ihmeteltävämpää, että perinteisesti moraalisesti kehittyneemmiksi oletetut naiset ovat ryhtyneet itsekkäiksi) asenteet ovat muuttuneet materialistisemmiksi, hedonistisemmiksi ja ulkonäkökeskeisemmiksi.

Rahaa ulkonäöstä huolehtimiseen kuluu tuon jutun mukaan monilla jopa 300 euroa kuukaudessa (kuka maksaa, ihmettelee Krätyakka, varsinkin, jos on kyse nuorista ja opiskelijoista). Hämmästyttävän suuri osuus kyselyyn vastanneista myös uskoo edustavan ulkonäön olevan avain onneen ja menestykseen..ja onhan se, jos enemmistö niin uskoo. Sosiaalinen todellisuus raudanlujine rajoitteineen on kova fakta.

Turpa supussa liian pienistä opintotuista saisivat minun puolestani silti olla sellaiset opiskelijat, joilla rahaa riittää tuollaisia summia kosmetiikkaan, kauneushoitoihin ja muotirytkyihin kuukausittain.

Vain pari päivää sitten julkaistiin myös uutinen, jossa kerrottiin, että maailman luonnonvarat on käytetty tältä vuodelta loppuun. Olemme siis kuluttaneet sen, minkä maapallo pystyy vuodessa uusintamaan. Loppuvuosi eletään velaksi, eikä meistä taida olla sitä lainaa lyhentämään..

Toisaalla olen törmäillyt tihenevää tahtia juttuihin, joissa kerrotaan downshiftingista, elämäntyylin kohtuullistamisesta, joka myös kasvattaa suosiotaan joissain piireissä. Eri ihmisille se tarkoittaa erilaisia asioita. Jotkut haaveilevat maalle muutosta ja jonkinasteisesta omavaraistaloudesta. Toisten tavoitteena on vähentää kiirettä, ylimääräistä kulutusta ja työntekoa, jotta aikaa jäisi arvokkaammaksi koetuille asioille.

Krätyakka on tämän artikkelin kirjoittajan kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että jatkuvan talouskasvun tavoittelu on mieletöntä ja siitä on heti luovuttava. Hyvinvointia, turvallisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa on mahdollista edistää myös muilla keinoin kuin luonnonvaroja ylikuluttamalla.

Mikä sitten olisi se keino, jolla nämä omasta peilikuvastaan lumoutuneet Narcissat ja Narcissokset saataisiin heräteltyä rakentavampaan toimintaan ennen kuin kaikki on myöhäistä. Siihen en osaa vastata.

Syrjästä katsottuna

2010-08-21T19:54:00.003+03:00

Eletään taas sitä aikaa syksystä, kun monet opiskelupaikkaa hakeneet saavat viimeiset tiedot peruutuspaikoista tai varasijoilta sisään pääsystä. Jotkut onnekkaat aloittelevat opintojaan juuri sillä alalla, jonne tahtoivatkin. Jotkut eivät päässeet minnekään. Minua kirpaisee sydänalasta kumpienkin ajatteleminen.

On hienoa ja ihmeellistä, että jotkut jo nuorina tietävät, mitä haluavat ammatikseen tehdä. Vielä hienompaa on se, että jotkut kykenevät sujuvasti sopeutumaan siihen, että useammasta vaihtoehdosta pääsevät sellaiseen, joka oli toivelistalla viimeisenä.

Joka tapauksessa koulutus ja ammatti ovat asioita, jotka ratkaisevalla tavalla muovaavat ihmisen persoonaa ja elämäntyyliä. Pitkään samalla alalla toimineet sisäistävät yhteisiä arvoja, piirteitä ja toimintatapoja. Maailma alkaa näyttää opettajan vinkkelistä katsottuna erilaiselta kuin kaupan tiskin takaa..

Niin kävi ainakin minulle ja siksi näin jälkeenpäin ajatellen onkin mukavaa, että niitä ammatillisia vinkkeleitä on tullut kokeiltua montaa eri sorttia. Maailma on joka tapauksessa yllätyksellinen ja monimuotoisempi paikka kuin tahdomme uskoakaan..

Nyt, kun Krätyakan oma elämä on jämähtänyt paikoilleen, mutta muu maailma jatkaa pyörimistään, pitäisi oppia jälleen uusi tapa sijoittua ympäristöön ja suhtautua muihin eläväisiin.

Vaikka teorian tasolla se oli tiedossa, käytännössä on ollut aika ikävää havaita kuinka vahvasti se, mitä TEEMME, määrittää paikkamme ihmisyhteisössä. Ammatti, varallisuus ja vaikutusvalta, joka kumpuaa työstä ja osallistumisesta, määrittelee yksilön arvon niin useimpien poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin puheissa.

Meitä kelkasta pudonneita on silti aika paljon, kaiken aikaa enemmän. Eivätkä kaikki ehkä haluaisi olla syrjässä, vaikkei heillä olekaan mahdollisuutta antaa täyttä panosta työelämään. Koskahan päästäisiin sanoista tekoihin siinä, että alettaisiin kehittää tapoja, joilla vajaakuntoiset ja ammattitaidottomatkin voisivat tehdä jotain yleishyödyllistä, vapaaehtoisesti, ei pakosta, arvokkuutensa säilyttäen, ei velvoitettuina tai passiivisina "kuntoutustoimien" kohteena...

Vampyyriripuleita aggressiivissa

2010-08-13T12:18:00.005+03:00

Eilen alkoi maikkarilta taas uusi vampyyrisarja. Koska englanniksi kaikki on aina hienompaa, sitäkin viihdepläjäystä olen etukäteen nähnyt hehkuteltavan ensimmäkseen englanninkielisellä nimellään. Siksi ilahduin, kun näin, että ohjelmatiedoissa se oli sentään käännetty suomeksi (Vampyyripäiväkirjat). Mahtoikohan jollekin muullekin ulkomaankielinen nimi putkautella mieleen häiritseviä mielikuvia ripulin ja meijerituotteiden suuntaan.

Itse olen lapsesta saakka pitänyt kovasti vampyyritarinoista. Siksi tämä muoti-ilmiö ei harmita niin paljon kuin saattaisi. Ikävää siinä on vaan se, että laannuttuaan monet hypetykset laskeutuvat niin syvään epätrendikkyyden kuoppaan, että silloin ei kannata taas mainitakaan mieltymyksistään, ellei halua saada osakseen ylitsepursuavaa ylenkatsetta.

Toinen muoti-ilmiö, jota Krätyakka on viime aikoina (hieman huolestuneemmalla mielellä) seuraillut on tämä kulttuurin muutos kielenkäytössä. Joku voisi väittää, että se on pääasiassa nuorisokulttuurin ilmiö, mutta enpä menisi väittämään sellaista, ellei nuorisoon sitten nykyään lukeudu myös hyvän matkaa kolmenkympin rajapyykin yli rämpineet henkilöt.

Kyse on puhe- ja kirjoitustavasta, jota jossain näin kutsuttavan "aggressiiviksi". Mikään virallinen sijamuoto se ei ole, mutta alkaa olla, ainakin blogeissa ja keskustelupalstoilla, niin yleinen puhetyyli, että ansaitsee varmasti lähemmän tutkiskelun.

Krätyakkaa on kautta aikain sekä syytetty että kiitetty "suurilla kirjaimilla puhumisesta" silloinkin kun se ei olisi välttämätöntä. Pahasti en silti koskaan tahallani pyri sanomaan. Puheessa viljellyt voimasanat ja henkilöön kohdistuvat loukkaukset alleviivaavat mielestäni enemmän jotain negatiivista puhujasta itsestään kuin puheen aiheesta.

No, eihän eri kulttuurien välinen viestintä ole koskaan ihan läpihuutojuttu. Ymmärrystä ja joustavuutta tarvitaan puolin ja toisin. Hieman silti mietityttää tämä kehitys siinä mielessä, että samaan aikaan kun puhe raaistuu, myös kulttuurintuotteissa (kuten televisioviihteessä ja kirjallisuudessa) esitettävä väkivalta käy yhä räikeämmäksi.

Ärsykkeiden voimistuessa ihmiset turtuvat. Aggressiiviselle puheelle jatkuvasti altistuva joutuu kasvattamaan paksun suojakerroksen ja jotkut saattavat jäädä sen kovetetun kuorensa vangeiksi.

Se, mikä aluksi on piristävästi shokeeraavaa, muuttuu nopeasti jokapäiväiseksi ja laimeaksi. Mistäs sitten uusia elämyksiä, kun tuntuu, että kaikki on jo koettu? Jos mitään ei pidä ottaa tosissaan, "kun se nyt vaan on sen tapa esittää asiat", miten kommunikoida sitten, kun toinen jollakin kerralla ei huudakaan sutta enää huvikseen, vaan onkin tosi hätä kyseessä?

Pohdintaa kannattanee jatkaa..

Ne jotka kiusaavat..

2010-08-07T17:14:00.003+03:00

"Ne, joita kiusataan, eivät ole IRC-galleriassa ollenkaan..", sanoo joku parhaillaan telkkarissa, FST:n Seportaasi -dokumentissa ja Krätyakan vatsaa kääntää.

Kouluissa kiusataan. Oppilaat toisiaan ja opettajia. Opettajat oppilaita , mutta myös toisiaan. Sen tiedän omastakin kokemuksesta.

Uusi ilmiö näin vanhan ihmisen näkökulmasta on nämä modernin viestintäteknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet. Voi laittaa YouTubeen noloja videoita kaverista, lähettää ilkeitä tekstareita ja sähköpostiviestejä, trollata blogeissa ja keskustelupalstoilla. Kaikenlaista sellaista, mikä Krätyakan nuoruudessa oli onneksi vasta villi pilke insinöörien silmäkulmassa.

Ihmisluonto tuskin kuitenkaan on muuttunut. Ei myöskään Krätyakan perusluonne. Kun yläasteikäisenä itse päädyin kiusatuksi, se ei tietääkseni johtunut ulkonäöstäni (ainakaan kukaan kiusaajista ei sitä ääneen negatiivisessa sävyssä maininnut). Ennemminkin jouduin silmätikuksi ärsyttävyyteni ja omituisen käytökseni vuoksi. Onhan se nyt törkeän ylimielistä ja sairaalloisen suuruudenhullua mennä sekaantumaan toisten hauskanpitoon (esim. silloin, kun jotkut potkivat maassa makaavaa).

Vaikka omat kiusaamiskokemukset ovat jo kauan sitten haalistuneet etäisiksi muistoiksi, ahdistus ja raivo kuohahtaa aina, kun näen jotakuta kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti. Aivan erityisesti ärsyttää ne tyypit, jotka kehtaavat vähätellä tapahtunutta, syyttää kiusattua huumorintajuttomaksi ja erilaisiin yksilönvapauksiin vedoten vaatia oikeutta sanoa mitä tahansa missä tahansa.

Mutta miten nousta puolustamaan ihmistä, jota esimerkiksi blogimaailmassa tallotaan syyttä? Kadulla, jos jotain potkitaan, on homma selvä kuin pläkki. Hetkeäkään en jää pohtimaan riittävätkö rahkeeni, vaikka olenkin jo vanha, vaivainen akka. Puutun peliin ja sillä selvä. Onpahan potkijalla sitten oikeudessa yksi pahoinpitely tai tappo lisää vastattavana.

Muissa kuin fyysisissä pahoinpitelyissä peli ei ole yhtä selvä. Uhri ei välttämättä hyödy siitä yhtään, vaikka kävisinkin häntä sanallisesti puolustamaan.

Raivostuttavinta on kuitenkin se, että ne, jotka kiusaavat kehtaavat usein väittää toimintaansa pelkäksi huumoriksi ja hauskanpidoksi ja ne jotka sen avoimesti hyväksyvät, kannustavat jatkamaan. Kuvottaa sellainen..

Sienen sukulainen

2010-08-06T11:29:00.007+03:00

Viisaat tutkijat näemmä totesivat, että pesusienellä ja ihmisellä on lähes 70 prosenttia samoja geenejä. Ilmankos Krätyakalla on toisinaan niin kovin sienimäinen olo (Päässä pelkkää höttöä ja näillä helteillä nihkeä ja kurttuinen fiilis).

No, tuskinpa tällä pallolla kovin paljon ulkoavaruudesta ilmantunutta ainesta onkaan, joten turhaan ei viimeistä monttua täytettäessä todeta: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman." Samaa ainesta taidamme olla, hieman eri reseptillä leivottuna.

Ennen kuin meikäläistä kuopan pohjalle peitellään, ajattelin kuitenkin istuttaa vielä muutaman kasvin. Rauhalan kirsikalle pitäisi tänään kaivaa paikka ja nauhuksia varten perustaa uusi perennapenkki.

Kesä tuntuu jatkuvan ja sehän on mukavaa - ainakin niin kauan kuin lämpötilat pysyvät kohtuulukemissa. Ei viihdy helteissä sienetkään.

Vaivaisen valitusta

2010-07-29T12:06:00.006+03:00

Toisten ihmisten odotukset
muuttuvat konkreettisemmiksi silloin,
kun niihin ei pysty vastaamaan.

Valtiovalta säätää, laki edellyttää,
muoti ohjaa, moraali velvoittaa.
Kipeimmin koskee kuitenkin läheisen katse silloin,
kun se on tulvillaan moitetta ja pettymystä.

Individualismin ja sallivuuden aikaa tai ei
niin toisten tahto määrää edelleen yksilön
toiminnan rajat ja mahdollisuudet.

Rajojen rikkomisesta seuraa rangaistus:
häpeä, eristäminen tai oikeuksien pidättäminen.
Joskus se on yhteisön ja lopulta yksilönkin
etujen mukaista.

Rangaistuksena poikkeavuudesta voi olla
myös ulossulkeminen. Heikkoudesta seuraa
liian usein hylkääminen,
erilaisuudesta syrjään sysääminen.

Aina ei joukon silti tarvitsisi kulkea
enemmistön tahtiin, niiden vahvojen,
terveiden ja norminmukaisten.

Vain vahvoilla on varaa sanoa:
"Minä riitän itselleni",
eikä niin vahvana pysy
elämänsä alusta loppuun saakka
kukaan.

Että harmittaa..

2010-07-18T12:16:00.004+03:00

Kissa kusi kumipohjaiselle eteisenmatolle. Sitä ei voi pestä, eikä kissanpissan haju kumista millään lähtisikään. Kuumassa tuulikaapissa hirveä lemu käynnistää tsunamiluokan pahoivointiaallon.

Mies ajoi ruohonleikkurilla nurmikossa kukkivan, ihanaisen, ruusuruohoni yli, vaikka olin juuri sitä hänelle iloisena esitellyt. Eihän kaikkea voi muistaa, eikä niitä naaman etupuolella möllöttäviä ikkunoita tietenkään alaspäin ole tarkoitettu suunnattaviksi! Harmittaa.

Ulkona lämpötila on jo siedettävissä lukemissa (+24), mutta sisätiloissa kuumuus hohkaa seinistä kuin paistouunissa. Ikkunoita ei voi pitää auki, koska kissat karkaavat. Eilen yritin ja nyt muistan tovin, ettei kannata. Polvessa on haava. Ei ole viisasta ryömiä kissan perässä ruusupuskan alle, varsinkaan pilkkopimeässä.

Niskakipujen ja helteen yhteisvaikutuksena lauennut migreeni talttui viimein lääkkeillä. Nyt on sitten lääkkeitä sulattamaton vatsa siinä kunnossa, että ruoka ei pysy sisällä. No, tällä elopainolla se tuskin on suuri vahinko.

Kovin ovat pieniä nämä meikäläisen harmituksen aiheet suurten rinnalla. Tottahan minä sen verran hoksaan, mutta pieni on maailmanikin tätä nykyä...jotakuinkin tämän neljäntuhannen neliön tontin kokoinen, enkä yhtään isompaa jaksaisikaan.

Mies lähti hurskaisiin pippaloihin. Meikäläisellä olisi nyt suuri kiusaus aukaista punaviinipullo ja kokeilla lentääkö laatta vai helpottaako harmitus... ja jos molempia, niin missä järjestyksessä.

Toristetusti tylsä

2010-07-16T23:22:00.005+03:00

Männä viikolla oli Krätyakalla hetkuusen harvinaasen tylsää (emmä tälläästä miälenhäiriötä taira muullakaan selittää). Tuli nimittään tehtyä aikansa kuluksi sellaanen testi, mitä Helmi-sivustolla Amppareiren uutisis esiteltihin. Sillä piti selevitä oonko tylsä vai jotaki muuta. Sitä "muuta" kuvaavaa ilimaasua en ny siitä muista, kun ittelle tuli tulokseksi, notta kuivakkaan pualeenen känttyhän minoon, ainaki niiren testin laatijootten miälestä. Pitääs kuulemma hullutella enemmän ja kertua vitsejä aina tilaasuuren tullen.

Itte minen kyllä ymmärrä, kuinka tästä enää hullummaksi voi tulla ja vitsit niin harvoon huvittaa mua ittiänikään, notta en kai mä ny rupia sellaasilla toisia kiusaamahan.

Se testi sai mun taas miättimähän, kuinka erilaasia moneski miäles me ihimiset ollahan. Huumorintaju on siitä yks hyvä esimerkki. Kyllä muakin joskus naurattaa, vaikkei näitä mun juttujani lukies välttämättä uskoosi. Se sonta, mitä viihtehenä meille telekkaris tarjotaan, ei vaan jaksa mua usein eres hymyillyttää.

Ihan hilijattain, vasta uusintakiarroksella, oon kumminkin bongannu sellaasen viihresarjan ku Kätevä emäntä. Siinon joitaki juttuja, jokka uppoaa munki testatusti tylsähän huumorintajuhuni. Vaan se onki vissihin sarja, jokon tehty enämpi naisille. Ainaki siinä nauretahan justihin sellaasille jutuulle, jokka tälläästä keski-ikäästä akkaa välillä askarruttaa.

Kai son sitte niin, jotta huumorilla tarttoo olla kosketuspintansa vastaanottajan kokemusmaalimas. Jos ei aihe kiinnosta, eikä itte oo koskaan samoos asioos kompuroonu, ei kai se sitte niin nauratakkaan...

Sitäpaitti se tylsyyski on aika miälenkiintoonen juttu sikäli, että mun miälestä se menöö sanana aika likille tavanomaasuutta. Jos ei varmahan oo tiaros mitää uutta ja yllättävää, se voi ollakki tylsää, mutta ei mun miälestä tyhymät vitsit, naku-uinnit ja muut sen testin miälestä miälenkiintooset asiat täs iäs enää niin yllättäviä oo. Päinvastoon. Been there. Done that. Mikä sitte on kellekki tylsää..

Yhteiskäyttöautoilusta

2010-07-12T13:45:00.002+03:00

Oma auto on sellainen hyödyke, jonka todellista hintaa ja ylläpitokustannuksia ei huvita edes laskea. Tyyriiksi se joka tapauksessa tulee. Se on selvä. Lisäksi yksityisautoilu on yksi ympäristöä saastuttavimmista toimista, joita monet tulevat päivittäin harrastaneeksi.

Merkillistä Krätyakan mielestä on se, että vielä parikymmentä vuotta sitten yksityisautoilun haitoista ei puhuttu yhtä paljon kuin nykyään, mutta valtiovalta tuki joukkoliikennettä huomattavasti avokätisemmin. Nyt on sekä juna- että linja-autoliikenteen kannattamattomimmat vuorot lakkautettu ja täällä maaseudulla se tarkoittaa kaiken muun kuin koulukuljetusten kuihtumista.

Tämä uutinen ilahdutti tänään Krätyakan mieltä. Onhan tuo yhteiskäyttöautoilu ennestään ihan tuttu juttu, mutta onpa mukavaa, jos sen käyttö on lisääntymään päin. Valitettavasti vaan liiketoiminnan lait jälleen sanelevat sen, että milloinkaan moisia palveluita ei taida tänne maaseudulle tulla. Jotain muuta olis silti jonkun aiheellista keksiä, sillä pelkkä paikallinen, tilattava, asiointitaksiliikenne ei monellakaan paikkakunnalla riitä, kun tärkeät palvelut siirtyvät keskittämisen ja kuntaliitosten myötä jatkuvasti kauemmas.

Helppoa kuin heinänteko

2010-07-09T14:37:00.004+03:00

Tämän jutun kirjoittajaa kävisin mielelläni tirvaisemassa turpaan. Voisin kyllä ihan myötäilevänä kädenojennuksena juosta ensin sen 25:n minuutin lenkin, mutta luulen, että sen jälkeenkin riittäisi puhtia ja motivaatiota kunnon turpakeikkaan.

On nimittäin todella loukkaavaa, vähättelevää ja suorastaan törkeätä väittää, että "masennus poistuu puolessa tunnissa", kun vain lähdet harrastamaan liikuntaa. Vihantunteitakin sen pitäisi vähentää ja ilman muuta sitä kansakuntamme tulevaisuuden suurinta uhkaa, eli lihavuutta.

Krätyakka kävi juuri äsken kanttaamassa yhden kukkapenkin. Aikaa puuhaan kului suunnilleen se puolituntinen. Sen jälkeen piti oksentaa verta ja nyt on taas kivut eri puolilla kroppaa niin helvetilliset, että pitäisi varmaan lähteä lenkille purkaakseen nämä aggressiot ja turhanaikainen masentuneisuus siitä, että kaikki liikkuminen uuvuttaa ja tekee niin tolkuttoman kipeää. Joo.

Joo..

2010-07-07T22:55:00.002+03:00

Se tarttuu

2010-07-06T15:26:00.003+03:00

Tänä kesänä olen lukenut uutisia ainakin siitä, kuinka kesänuha tarttuu, lihavuus tarttuu, masennus tarttuu ja nyt tarttuu kuulemma eroaminenkin. Sikäli tuo jälkimmäinen käy kyllä järkeen, että ihminen on oppivainen elukka ja laumasielu, joka oppii myös toisten mallista mikä kannattaa ja mikä ei.

Käytännön elämänkokemuksenikaan ei sodi tuota väitettä vastaan. Monessa asiassa on silti surullista, etteivät ihmiset vaivaudu pohtimaan ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, vaan turvautuvat päätelmiin, jotka helpoimmin ovat käsillä.

Laiskoja olemme ainakin. Myös ajattelemisen suhteen. Mahtaakohan sekin tarttua?

Me ja muukalaiset

2010-06-29T11:46:00.003+03:00

Johan tämä pitäisi näin korkeassa iässä ymmärtää, mutta Krätyakkaa jaksaa edelleen tyrmistyttää ihmisten kuppikuntaisuus, muukalaisviha ja ahdasmielisyys. Onhan se ymmärrettävää, että jotkut ovat epävarmoja ja niitä pelottaa. Silloin pieni, tiivis yhteisö ja samankaltaisuus luo turvaa.

Se kuitenkin edelleen kummastuttaa, että katkerimmat vihamielisyydet ja jyrkimmät rajanvedot tuntuvat kulkevan sellaisten yhteisöjen sisällä, jotka asiaa tuntemattoman silmin katsottuna näyttävät ihan samalta sakilta.

Miksi metallimusiikin kuuntelijat ja popmusiikin ystävät esimerkiksi näyttävät niin kovin karsastavan toisiaan. Eikö musiikkiharrastus yhdistä? Entä kääpiökoirien ja metsästyskoirien kasvattajat? Miksi eri koirarotujen omistajilla näyttää olevan niin paljon pahaa sanottavaa toisten rotujen ominaisuuksista ja omistajista.

Maaseutukylissä luulisi sympatiaa herättävän sama kotiseutu ja kieli, mutta usein katkerimmat tappelut ja ilkeimmät pilkkasanat on varattu juuri "rakkaille" naapureille. Sama pätee kokemukseni mukaan niin tieteellisiin viitekehyksiin kuin poliittisiin ja uskonnollisiin liikkeisiin. Kunnon vasemmistoliittolainen tulee oman kokemukseni mukaan paremmin toimeen vaikka kokoomuslaisen kuin intohimoisen demarin kanssa ja eri uskontokuntien ja herätysliikkeiden edustajat näyttävät suosivan ennemmin juttukumppaneina umpipakanoita kuin väärällä tavalla uskovia.

Toki itsekin kiinnitän enemmän huomiota ihmisten erilaisuuteen kuin yhdistäviin tekijöihin. Yleistykset, yhdenmukaisuuden paine ja tiiviit yhteisöt ovat mielestäni vastenmielisiä ja vaarallisia ilmiöitä. Se, että hahmotan ihmiset ennen muuta yksilöllisinä ja erilaisina johtaa minun ajatusmaailmassani kuitenkin ennemminkin rajojen avartumiseen kuin sulkeutumiseen.

Olemme kaikki ainutlaatuisia, yhtä arvokkaita ja oikeutettuja kunnioittavaan kohteluun. Minun makuni ei ole aina se paras, eikä oma tapani käsittää asioita ainoa oikea. Minulla, kuten muillakin, on kuitenkin oikeus mielipiteisiin ja oman maun mukaiseen elämäntyyliin niin kauan kuin kumpikaan niistä ei loukkaa Suomen lakeja tai toisten perusoikeuksia.

Vanhemmiten olen myös löytänyt vapauttavan vaihtoehdon sanoa "kiitos ei" asioille, ilmiöille ja ihmisille, jotka eivät minua miellytä. Ei kaikkea tarvitse sulattaa, eikä mitä tahansa sietää lähellään. Suuruudenhullua ja tuhoisaa on silti uskoa, että itsellä olisi hallussa se ainoa ja oikea tieto ja totuus ja että kaikki toisin ajattelevat (ja muun merkkisiin autoihin mieltyneet ;-) olisivat pahoin harhautuneet ja käännytyksen tarpeessa.

Elämä on monimuotoista ja värikästä. On sääli, että jotkut haluavat nähdä vain mustaa ja valkoista.

Väsymyksestä ja typeristä otsikoista

2010-06-28T14:53:00.007+03:00

Krätyakkaa väsyttää alati ja kaiken aikaa. Tässä jutussa luetellaan meikäläisenkin päällimmäiset syyt. On se silti kumma, että otsikoinnin täytyy nykyään olla niin äärimmäistä ja raflaavaa herättääkseen kiinnostusta. Joskus suorastaan vimmastuttaa, kun juttu ei sitten vastaakaan odotuksia.

Ei minusta noissa syissäkään mitään niin "yllättävää" ja ennenkuulumatonta ole. Anemia, allergiat, masennus, fibromyalgia väsyttävät ilman muuta. Niin myös monet lääkkeet ja jatkuvat tulehdukset.

Erityisesti terveyttä ja hyvinvointia koskevissa artikkeleissa yritetään lisätä niiden kiinnostavuutta joskus suorastaan älyttömin yksinkertaistuksin ja ylilyönnein. Meikäläisen kohdalla se on saanut aikaan sen, että loppukin luottamus terveysvalistukseen, lääke- ja ravitsemustutkimuksiin on mennyt.

Äidillisellä tuulella

2010-06-15T13:45:00.004+03:00

Nyt on Krätyakka harvinaisen äidillisellä tuulella. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tekisi mieleni ottaa tukasta (tai korvasta tai muusta käteen osuvasta ulokkeesta) kiinni ja kovaotteisesti kasvattaa niitä kaikenikäisiä infantiileja, joilla on niin kitukasvuinen moraali, että he uskovat

A. ..kaiken olevan sallittua, ellei se ole erikseen kiellettyä ja pahanteonkin olevan niin kauan ok, kun siitä ei jää kiinni.

B...rikoksen tai vahingonteon uhrin olevan itse osasyyllinen tapahtumaan, jos ei ole kaikin mahdollisin varokeinoin pyrkinyt sitä estämään (miksi ihmeessä ihmisten pitäisi esimerkiksi suojata omaisuutensa kaikenlaisin lukoin ja turvajärjestelmin, kun kerran laki ja eettinen sääntö on ihan selvä: älä varasta tai tuhoa toisen omaisuutta. Eikä kiusaamisen tai väkivallan uhriksi joutuvia tottavieköön saa syyllistää siitä, jos he ovat "väärään" aikaan liikkeellä "väärässä" paikassa tai pukeutuneet "väärällä" tavalla. Raiskaus, pahoinpitely ja kiusaaminen on väärin. Sillä selvä.)

C... joidenkin sääntörikkomuksien olevan pieniä ja mitättömiä, koska muutkin tekevät niin

D. ...olevansa jossakin mielessä erikoistapauksia ja sääntöjen yläpuolella, joko ylivertaisten kykyjensä, onnettoman taustansa tai puuttuvan motivaationsa vuoksi. Laki on sama kaikille. Prkl*****

Kroonisesta kivusta

2010-06-11T14:42:00.002+03:00

Olipas ilahduttavaa löytää artikkeli, jossa kerrankin kuvataan kroonisen kivun vaikutuksia niinkuin itse olen asian kokenut.

Kaikkien kohdalla asiat eivät tapahdu samoin, eivätkä kaikki koe samanlaisia tunteita. Liian usein tässä nykyisessä psykologisointia pursuvassa kulttuurissa kipuja yritetään kuitenkin selittää psyykkisistä ongelmista johtuviksi. Minusta se on tuntunut vähättelyltä ja heitteille jättämiseltä.

Tuossa jutussa nyt kuitenkin sanotaan, että useimmiten krooninen kipu on ensin ja siitä seuraa 60 - 80 prosentissa tapauksista masennus.

Onhan se jo sinällään aika ankea tilanne, jos kipu rajoittaa toimintakykyä ja kuluttaa voimia kaiken aikaa. Suorastaan epätoivoiselta alkaa monen potilaan olo tuntua siinä vaiheessa, kun selviää, että apua ei ole odotettavissa mistään ja lisäksi jatkuvasti joutuu kohtaamaan ihmettelyä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä jopa niiden taholta, joilta kuvittelisi saavansa tukea.

Kipu ei näy päällepäin, eikä toisen tuskaa voi kokeilla. Jotenkin voin vielä käsittää sen, ettei esimerkiksi meidän reumapotilaiden kipuja aina osata tai välitetä hoitaa. Se tuntuu kuitenkin suorastaan epäinhimilliseltä, että Suomessa myös saattohoitopotilaitten kivunhoidossa on kuulemma vakavia puutteita.

Tietojenkäsittely lisää tuskaa

2010-06-08T12:34:00.004+03:00

"Tieto lisää tuskaa" on jo vanha sanonta. Nykyään voisi kai monessakin mielessä sanoa, että myös tietojenkäsittely lisää tuskaa (ainakin niskakipuja ja hiirikäsivaivoja. Joillakin myös ahdistusta).

Aamulehdessä harmiaan aiheesta purkaa nimimerkillä esiintyvä lääkäri. Hän pukee sanoiksi sen, mikä kokemukseni mukaan on totta monella muullakin alalla, että tiedon taltiointi, käsittely ja tilastointi haukkaa yhä suuremman osan työajastamme. Lääkärin ammatissa se on poissa ihmisten kohtaamisesta, tutkimisesta ja hoitamisesta.

Puolisoni työskentelee tällä hetkellä nuorisotyössä, ammatissa johon itsekin lähes neljännesvuosisata sitten valmistuin. Tämän 25 vuoden aikana työnkuva on muuttunut ratkaisevasti lasten ja nuorten kanssa toimimisesta kokouksissa istumiseksi ja loputtomien paperipinojen täyttämiseksi.

En tiedä tekeekö esimerkiksi kirjallinen turvallisuussuunnitelma lastenleiristä turvallisemman. Itse luottaisin enemmän käytännön toimiin ja tilannetajuun.

Muistaakseni tietotekniikan piti vähentää paperin pyöritystä ja helpottaa tietojen siirtämistä toimijalta toiselle. Jostain syystä byrokratia, tietosuojaongelmat ja kaikenlainen tilastoiminen näyttävät vain lisääntyvän. Kaiken kukkuraksi kerätyistä tiedoista on muodostumassa vaarallista ongelmajätettä, jota löytyy aika ajoin esimerkiksi virastojen roskalavoilta.

Tieto on valtaa ja sitä voidaan käyttää väärin. Yhä useammin herää myös kysymys, mikä nyky-yhteiskunnassa olisi sitä oikeaa käyttöä. Mihin tätä kaikkea tietoa tarvitaan? Tehokkaimmin kun sitä näyttävät käyttävän lähinnä tahot, jotka haluavat myydä meille jotain.

Lääkärissä käydessä huomaan, että parin kilon painoisen kansiopinon sijaan tohtorisetä lukee epikriisini nykyään tietokoneelta. Epäilen silti kovasti, jaksaako tai ehtiikö hän yhtään paremmin perehtyä niihin sähköisessä kuin paperisessa muodossa..Mikä onkaan sitä edistystä ja mikä kehittämistä kehittämisen vuoksi?

Nallen uusin

2010-06-07T13:17:00.001+03:00

Nyt taidan oksentaa. En ymmärrä, miksi minun piti mennä lukemaan tästä jutusta vielä nuo kommentitkin...

Kissan paikka

2010-06-07T10:36:00.005+03:00

Kissan paikka on sylissä, toisen kissan tai ihmisen. Kissan paikka on nojatuolissa, vuoteessa tai pöydällä, eikä sitä tarvitse siihen edes nostaa. Kissa ei pyydä huomiota. Se ottaa sen. Kissa on pehmeä ja terävä yhtä aikaa, tai ainakin vuorotellen.

Kissan paikka on siellä, missä se kulloinkin sattuu viihtymään. Se ei kysele lupaa, vaan asettuu taloksi.

Koiria komennetaan. Niiltä vaaditaan tottelevaisuutta. Niitä koulutetaan, muokataan, kilpailutetaan ja puleerataan. Koirilta odotetaan paljon. Kissa on mitä on ja sen pitää riittää. Olisikohan mukavaa olla kissa?

Paska maa

2010-06-03T17:37:00.003+03:00

Nonniin. Tätä olen jo hieman odotellutkin, eli sitä, milloin joku uskaltaa ehdottaa terveyskeskusjärjestelmän lakkauttamista. Varakkaimmathan ovat jo pitkään hakeutuneet yksityisvastaanotoille ja yksityislääkäripalveluitahan tämä nykyinen oikeistohallitus on innokkaasti ollut tukemassa.

Nyt Sitra reväytti sitten oikein kunnolla lyömällä samalla kertaa pöytään kaikki muutkin pinnan alla kyteneet uudistushalunsa. Erikoissairaanhoito halutaan siis keskittää suuriin asutuskeskuksiin (mitäs niistä maalaisista. Eihän siellä syrjäkylillä asukaan enää kuin vanhoja, köyhiä ja kipeitä. Kuolkoot pois tai matkustakoot kaupunkiin).

"Elintapasairauksien" hoidon omavastuutakin pitäisi Sitran mielestä korottaa. Läskit, sohvaperunat ja tupakoijat ainakin saisivat siis maksaa verenpainelääkkeistään ja leikkauksistaan korkeamman hinnan. Viinakin tietysti kuuluu niihin itse valittuihin riskitekijöihin, mutta olisikohan jokin konsti erotella kalleimmat konjakit ja kuohuviinit eri maksuluokkaan, jotta saataisiin tenunkittaajat sille paikalle, joka niille kuuluu ja parempi väki kohtuuhinnalla maksansiirtoon, sillä vaatiihan raskas työ raskaat huvit..

Mutta entäs sitten se stressi? Eikös sekin ole elintapa jos mikä? Muutamia muitakin elintapasairauksia tulee ihan miettimättä mieleen - sukupuolitaudeista ja ulkomaanmatkoilla hankituista trooppisista taudeista lähtien. Mitenkäs ne pitäisi erotella ja sijoitella maksuluokkiin?

Sen enempää erittelemättä, perustelematta tai pohtimatta totean vaan, että jostain syystä tuntuu, että tämä alkaa olla aika paska maa. Jos olisin nuorempi, saattaisin harkita muualle muuttoa. Nyt kun olen vanha ja vaivainen, enkä edes kovin varakas, paras kosto tuollaisille päättäjille taitaa olla jääminen tänne Suomeen sairastelemaan ja jos näyttää siltä, ettei ole varaa hautajaisiin, kun loppu lähenee, voisin vaikka ihan kiusallani vääntäytyä eduskuntatalon eteen kuolemaan. Eiköhän siitä haisevan kasan joku ennen pitkää pois korjaa - mieluiten valtion laskuun.

Osta auto

2010-06-01T09:18:00.003+03:00

Nyt se sitten astui voimaan, nimittäin uudistus, josta on puhuttu jo pitkään. Työttömän työnhakijan on nyt pakko ottaa vastaan työtä peräti 80 kilometrin päästä asuinpaikastaan, mikäli mielii säilyttää taloudelliset etuutensa.

Monin paikoin maaseudulla se tarkoittaa sitä, että oma auto on hankittava ja ylläpidettävä jatkuvasti satunnaisten pätkätöittenkin varalta, koska julkisia kulkuvälineitä ei ole, eikä se totisesti ole halpaa lystiä.

Jo kymmenen vuotta ennen tätä virallista sääntömuutosta sain työvoimatoimistosta moitteita ja kehotuksen hankkia auton. Lapsen hoitopaikan puute, osa-aikainen opiskelu tai autottomuus ei kuulemma kelvannut syyksi kieltäytymiselle parin viikon työrupeamasta toiselta puolelta pitäjää, jonne silloisella kotipaikkakunnallani oli matkaa melkein tuo 80 kilometriä.

Kovin kalliisiin kulkupeleihin ei ainakaan minulla pitkäaikaistyöttömänä ollut varaa, eikä lainaakaan tehnyt mieli ottaa, kun ei säännöllistä palkkaa tullut. Niinpä tuli sitten osteltua kaikenmoisia "kesäautoja", jotka pitkillä työmatkoilla osasivat yleensä tehdä tenän juuri sillä autioimmalla metsätaipaleella.

Onneksi niillä seuduilla myös toisista välittämistä ja luottamusta vieraisiin ihmisiin näytti vielä löytyvän, sillä kertaakaan en jäänyt karhunsyötiksi, vaan ilman liftaamistakin sain aina joltain ohikulkijalta kyydin kotiin. Noloimpia tietysti olivat ne kerrat, jolloin auto jätti välille töihinMENOmatkalla. Sellainen ei toistuessaan jatkotyöllistymistä edistä. Onneksi sitä ei sentään kovin monta kertaa sattunut.

Perusasioita auton huollosta ja korjaamisesta tuolla tavoin tietysti oppii. Harmi vaan, ettei niille taidoille ole enää nykyisten menopelien kimpussa mitään käyttöä. Nykyajan autot kun toimivat digitaalisten, sähköisten ja ties minkälaisten viritysten varassa, eikä niiden vioista selkoa saa ilman kallista, merkkikohtaista mittauslaitteistoa.

Joka tapauksessa sydäntäni kylmää, kun ajattelenkin niitä ihmisparkoja, jotka nyt tuskailevat näiden köyhimpiä kyykyttävien säännösten kanssa. Joskus tuntuu, ettei tällaisten päätösten tekijöillä voi olla kovin realistinen kuva maailman menosta tai heidän täytyy olla erityisen julmia ihmisiä.

Jos päämääränä on saada kaikki kynnelle kykenevät töihin, minun mielestäni tarvittaisiin luovempia ratkaisuja kuin nämä iankaikkiset pakot ja leikkaukset. Aina ne eivät välttämättä ole edes mahdottoman kalliita. Miten olisi esimerkiksi jokin työvoimapoliittisin varoin tuettu, edullinen, autovuokraamo näille väliaikaisesti kulkupeliä tarvitseville pätkätyöläisille? Jospa työstä kieltäytymiset ja kokonaan työnhausta vetäytymiset sillä tavoin hieman vähenisivät.

Onhan se aika absurdia, että auton hankintaan ja vakuutuksiin saattaa kulua moninkertaisesti se summa, jonka silpputyöläinen pätkätöissään vuodessa tienaa, eivätkä näin stressaavien pakkojen säätämiset aiheuta pelkästään taloudellisia vahinkoja. Onkohan kukaan miettinyt, mitä 80 kilometrin työmatka autonhankintaongelmineen vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajaperheisiin..

Vapaa ja yksinäinen

2010-05-29T10:31:00.003+03:00

Olenhan minä Chisua kuullut ja tykännytkin. Eilen osui kuitenkin korviin ensimmäistä kertaa tämä biisi ja johan kolahti. Erinomaisen nokkelat ja oivaltavat sanat.

Elämäniloa odotellessa

2010-05-19T10:53:00.005+03:00

Nonniin. Nyt on tämäkin sitten tutkittu ja todettu, että ilo elämästä alkaa irrota parhaiten viidennenkymmenennen ikävuoden jälkeen. Stressi, viha ja huolet asettuvat kuulemma vasta tuossa iässä ihmisten mielessä toisenlaisiin mittasuhteisiin. Iloa koetaan erityisesti ystävistä ja perheestä.

Monille vanheneville ihmisille kehittyy kyky työntää negatiiviset tunteet syrjään ja nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin. Riemukkainta tänä ikärasismin aikana on lukea väite, jonka mukaan elämänilon kokeminen näyttää olevan korkeimmillaan siitä viidenkympin rajapyykistä peräti kahdeksaankymppiin saakka. Elämä ei siis päätykään kolmikymppisenä, vaikka pessimistisimmät niin kuvittelevakin.

Ei hassumpi ennuste tämmöiselle tasaista tahtia ikääntyvälle täti-ihmiselle. Sitä viidenkympin merkkipaalua rupeaa tämmöisiä juttuja lukiessa ihan odottelemaan..

Äänellä voi halata

2010-05-16T11:57:00.008+03:00

Kaikkein varmimmin tämän ilmiön kanssa kohdakkain joutuvat lasten vanhemmat: emme ole kaikessa samanlaisia. Jo ennen syntymää meillä on erilainen temperamentti ja perinnöllisiä taipumuksia. Elämänkokemukset, ympäristö ja omat valinnat jalostavat niistä sen, mikä meistä tulee.

Tämä otsikko herätti minussa lämpimän läikähdyksen ja suuria odotuksia. Melko yksioikoinen ja minun mielestäni kökkö tutkimusasetelma sieltä takaa kuitenkin paljastui...vaikka sellaisiahan ne useimmat muutkin psykologiset tutkimukset mielestäni ovat, vai oliko tuo jutuntynkä vain taas typistetty niin minimaaliseksi, että jotain olennaista jäi kertomatta. En tiedä.

Itselleni äänillä on aina ollut suunnaton merkitys. Olen ennenkin siitä täällä kirjoittanut, että vaikka näen ihan hyvin, suunnistan tilassa äänten perusteella, paikallistan auton viat samalla tavoin ja kuulen hyvin herkästi tuttujen ihmisten äänensävystä, mitä muuta sanojen takana piilee.

Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Vanhempien lisäksi myös muiden kasvatustyötä tekevien on tärkeää se muistaa, eikä sen tiedostamisesta ole haittaa muussakaan vuorovaikutuksessa.

Minulle oli vaikeaa hyväksyä se, että puolisoni hahmottaa maailmaa ensisijaisesti muiden kuin kuuloaistin kautta, mutta kun vuorovaikutus ja viestintä tuntuu tärkeältä, silloin on myös motivaatiota opetella toisen "kieltä".

Visuaalisuuteen ja fyysiseen toimintaan orientoituneella voi olla kiusaus pitää omaa toimintatapaansa ainoana oikeana. Saahan niiden taipumusten avulla usein aikaan paljon näkyvää ja konkreettista. Koulussa etua synnynnäisistä piirteistään saavat minun kaltaiseni kuuloaistin ja käsitteellisen ajattelun kautta maailmaa hahmottavat. Omassa elämässäni olen kuitenkin havainnut, että pelkillä koulunumeroilla ei leipää pöytään hankita. Tuuma ei riitä, tarvitaan myös toimi, mutta ei se pelkkä päätön toimintakaan hyvään johda..

Tuon otsikon mukaisesti olen itse useinkin yrittänyt "äänellä halata" - varsinkin silloin, kun fyysinen kosketus olisi helposti voitu tulkita väärin. Sanojen sisältö ei tosiaankaan kaikkia kosketa. Sen olen huomannut, mutta eipä taida koskettaa se äänikään.

Tuosta tutkimusta koskevasta jutusta jääkin mielestäni puuttumaan se tärkeä täsmennys, että eri ihmisten tunteenilmaisuilla on meille erilainen merkitys. Esimerkiksi juuri lohdutuksen perusta noissa koetilanteissa on varmasti äidin ja tyttären lämpimässä suhteessa. Samaa vaikutusta tuskin olisi täysin vieraan ihmisen äänellä tai sellaisissa tilanteissa, joissa keskustelijoiden välinen suhde on ristiriitainen ja jännitteinen.

Olisi se silti mukavaa, jos tuo yliyksinkertaistettu väite tosiaan pitäisi paikkansa. Sen verran terveelliseksi (muun muassa verenpainetta alentavaksi) ja tarpeelliseksi halaaminen on havaittu.

Tärkeitä huomioita masennuksesta

2010-05-11T11:08:00.004+03:00

Masennuksestahan meillä nyt paljon puhutaan, eikä pelkästään puhuta, vaan sitä myös podetaan. En tiedä onko muualla maailmassa samoin, mutta Suomessa on tyypillistä se, että jostain asiasta hetken valtavasti vouhotetaan. Kun aihe on keskustelun tasolla kaluttu loppuun, se painuu unholaan, vaikkei itse ongelmaa olisi millään tavoin ratkaistu.

Tämä lehtijuttu ilahdutti Krätyakkaa tänään. On tärkeää, että masennuksesta ja uupumuksesta kerrotaan ja keskustellaan, mutta tiedon pitäisi olla laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin nämä iltapäivälehtien lanseeraamat sloganit, joilla nostatetaan poliittista hysteriaa ja huolta jo ennestäänkin taloudellisen laskusuhdanteen rasittamissa ihmisissä.

Liika yksinkertaistaminen ja yleistäminen kasvattaa myös ihmisryhmiin kohdistuvia paineita ja syyllistävää leimaamista. Tuossa jutussa lainataan psykiatrin professori Jyrki Korkeilan puhetta, jossa hän oikaisee ja täsmentää kolmea masennukseen liittyvää yleistystä.

Ensinnäkään naiset EIVÄT pode masennusta selkeästi enemmän kuin miehet. Naiset ja miehet vain oirehtivat psyykkistä pahoinvointiaan eri tavoin. (Tästähän olen jo monesti kirjoittanut). Nuorten masennus ei myöskään ole räjähtänyt yhteiskunnallisena ongelmana käsiin yhtä pahasti kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää. Itse asiassa nuorten mielenterveysongelmiin puututaan varhaisemmassa vaiheessa kuin muutama vuosikymmen sitten ja siksi vakavien, pitkäaikaista sairaalahoitoa vaativien masennustapausten määrä ei ole valtavasti kasvanut.

Tilastojen mukaan naiset ajatuvat työuupumukseen helpommin kuin miehet, mutta se ei ole Korkeilan mielestä koko totuus. Naiset hakevat apua ongelmiinsa nopeammin. Miehillä työuupumus ehtii usein syventyä vaikeammin hoidettavaksi masennukseksi ennen kuin he tunnistavat avun tarpeensa ja ahdistuvat tekemään asialle jotain.

Yhden asian ihmiset

2010-05-08T08:43:00.006+03:00

Ihminen on monimutkainen ötökkä ja maailma yllätyksellisempi paikka kuin jotkut haluavat ajatellakaan. Olisikohan juuri se arvaamattomuus ja yllätyksellisyys syy siihen, että monet hakevat turvallisuutta ja ennustettavuutta elämäänsä rakentelemalla asioille valmiita sabluunoita?

Yleisten kategorioiden (kuten sukupuoli, ikä, ammattirooli, rotu jne.) ja stereotypioiden lisäksi joillakin näyttäisi olevan ikioma MISSIO, maailmanselitys, kaava, kartta tai malli, johon he yrittävät aktiivisesti sovittaa kaiken ja kaikki - sopivat nämä siihen sitten tai ei. Väistämättä näissä sovitusoperaatioissa päädytään tekemään jonkinlaista väkivaltaa, hieman kuten Tuhkimon sisarpuolet vääränmallisille jaloilleen sovitellessaan sitä lasikenkää koipiinsa. Painostusta ja tuottamaansa kärsimystä nämä "maailmanjärjestäjät" vähättelevät tai perustelevat sillä, että hyvän asian edestä kannattaa kärsiä (kunhan kärsimys osuu pääosaltaan muiden, eikä omalle kohdalle).

Toki yleistykset ja mallit helpottavat elämää. Mitä todenmukaisempia, toimivampia , monipuolisempia, kattavampia ja joustavampia ne ovat, sitä paremmin ne auttavat sopeutumaan maailmaan ja erilaisiin ihmisiin muuttuvissa tilanteissa.

Krätyakalle päänvaivaa ovatkin viime aikoina aiheuttaneet sellaiset ihmiset, joiden maailmankuva on kovin ahdas. Heidän henkistä tasapainoaan pienikin poikkeama normaalista helposti heilauttaa. (Turhan usein se heilauttava tekijä on viime aikoina sattunut olemaan Krätyakka). Sitten herää tarve puolustautua, palauttaa balanssi ja poistaa häiriötekijä tarpeen tullen vaikka väkivalloin.

Useimmiten ratkaisu on kuitenkin ykinkertaisesti hylätä ja sulkea näköpiiristään ihmiset tai asiat, jotka eivät sovi omaan käsitykseen normaalista ja hyvästä asiaintilasta. Joskushan se voi olla kaikkia osapuolia tyydyttävä tilanne, mutta näin ulossuljetun näkökulmasta voin kertoa, että kyllä se toisinaan tuntuu pahalta.

Vaikka kuinka itse tietää, että nelikulmaisten palikoiden joukossa nelikulmaiset eivät ole mitenkään erikoisia, pyöreille palikoille sitä on turha mennä vakuuttelemaan, elleivät ne itse ole valmiita sitä tietoa hyväksymään. Ja mitäs tehdään sitten, jos tämä neliskulmainen palikka jälleen kerran ryhtyy muovaamaan itseään ympäristöön sulautuvaksi. Kulmiahan saa hiottua vähän pyöreämmän näköisiksi, mutta kuinka nopeasti ne saa jälleen kasvatettua takaisin, jos ympäristö odotuksineen kohta taas vaihtuu? Muutos vaatii aina paljon energiaa, eikä sitä ole loputtomasti käytössä , varsinkaan tämmöisillä vanhoilla loppuunkuluneilla akoilla..

Addiktoitunut tätiparka

2010-05-03T19:51:00.002+03:00

Turhaan eivät kansanterveystyöläiset ole huolestuneet nykytätien turnauskunnosta. Eläkemummot ovat kuulemma ryhtyneet naukkailemaan alkomahoolia häpeilemättä yli suositusten ja siitähän ei tietenkään hyvää seuraa. Peliriippuvuus on kasvussa kaikissa ikäryhmissä ja nettiriippuvuus vaanii myös yhä useampaa seniori-ikäistä.

Oma isänikin opetteli tietokoneen käytön lähes seitsenkymppisenä ja luulen, että nyt nousisi aikamoinen meteli ja myrsky, jos sähköinen lelu häneltä jostain syystä pois vietäisiin.

Kauas ei ole omena tässä tapuksessa puusta lennähtänyt. Krätyakkaa on tänään ahdistanut koko iltapäivän. Gmail ei nimittäin toimi ja Akan koneelta se löytyy oman mökin kuvan alta. Olo on kuin aistideprivaatiokokeessa. Sormi alkaa naputtaa pöytää, varvas lattiaa, ja levoton mieli askaroi ongelman kimpussa:MIKÄ SITÄ VAIVAA!?? Mitäs jos joku nyt yrittää tavoittaa minua, enkä pääse vastaamaan.

Ja minä muka kuvittelen eläväni erakkona! Kaikkea muuta. Sosiaalisuuteni on vain siirtynyt vähemmän velvoittavaan sfääriin. En silti suin surminkaan olisi vielä 2000-luvun alussa uskonut, että auon sähköpostiani useita kertoja päivässä ja saan vieroitusoireita, ellen pääse päivittäin lukemaan suosikkiblogejani. Tämä täti taitaa olla riippuvainen ja luulenpa, että meitä on muitakin.

Ei se silti paljon lohduta, sillä riippuvuuteen kukaan ajautuu harvoin ilman, että siihen on syvempiä syitä. Omani taidan tietää. Tietävätköhän muut... Addiktoitunut tätiparka.

En tykkää

2010-05-01T00:11:00.003+03:00

Mä en tykkää naisista. Ne on jotenki niin pikkusielusia ja suhtautuu niin tunteella kaikkeen. Nuorempana niistä monet viettää ihan liikaa aikaa peilin edessä ja kuntosalilla. Kannattais sekin aika käyttää ennemminkin ittensä sivistämiseen. Kroppa ja naama rupsahtaa, mutta sisäinen kauneus kestää ajan hampaan.

Emmä tykkää miähistäkään. Ne tekee itsestään vähintään yhtä suuren numeron. Siinä missä tosinaisten vaatteita ja ulkoista olemusta pitää aina muistaa kehua, tosimiesten voimat, kyvyt ja charmi tarvii yhtä paljon pönkitystä.

Lapsistakaan mä en tykkää. Vauvoina ne vuotaa molemmista päistä ja vähän vanhempana saa aikaan hirveetä sekasortoa. Kaiken aikaa ne vaatii jotain ja kuvittelee, että maailma on vaan niitä varten. Sitten niistä kasvaa nuoria miehiä ja naisia, jotka vuorostaan viettää aikaansa vaatekaupoissa tai urheilukisoissa ja jatkaa sitä samaa perinnettä.

Ihmiset on kyllä joskus ihan kivoja. Niissä on ihan mielenkiintoisia tyyppejä ja jos ei aina kaikkee ymmärrä, voi yrittää opetella ymmärtään. Siinä sitä onkin vapaa-ajan harrastusta kerrakseen.

Lemmikkieläimistäkin mä tykkään. Ne sanoo aina asiat just niin ku ne niitten mielestä on, mutta on silti tosi kilttejä ja kaiken lisäksi pehmeitä silittää (no, ei tiätysti kilpikonnat, kärmekset ja semmoset, mutta ne karvaisemmat).

Ittestänikään mä en tykkää. Mun kroppa ei tottele ollenkaan vaan hajoo pala palalta, vähitellen. Mun aivotkaan ei pelitä enää niinku ennen. Muisti prakaa ja mielipiteet alkaa luutua just niinku monilla muillakin vanhoilla ihmisillä. Kärttyisemmäksikin mä taidan käydä kaiken aikaa.

Silti mulla on tallessa tää eletty elämä, eikä kenenkään märkäkorvan kandee tulla sanoon mulle miten asiat on, ennenku ne ottaa selvää, miten ne on ollu ennenku ne parikyt vuotta sitten syntyi. Tässä maassa on jotain pahasti vinksallaan, jos alle kolmikymppiset on uransa huipulla. Siinä iässä on kyllä tietoo ja energiaa, mutta viisaus on useimmilla vasta idullaan.

Mä oon aina luullu, että tykkään ihan hirveesti nuorista, mutta en mä taida tykätä niistäkään.

Posti ei ole entisensä

2010-04-30T15:37:00.005+03:00

Posti ei ole enää entisensä. Ei ole ollut pitkiin aikoihin. Johan sen kertoo vaihtunut nimikin. Kirjeiden ja postipakettien hinnat ovat karanneet semmoisiin korkeuksiin, ettei paperipostin ja edullisten esineiden lähettäminen enää juuri kannata. Lehtien jakelustakin Itella kiskoo kuulemma semmoisia summia, että ennestäänkin vaikeuksissa olevat lehtimarkkinat pelkäävät romahdusta. Harmillista lähettämisen kalleus on myös yksityistä nettikauppaa harrastaville. Kun ei kannata, niin ei kannata..

Viestintävirasto on nyt puuttunut asiaan, mutta edelleen Itella uhittelee. Siihen Krätyakka ei voi sanoa muuta kuin, että pitikö mennä sekin palvelu yksityistämään. Enpä ole kuullut kovinkaan monen entisen valtionyrityksen palveluiden asiakkaan kannalta parantuneen sen jälkeen, kun ne on yksityisiksi liikelaitoksiksi muutettu.

Junat tippuvat raiteilta. Pendolinot hyytyvät pakkaseen. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut kuihtuvat. Palveluyksiköitä lakkautetaan. Yksityisiä hoitokoteja nousee kuin sieniä sateella, enemmän kuin ehditään kunnolla valvomaan. Onhan Suomessa edelleen palveluita tarjolla jos jonkinlaista ja joka vaivaan. Pulaa on vaan siitä vanhasta keksinnöstä, eli rahasta. Jolla hynää riittää, riittää palveluitakin. Muut saavat pärjätä miten taitavat.

Vapun alla

2010-04-30T11:37:00.002+03:00

Ottamatta tässä enempää kantaa siihen, missä kulkee ahneuden raja työnantajapuolen ja lakkoilevien työntekijöiden välillä Krätyakka on sitä mieltä, että pakan sekoittaminen toisinaan tekee kaikille hyvää.

Pääkaupunkiseudulla ollaan totuttu siihen, että julkinen liikenne toimii ja kaupoissa on mistä valita. Itsekin olen suurimman osan elämästäni asunut vähintään bussipysäkin vieressä. Joskus on ollut ulottuvilla ratikat, metro, junat ja vielä lentokenttäkin. Viimeiset kaksikymmentä vuotta on pitänyt pärjätä täällä maalla ilman mitään noista.

Turhan helposti totumme pitämään itsestäänselvyyksinä kaikkia infrastruktuurimme ylellisyyksiä ja närkästymme tavattomasti, jos kaupan hyllyltä jonakin päivänä ei löydykään suosikkileipäämme tai kuuden kilometrin työmatkaan pitää miettiä muita vaihtoehtoja julkisten välineiden sijaan. Oma mukavuus ohittaa pelottavan monilla muut arvot niin nopeasti, ettei asian muita puolia ryhdytä edes pohtimaan.

Tällä paikkakunnalla on nyt kaikki kaksi ruokakauppaa lakkojen vuoksi jokseensakin tyhjiä suosikkiruuistani. Vappu on tulossa. Puoliso on lähdössä kolmen päivän työmatkalle ja autokin on huollossa (ei sillä, että minä sillä kykenisin kovin kauas ajamaankaan ennen kuin pyörryn niskakivusta, mutta olisihan se kiva olemassa, jos vaikka eläimiä pitää kuljettaa lääkäriin).

Ihmeen vähän silti harmittaa. Vappu tulee varmasti ilman simaa ja perunasalaattiakin. Aika vähän tässä elämässä on ihan välttämättömiä asioita, mutta niitä todella tärkeitä olisi Krätyakan mielestä mukavaa oppia enemmän arvostamaan.

Puskasta ammuttuna

2010-04-29T11:41:00.004+03:00

Fiksumpi ihminen olisi jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei ihmisiltä kannata odottaa rehellisyyttä, sääntöjen noudattamista, kohteliaisuutta tai edes halua mihinkään edellä mainittuun.

Huolellisesti karttamastani positiivisesta ajattelusta olen kuitenkin vahingossa (=kotikasvatuksen ansiosta) omaksunut sen ajatuksen, että ihmisiä kannattaa aina kohdella arvostavasti ja siten kuin uskoisi heidän pyrkivän hyvään. Pääsääntöisesti se onkin tuottanut toivottua tulosta: kasvokkain ja ystävällisesti kohdeltuina useimmat ihmiset pistävät parastaan ja hyvin harvoin olen joutunut kohtaamistilanteissa kaltoin kohdelluksi.

Tämä sähköinen viestintä eri sovelluksineen tarjoaa kuitenkin ketkuille ja ilkimyksille ennen näkemättömät mahdollisuudet ampua puskasta ja huijata. Semmoisesta on Krätyakkakin viime päivinä saanut muun muassa Huuto.netissä osansa. Onneksi kukaan ei kärsinyt suurempaa vahinkoa. Kokemus oli silti epämiellyttävä.

Toinen seikka, johon paikkakunnan vaihdon myötä on ollut ikävää pitkästä aikaa törmätä, on se, että ennestään tuntemattomia ihmisiä kohtaan on paljon helpompaa olla tyly ja epäoikeudenmukainen kuin niille, joiden kanssa on vähintään yhteisiä tuttuja, sukulaisia tai naapureita.

Ihmiset kokevat helpoimmin empatiaa kaltaisiaan kohtaan. Se on moneen kertaan sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa todettu. Ehkä siksi onkin hyvä olla tämmöinen omituinen otus, joka ei helposti kaltaisiaan mistään löydä. Näin on ehkä helpompaa kokea sitä empatiaakin vähän laajempia piirejä kohtaan, kun ei ole mitään pientä meikäläisten joukkoa, jonka ulkopuolelle jääviä voi kohdella miten sattuu..

Haulikolla hyttysiä

2010-04-24T13:03:00.005+03:00

Tästä tulin iloiseksi. On positiivisesti yllättävää, että viimeinkin raaistuneeseen ja jatkuvasti tökerömpään kielenkäyttöön julkisessa mediassa aletaan puuttua. Toisenlaiseen puhekulttuuriin tottuneesta kun keskustelupalstojen alatyyliset kommentit ovat jo pitkään vaikuttaneet lähinnä hyttysparven alasampumiselta haulikolla.

Tiedän toistavani itseäni, kun jankutan, että sanoilla on suurempi merkitys kuin usein muistammekaan. Diskurssit luovat ja uusintavat todellisuutta. Itseään toteuttavia ennustuksia on olemassa. Kun piruja tarpeeksi usein maalaillaan seinille, ne alkavat ilmestyä sinne itsestään. Jos ihmistä tai jotain ryhmää jatkuvasti leimataan negatiivisesti, nimitellään ja herjataan, se tuskin houkuttelee heitä esittelemään parhaita puoliaan. Aggressioon on luontevinta vastata aggressiolla. Hyökkäys on paras puolustus.

Rajoituksia ja valvontaa vaativien kirjoitusten vastapainoksi ilmaantuu aina joukko ihmisiä, joiden mielestä nyt kajotaan korvaamattoman arvokkaisiin kansalaisvapauksiin. Krätyakan mielestä sananvapaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin vapaus sanoa mitä ja miten tahansa. Sanomisen vapauden rajanaapurina on aina niiden oikeudet, jotka ovat sanomisen kohteena ja yleinen totuudellisuuden vaatimus. Suomeksi sanottuna: perätöntä paskaa ei pidä mennä puhumaan varsinkaan ilman avoimesti esitettyjä perusteluja ja todisteita.

Toki nykyään on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka mielellään romuttaisivat koko totuuden käsitteen tekemällä siitä subjektiivisen. Omat mielipiteet ovat monien mielestä loukkaamaton totuuden mittari, mutta mikä asema silloin jää toisten mielipiteille? Ehkä kotona jokaiselle lapselle voidaan lastata eteen mieluinen aamiainen (yksi tahtoo puuroa, toinen muroja, kolmas hedelmiä ja yksi ei syö ennen puolta päivää mitään).

Aikuisten maailmassa edessä on kuitenkin sopeutuminen moniin asioihin, jotka eivät ole täydellisesti oman maun mukaisia - siitä huolimatta, että jotkut yrittävät elää edellen kuin omat mielipiteet ja maku olisivat ainoa oikea totuus. Itse asiassa totuuksia ei voi olla olemassakaan asioista kuin yksi kerrallaan. Mielipiteitä makuasioista on vaan viime aikoina joissain piireissä suureellisesti alettu kutsuta "totuuksiksi".

Krätyakka on iloinen siitä, että ilmeisesti joidenkin muidenkin mielestä nyt on loan heitossa ja sanallisessa väkivallassa venytetty rajoja liian pitkälle. Kaikkea ei tarvitse saada sanoa, eikä tehdä. Jos on painavaa asiaa, sen voi ilmaista myös ilman voimasanoja ja kunnianloukkauksia. Sananvapaus ja kansalaisoikeudet eivät siitä vaarannu, jos lakien noudattamista aletaan lehtien palstoilla viimeinkin valvoa, sillä voimassahan ne kunnianloukkaukset ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen kieltävät lait ovat koko ajan pysyneet. Mikään taho ei vaan ole pitkään aikaan välittänyt niitä valvoa.

Odotuksista ja pettymyksistä

2010-04-20T13:20:00.005+03:00

Työnantaja odottaa palkalle vastinetta: innovaatioita, ahkeruutta ja omistautumista. Puoliso kaipaa läheisyyttä, vastuun jakamista, tekoja, tukea ja arvostusta. Ystävät haluavat hauskaa seuraa, kannustusta, yhteistä tekemistä ja kuuntelevia korvia. Lapset ovat huonoja odottamaan. Heidän aikansa on aina nyt. Useimmat joutuvat kuitenkin tyytymään siihen mitä saavat.

Suurempaa utopiaa en voi kuvitellakaan kuin tila, jossa kukaan ei odottaisi keneltäkään mitään, ei toivoisi, vaatisi, eikä pettyisi. Vapauttavalta sellainen varmasti tuntuisi, mutta ihmisten väliset suhteet, oman kokemukseni mukaan ,perustuvat mitä suurimmassa määrin juuri odotuksille.

Edes vanhempien rakkaus jälkikasvuaan kohtaan ei ole niin pyyteetöntä kuin idealistisimmissa kuvissa maalaillaan. Oikeastaan päinvastoin. Rakkailtamme odotamme helposti vieläkin enemmän kuin muilta ja lähes poikkeuksetta joudumme pettymään.

Pettymysten tuottaminen puolestaan on tietääkseni muillekin kuin itselleni yksi elämän raskaimmista kokemuksista. Paljon mieluummin petyn itse kuin petän toisten odotukset ja koska oma polkuni on kulkenut kiihtyvää vauhtia alaspäin, töyssystä ja törmäyksestä toiseen, pettymykset ovat seuranneet toisiaan nopeammin kuin niitä on ehtinyt käsitellä.

Tänään, kevätauringossa, välähti mieleeni muisto koulunpihalla vuosikymmeniä sitten luvattomasti polttolasilla leikkivistä pojankoltiaisista. Aurinkoisella koulun seinustalla he ohjasivat suurennuslasin läpi valonsäteitä tuohenkappalaisiin ja paperilappuihin. Naurunrätkätyksen säestämänä tuleen leimahtaneita lappusia sitten tallottiin sammuksiin ja puhalleltiin kärvähtäneisiin sormenpäihin.

Voimattomalle ja väsyneelle omat ja toisten odotukset ovat toisinaan kuin tuo suurennuslasin läpi ohjattu säde. Se polttaa karrelle ja jäljelle jää vain palaneet näpit ja kouran pohjalle pettymyksen tuhkaa.

Laulukilpailuista

2010-04-19T17:06:00.005+03:00

Siitä huolimatta, että pidän musiikista ja uusista, raikkaista äänistä, olen jo kauan ollut sitä mieltä, että Suomen televisiosta tulee aivan liikaa kaikenmaailman Idolseja, Talentteja, Pop Starseja, X factoreita ja muita kykykilpailuja.

Viihdettä on nykyään maailma pullollaan, eikä sen laatu siitä ainakaan parane, että kaikki nuoret kyvyt pyritään jalostamaan samaan, mahdollisimman myyvään, kuosiin.

Tätä X factoria, joka nyt on meneillään, en ole seurannut millään lailla. Nyt kuitenkin osuin näkemään yhden jakson ja sen houkuttelemana etsin You Tubesta kaikki esitykset, mitä Samuli Taskiselta ja Elias Hämäläiseltä löysin. Kaksi hyvin erilaista esiintyjäpersoonaa. Molemmilla aivan huikea ääni.

Vaikka tuomareiden käytös ja koko ohjelmaformaatti sen yhden jakson perusteella vaikutti melkein luokattomalta, jäi päällimmäiseksi mieleen ajatus, että ehkä tuommoisen sonnankin tuottaminen kannattaa, jos seasta seuloutuu suuren yleisön tietouteen jotain näin kaunista:

Fibrofuckingmyalgia ja terveysterroristit

2010-04-15T11:45:00.003+03:00

Krätyakka tuntee pohjatonta vastenmielisyyttä kaikenlaatuista terveysvalistusta kohtaan puhtaasti subjektiivisista syistä. Kun ikää on jo tämän verran ja terveys lopullisesti ja kokonaan mennyt, tulee tätä joka suunnalta tursuvaa neuvontaa kuunnellessa olo kuin korvan juuressa veivasisi paikoilleen juuttunut, rikkinäinen levy.

En usko, että Suomenmaassa on enää ainokaistakaan lukutaitoista ihmisolentoa, joka ei olisi tietoinen siitä, että ylipaino on hengenvaarallista, tupakka tappaa, alkoholiin voi kuolla ja liikunta auttaa ehkäisemään sairauksia.

No, Krätyakka ei kessutellut, ei ollut ylipainoinen, ei pahemmin ryypiskellyt, mutta ei hirveästi jumppaillutkaan siinä vaiheessa kun sairauksia alkoi ilmaantua. Vähän päälle kaksikymppisenä alkoi vaan jatkuva kuumeilu, vatsavaivat, säryt ja sydänvaivat. Ehkä se johtui sitten niistä väliin jätetyistä aerobickeista, että kroppa alkoi ränsistyä ennen aikojaan.

Vaikea oli tohtorien tehtävä siinä vaiheessa, kun ei ollut vielä läskiä, vanhuutta tai masennusta, jonka piikkiin pistää kaikkea sitä, mitä muuten ei osattu selittää. No, nyttemmin on sekin pulma korjaantunut ja auliisti noita syitä nykyään käytetäänkin- kuulemma myös muiden kuin meikäläisen kohdalla. Tuhkarokon ja muiden lastentautien lisäksi en muista enää viime aikoina kuulleeni vaivoista, jotka eivät terveysterroristien mielestä jollain tavalla johtuisi noista edellä mainituista paheista.

Tänään osui silmiin useampiakin juttuja amerikkalaisesta tutkimuksesta, jota taas suurena uutisena julistetaan: Liikunta auttaa lievittämään fibromyalgian oireita. Tämänkertaisen tuloksen tekee ilmeisesti jonkun mielestä mullistavaksi se, että hyödylliseksi on havaittu myös ihan tavallinen arkiliikunta. Ei siis tarvitse välttämättä huhkia tuntikausia salilla. Puoli tuntia päivässä siivousta tai puutarhatöitä ajaa kuulemma saman asian. (No, se puolituntinen Krätyakalla kertyy päivittäin pelkästä kissanvessojen siivoilusta, mutta ei siitä kyykkyhyppelystä tähän mennessä ole ainakaan kivut lievittyneet. Päinvastoin.)

Miksi minä en nyt oikein jaksa innostua tästä oivalluksesta? Miksi minusta tuntuu, että yleisemminkin nykyään tuhlataan kaikenlaisiin nollatutkimuksiin niin tolkuttomasti rahaa, että mikäli ne varat suunnattaisiin käytännöllisempään toimintaan, hyötysuhde olisi moninkertainen?

Puhutaan sairauksien ennaltaehkäisystä ja sehän on tietenkin kannatettava asia. Enpä silti usko, että sairaudet maailmasta poistuisivat, vaikka koko väestö saataisiin normaalipainoiseksi ja lenkkipoluille. Kovasti kummastuttaa tämän fibromyalgian kohdalla sekin, että lääkkeeksi tarjotaan liikuntaa, vaikka ei edes tiedetä koko sairauden syntymekanismia ja syytä.

Tulisieluisimmille terveysvalistajille toivoisin parin päivän simuloitua elämysmatkaa fibroamyalgikon kengissä. Kuinkahan reippaasti mahtaisi jalka nousta jumppasalilla, kun jokainen askel sattuu, huimaa, vihloo ja oksettaa ja heti herättyä väsyttää niin, ettei korviaan meinaa jaksaa kantaa. Sopii kokeilla.

Naiset ne vaan laiskottelee ja sairastaa

2010-04-07T08:20:00.004+03:00

Tänä aamuna meinasi lentää aamukaffeet rinnuksille tämmöisen jutun takia. Siinä kerrotaan kuinka joku älypää on tarttunut laskutikkuunsa ja päätynyt lopputulemaan, että kaikki tähänastiset puheet naisten alhaisemmasta palkkatasosta ovat väärän matematiikan seurausta ja miehiä syrjivää propagandaa.

Oikealla tavalla laskettuna miehet tekevät niiiiin paljon enemmän töitä, että nyt pitäisi pikimmiten saada aikaan miespalkkaerä ja korottaa näiden kansakuntamme hyvinvointia ylläpitävien tukipylväiden tulotasoa suorituksia vastaavalle tasolle.

Artikkelin hepun (en viitsi edes mainita nimeä, ettei joku vaan löydä tänne sen perusteella googlehaulla) mielestä miesten kunnostautuminen ei rajoitu pelkästään valtiolle uhrattuihin armeijavuosiin ja palkkatyöhön, vaan he tekevät myös kotitöitä paljon arvioitua enemmän, joten sen sijaan, että naisten palkkoja korotettaisiin, tulisi miesten palkkoja nostaa entisestään. Voi Pyhä Sylvi sentään!

Kun tämän jutun verenpainetta kohottava vaikutus ynnätään siihen , mitä eilen lukemani aiheutti, lyhenivät ainakin meikäläisen sairauseläkevuodet puolella. Bongasin nimittäin uutisen, jonka mukaan (vain hieman kärjistäen) naiset ajavat tämän maan perikatoon sairastamalla masennusta (ja joutumalla sen vuoksi eläkkeelle) lähes kaksi kertaa useammin kuin miehet.

Nämä molemmat jutut huokuvat sellaista naisvihaa ja yksipuolista kärjistämistä, että ei ole ihme, jos keskustelupalstoilla taas kuohuu. Edellisen jutun yhteydessä ei ilmeisesti kirjoittajalle tullut mieleen miettiä syitä, miksi naiset tekevät usein lyhyempiä työpäiviä ja viettävät vuosia poissa verovaroja kartuttamasta. Jonkun ne lapset pitää synnyttää ja kasvattaa sillä aikaa kun isännät "pitävät tätä yhteiskuntaa pystyssä" tekemällä ylipitkiä työpäiviä ja keskittymällä uraansa. Entäs sitten yksinhuoltajat. Tilastojen mukaan suurin osa heistä on edelleen naisia ja valitettavan monet elatusvelvolliset jättävät maksunsa yhteiskunnan hoidettaviksi. Eikö uusien veronmaksajien elättäminen ja huoltaminen ole luettavissa arvokkaaksi työksi?

Masennussairauksien rinnalle voitaisiin vallan hyvin nostaa tarkasteltavaksi myös väkivaltarikosten ja alkoholisairauksien aiheuttamat verotulojen menetykset. Molemmissa niissä johtopaikkaa yhteiskunnan varojen kuluttajina pitävät miehet. Ehkä "kulut" ja "tienistit" sillä tavoin laskettuina yksisilmäisimpienkin kirjoittajien tilastoissa tasoittuisivat.

Ylipäätään olen aika kauhuissani siitä, miten monin eri tavoin eri ihmisryhmien välinen viha, kovuus ja kilpailu nykyään julkisissa keskusteluissa näkyy. Krätyakan mielestä ihmiset ovat ihmisiä sukupuoleen, ikään ja rotuun katsomatta. Kaikilla on samanlaiset perusoikeudet ja tavoitteena tulisi olla hyvinvoinnin jakaminen ennemmin tarpeen kuin ansioiden mukaan.

Viha nostattaa vihaa ja kilpailu jakaa meidät väistämättä voittajiin ja häviäjiin. Eikö vaihteeksi voitaisi kokeilla yhteistyötä, yhteisvastuuta ja heikommista huolehtimista. Sitäpaitsi sellainen toiminta osoittaa selkeämmin todellista vahvuutta kuin itsekäs omien etujen ajaminen ja kahmiminen.

Värisokeutta

2010-04-06T15:31:00.004+03:00

Sataa vettä. Ikkunan takana on harmaata. Elukoilla on karvanlähtö. Muutamassa tunnissa imuroinnin jälkeen mattoon on hiertynyt kerros harmaata. Akan mielessä valo ja pimeä ottavat mittaa toisistaan. Lopputuloksena likaisen harmaata.

Toki harmaudessakin on tummuusasteita, eikä se pelkästään paha väri ole. Elämässä on sävyjä , mutta jotenkin arki vaan standardoituu tasaisen harmaaksi. Eiväthän värit oikeastaan ole edes sellaisinaan olemassa. Niiden havaitsemiseksi tarvitaan valoa ja ärsykkeiden tulkinta syntyy silmän ja näköaivokuoren monimutkaisen tulkintaprosessin tuloksena.

Värejä on. Se tieto lohduttaa. Oppisinpa vaan jotenkin ne näkemään.

Onnellisuuspropagandaa

2010-04-05T18:14:00.007+03:00

Onnelliset elävät pidempään. Sinnikäs optimisti pysyy terveempänä. Jopa 40% onnellisuudesta riippuu ihmisen omista valinnoista. Masentuneet ja ahdistuneet sairastuvat sydänvaivoihin useammin kuin onnelliset.

Miten minusta tuntuu, että näitä onnellisuuteen keskittyviä tutkimusartikkeleita punkee nykyään esille kuin sieniä sateella. Mahtaakohan aihe olla samalla tavoin pinnalla niissä maailmankolkissa, missä 90% ihmisten ajasta ja energiasta kuluu hengissä pysyttelemiseen. Jotenkin kuvittelisin että ei.

Milloinkahan joku täällä terveysterrorismin ja kontrollin luvatussa maassa keksii ehdottaa ylimääräistä veroa tai muuta maksua meille masentuneille, jotka näin räävittömästi ja piittaamattomasti kasvatamme sairaanhoidon menoja ja kylvämme ympärillemme pahan olon siemeniä. Sekä ilo, että muut tunteet (myös alakulo) nimittäin tarttuvat, aivan kuin joidenkin tutkimusten mukaan läskikin siinä mielessä, että lihavilla on enemmän ylipainoisia ystäviä.

Kannattaa siis pysytellä kaukana masentuneista ja varmuuden vuoksi myös läskeistä, ettei jompi kumpi näistä aikamme suurimmista synneistä ja häpeän aiheista vain pääse tarttumaan. Vai kuinka?

Maalaistöllykkä myhäilee

2010-03-31T08:34:00.003+03:00

Kerrankin meistä maalaisista on keksitty jotain myönteistä sanottavaa. Talous Sanomissa Outi Kokko kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jossa selvisi, että pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat nuoret ovat arvostettuja työnhakijoita.

Mikäli samaa paikkaa hakee helsinkiläinen ja maalta muuttava nuori, työnantajat kuulemma mieluummin kutsuvat haastatteluun pienen paikkakunnan kasvatin, koska kokemukset ovat osoittaneet maalaisnuoret keskimäärin yritteliäämmiksi ja parempikäytöksisiksi.

Nuorten asenteet työtä kohtaan eivät ole lainkaan niin välinpitämättömiä ja kielteisiä kuin on kuviteltu. Työtä arvostetaan. Siinä halutaan menestyä ja ollaan valmiita näkemään vaivaa. Erityisesti yrittäjäperheistä kotoisin olevat nuoret näyttävät sisäistäneen ahkeruutta korostavat arvot.

Aivan erityisesti kirjoittaja mainitsee Pohjanmaan alueena, josta monet merkittävät ja menestyneet yritysjohtajat ovat kotoisin. Syntyperäisenä pohjalaisena ja Suomessa kolmellatoista paikkakunnalla asuneena voin ymmärtää tämän. Vaikka useimmissa maaseutukodeissa ei enää herätä aamuvarhaisella navetalle tai tehdä koko perheen voimin töitä omalla tilalla, työteliäisyyden arvostus on silti säilynyt omankin kokemukseni mukaan Pohjanmaan lakeuksilla aivan toisella tavalla kuin suuremmissa kaupungeissa.

Käytännön elämässä se on pääomaa, joka auttaa monissa tilanteissa. Ilman työtä ja usein tuskalliseltakin tuntuvaa vaivannäköä kun ei kaikkia asioita elämässä saavuteta.

Pullamössökakaroista puhuttiin jo omassa lapsuudessani 60- ja 70-luvuilla ja noista ajoista maailma on ehtinyt muuttua paljon. Vaikka haasteet ja osaamisvaatimukset yhteiskunnassa muuttuvat kiihtyvää vauhtia, muutamat perusasiat silti pysyvät. Monet niistä, kuten läheinen ja luonteva suhde luontoon ja tämä itse tekemisen ja osaamisen kulttuuri omaksutaan luontevammin kaukana ostosparatiiseista, ohjatuista harrasteista ja betoniviidakoista.

Onneksi vaihteeksi edes jotain positiivista, eikä pelkkää moitetta haja-asutusalueiden ylläpidon kalleudesta, epäekologisuudesta ja takapajuisuudesta...

Pinnanpidennysleikkaus, kiitos

2010-03-29T15:55:00.004+03:00

Miksi ihmeessä nykyään, kun isommaksi, pienemmäksi, lyhyemmäksi ja pidemmäksi leikellään vaikka mitä, ei kukaan ole tietääkseni kehittänyt pinnanpidennysleikkausta? Siihen operaatioon olisi Krätyakka jonottamassa alta aikayksikön. Lopputulos olisi hyväksi myös ympäristölle ja siksi yhteiskunnalle kannattava sijoitus. Paljon turhempaankin sitä rahaa syydetään.

Nyt meinaan katkeaa pinna ihan justiinsa...

Pyörästä lentäneen oravan mietteitä

2010-03-27T12:06:00.012+02:00

Talous Sanomissa Outi Kokko kokoaa artikkeliinsa tietoa ikäsyrjinnästä työelämässä. Työnantajien mielestä ihmisen paras työikä kestää vain kymmenen vuotta, ikävuosien 30 ja 40 välillä. Sitä ennen hän on liian kokematon ja vanhempana liian kokenut (viitsiäkseen/jaksaakseen kyselemättä totella ja juosta kieli vyön alla?).

Tästä aiheesta olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin, joten en nyt viitsi toistaa kaikkea. Ylipäätään näistä työelämän ongelmia pohtivista teksteistä nousee nykyään mieleeni kysymys "Ketä varten"? Siis ketä ja mitä varten juoksemme oravanpyörässä: opiskelemme, huolehdimme työkunnostamme, työmarkkina-arvostamme ja henkilökohtaisen kilpailukykymme lisäksi kansantalouden suhdanteista. Onko vaihtoehtoja todellakin vain kaksi: sinnitellä verenmaku suussa mukana juoksussa tai uuvahtaa polun varteen ja syrjäytyä?

Tarvitsemme jokapäiväisen leipämme ja huvituksemme pysyäksemme hengissä ja kokeaksemme olemassaolomme mielekkääksi. Joillekin riittää yksinkertaisemmat nautinnot, mutta useimmat näyttävät sisäistäneen markkinataloutta vauhdissa pitävän ajatuksen, jonka mukaan hyvä elämä on sitä, että kaiken aikaa tavoitellaan uutta, enemmän, parempaa, kalliimpaa, elämyksiä, tyyliä ja tavaraa, joka sesongin vaihtuessa menettää arvonsa ja muuttuu hankalasti hävitettäväksi jätteeksi.

Jos elämä todellakin on pelkkää ansaitsemista ja kuluttamista, on ymmärrettävää tarkastella työntekijääkin hyödykkeenä, jolla on sopiva kypsyysaste ja "parasta ennen" -päiväys, jonka jälkeen käyttöarvo laskee.

Krätyakkaa kiinnostaisi kääntää koko tarkastelukulma päinvastaiseksi. Mitäs jos vaihteeksi tuumattaisiin sitä, miten työelämä soveltuu eri ikäisten ihmisen tarpeisiin, eikä päinvastoin. Nuorilla on erilaiset voimavarat kuin vanhemmilla ja perheellisillä ajankäytön suhteen erilaiset toiveet ja tarpeet kuin työorientoituneilla sinkuilla.

Työtä, vaurautta ja tuotantoa tarvitaan, jotta kohtuullinen elintaso voidaan kustantaa, mutta mikä on se kohtuullisuuden taso ja mitä muuta sisältyy kohtuulliseen elämänlaatuun kuin taloudellinen toimeentulo. Mikä kaikki on tarpeellista? Onko työntekijän todella oltava valmis omistautumaan elinkeinoelämän palvelukseen 110 prosenttisesti käydäkseen ihanteellisesta työntekijästä? Sitäpaitsi työtä on moni muukin puuha kuin se, mistä palkkaa maksetaan. Miksi arvoa näyttää olevan vain sillä, mikä kerryttää pankkitiliä ja kansantuloa?

Milloin meistä ihmisistä alettiin näin yleisesti mediakeskusteluissa puhua tämän taloudellisen koneiston vähäpätöisinä osasina tai pahimmassa tapauksessa rouskuvana hiekkana sen rattaissa. Eikö talous ja raha olekaan ihmistä varten vaan ihminen taloutta varten. Mikä lopulta on tässä elämässä tärkeää?

Perusvihainen ihminen reflektoi

2010-03-25T11:24:00.007+02:00

Erityisesti psykodynaamisen suunnan kallonkutistajat ovat kautta aikain olleet sitä mieltä, että tukahdutettu viha sairastuttaa. Mikäli se pitäisi paikkansa, Krätyakalla ei sen logiikan mukaan pitäisi olla likimainkaan nykyistä määrää henkisiä patteja ja patoutumia, sillä tunteiden julki tuominen ei koskaan ole ollut Akalle ongelma. Ilmoille on tullut päästettyä niin hyvät kuin pahatkin ilmat.

Ilmaisutavassa vaan riittää edelleen harjoittelemista. Sama kaava ei toimi kaikkien kanssa, koska meillä on niin erilaiset valmiudet, persoona ja tausta. Kommunikointi vaatii herkkyyttä, kuuntelemista, malttia ja laajaa sanavarastoa ja varsinkin maltti tuppaa olemaan Akalla kortilla.

Krätyakan varhaislapsuudessa oli vallalla pöhkö muotivillitys, jota kutsuttiin sensitivity trainingiksi. Sen puitteissa järjestettiin erilaisia ryhmäterapiaistuntoja ja työyhteisökoulutuksia, joiden tarkoituksena oli kaivaa esiin ihmisten "alitajuisia" tunteita ja ennakkoluuloja. Kuviteltiin, että ne julki tuomalla "ilma puhdistuu".

Jostain syystä niillä menetelmillä saatiin esille pääasiassa negatiivisia tunteita ja ongelmia, joiden selvittämiseen ei sitten ollutkaan välineitä. Jotkut kriitikot myös arvostelivat tuota menetelmää siitä, että ihmisiä aivopestiin kaivamaan itsestään juuri se alhaisin saasta. Kuviteltiin avoimuuden parantavan, mutta usein jäljelle jäikin vain rikki revittyjä, loukattuja, itsensä suojattomiksi tuntevia ihmisiä.

Vaikka Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen oli ihan asiallinen, se vimmastutti minua silti, koska en pidä "puskasta ampuvista" persoonista. Netin keskustelupalstat ovat pullollaan provokaattoreita ja varsinaisia paskanheittäjiä, jotka ilmeisesti saavat sadistista mielihyvää toisten mielen pahoittamisesta tai ainakin jonkinlaista merkityksellisyyden tunnetta nähdessään omin pikku kätösin naputtelemansa "eriävät mielipiteet". Anonyymina tai nimimerkin takaa negatiivinen kommentointi sujuu paljon helpommin ja turvallisemmin kuin avoimesti, esimerkiksi omaan blogiin linkittäen.

Minä olen perusvihainen ihminen. Olen äkkipikainen, aggressiivinen ja joskus jopa väkivaltainen. Se kaikki on minussa läsnä, vaikka en enää vuosikymmeniin ole ketään fyysisesti turpaan mätkinytkään. Tykkään myös puhua isoilla kirjaimilla. Ne ovat tunteita ja impulsseja, jotka tiedostan itsessäni, mutta impulssejaan ei ole pakko seurata. Toisille voi pyrkiä olemaan ystävällinen, lempeä ja kohtelias, vaikka kokisikin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Se ei ole minusta epärehellistä, väärää kiltteyttä tai pelkuruutta. Asiansa voi ilmaista niin monella tavalla. Sanomasta ei tarvitse tinkiä, vaikka välttäisikin tietoisesti loukkaamasta toista. Eri asia on sitten se, että monia (muun muassa minua) loukkaa jo tietynlaiset omista poikkeavat mielipiteet. Sille ei kai sitten muuta voi kuin yrittää kestää ja välttää parhaansa mukaan ylilyöntejä.

Tunteet ovat mukana kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa, eikä siinä ole mitään pahaa tai kummallista. Omassa viestinnässään olisi vaan hyvä oppia jonkinlaista suhteellisuuden- ja tilannetajua. Kieli on rikas väline ja tunteissakin lukemattomia muitakin sävyjä kuin ääripäät "rakastan" tai "vihaan". Nimenomaan nettipalstoja lueskellessa tulee mieleen, että joillekin se itseilmaisun vivahteiden harjoittelu voisi tehdä hyvää.

Pelottavimpia ja arvaamattomimpia ovat silti aina ne ihmiset, jotka väittävät ja tosissaan kuvittelevat, ettei heidän arvioitaan ja tekemisiään ohjaa tunne vaan kylmä järki ja puhdas tarkoituksenmukaisuus. Sellaiset persoonat ovat usein niitä, jotka katsovat asiakseen lausua toisille ehdottomia totuuksia ja ylenkatsoa meitä tavallisia tallaajia. Ilman kontaktia omiin ja toisten tunteisiin ihminen elää kuin vailla tuntoaistia. Siinä voi pahastikin tulla repineeksi itsensä tai muita..

Turpa kiinni ja sormet turpeeseen

2010-03-24T15:20:00.007+02:00

Viime aikoina olen määrätietoisesti karsinut näköpiiristäni asioita, jotka ahdistavat, inhottavat tai herättävät voimatonta raivoa. Mikään noista tunteista ei nimittäin omalla kohdallani johda rakentavaan toimintaan. Joskushan kiukku on erinomaisen energisoiva ilmiö. Tässä tapauksessa ei.

On turha kohottaa verenpainettaan lukemalla uutisia asioista, joille ei mahda mitään tai käymällä keskusteluja ihmisten kanssa, joiden neuvottelutaidot ja -halut ovat kaksivuotiaan uhmaikäisen tasoa. Toisaalta eipä ole itsellänikään enää kovasti puhtia ja intressejä maailmanparannuskeskusteluihin. Ei riitä voimat, ei pelaa logiikka, eikä ole jäljellä uskoa siihen, että mihinkään muuhun kuin itseensä ja korkeintaan lähipiiriinsä voisi vaikuttaa. Olisikohan keski-ikäisyys viimeinkin jähmettänyt tämänkin ikuisen idealistin, vai onko sittenkin kyse vain tilapäisestä lamaantumisesta. Jää nähtäväksi.

Joka tapauksessa informaatiotulvan tilkitsemisyrityksistä huolimatta jostain tihkui korviini taannoin tieto siitä Björn Wahlroosin uusimmasta töräytyksestä, jonka mukaan taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi voitaisiin luopua kehitysyhteistyöstä. Se kun ei hänen mielestään edes tuota tulosta ja on siinäkin mielessä eurojen mättämistä Kankkulan kaivoon. No, oma napahan tunnetusti on oikeaoppisella neoliberalistilla maailmankartan keskus ja itsekkyys luonnollista, ellei suoranainen hyve.

Iltapäivälehdet yllättävät joskus positiivisestikin ja tänään osui silmiini tämä. On se hyvä, että edes joku viitsii ottaa kantaa ja vaatia perusteluja. Välillä nykyään tuntuu, että mitä tahansa saa päästellä suustaan, eikä julkisen keskustelun taso paljon poikkea humalaisten sananvaihdosta lähikapakassa. Mitä tahansa pitää saada sanoa ja media seuloo tietenkin myyntivaltikseen ne mehevimmät päästöt.

Mitähän minäkin täällä taas itsekseni krätisen. Turpa kiinni nyt ja sormet turpeeseen- nimittäin kasvuturpeeseen. Takaisin perusasioiden äärelle , eli mansikantaimia koulimaan. Vaikka maailma loppuisi huomenna, tämä akka istuttaa nyt muutaman taimen: mansikkaa, liuskamiinanköynnöstä, siperianpallo-ohdaketta, amppelitomaattia ja sinipiikkiputkea.

Impulsiivisuutta ja itsekurin puutetta

2010-03-19T14:37:00.003+02:00

En ole siitä ylpeä, mutta tunnustan avoimesti, että minulla on arjenhallinnan suhteen keskimääräistä suurempia ongelmia. Aivan erityisesti se ottaa sisulle sen vuoksi, että suunnittelu, organisoiminen ja laajojen kokonaisuuksien hallinta ovat omasta mielestäni persoonani vahvuuksia. Niistä ei silti paljon ole apua, jos käytännön toteutus pissii.

Eilen oli päivä (kuvaan sitä käytännönläheisemin tuolla Kahden talon tarinoita-blogissani), joka sai minut taas kerran miettimään parisuhteellisuutta, omaa persoonaani ja temperamenttia ihan yleiselläkin tasolla.

Olin nimittäin päättänyt antaa itselleni kurinpalautuksen ja hoitaa pois pelottavan korkeiksi kasvaneet kasat tekemättömiä töitä. Tämä netissä notkuminen ja bloggailu kun on muodostunut pakopaikaksi ja tekosyyksi, jonka varjolla jätän tekemättä kaikki vähänkin vastenmieliset työt ja pääsen karkuun ahdistusta, jota ankea arki aiheuttaa. Pakenemalla ei kuitenkaan ongelmia ratkota. Hyvin harvat pulmat kaikkoavat, vaikka teeskentelisimme, ettemme huomaa niiden olemassaoloa.

Päivän päätteeksi havaitsin jälleen kerran pettäneeni itselleni antamani lupaukset ja antaneeni pienintäkään vastarintaa tekemättä periksi kiusaukselle.

Puolison ja minun temperamenttieroja tuumaillessani havaitsin, että sama temperamenttipiirre voi eri persoonissa saada aivan erilaisia ilmenemismuotoja ja vastaavasti ihmiset voivat päätyä samalta näyttävään käyttäytymiseen hyvin erilaisten motiivien ajamana.

Minun puolisoni on impulsiivinen, luova, idearikas ja joskus lyhytjännitteinenkin. Hän inhoaa etukäteissuunnittelua ja haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Toisaalta hän on hyvin tasapainoinen, rauhallinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkäpinnainen. Minä haluaisin suunnitella asiat kunnolla ja toteuttaa ne hyvässä järjestyksessä. Mies on sitä tyyppiä, joka ensin kokoaa laitteen ja vasta äärimmäisessä hädässä avaa käyttöohjekirjasen selvittääkseen mikä meni vikaan, kun vekotin ei pelitä. Minä yleensä arvioin riskit jo etukäteen ja jätän suosista ryhtymättä sellaisiin töihin, joissa tiedän melko varmasti epäonnistuvani.

Oman itsekurin puutteeni olen tiedostanut ihan lapsesta saakka. Luulen, että osa tästä järjestelmällisyyden tavoittelusta on nimenomaan pyrkimystä sen kompensoimiseen. Tarvitsen tiukat säännöt ja rajat, muuten homma leviää käsiin. Parhaiten toimin, jos saan rakentaa ne rajat itse, sillä kaiken surkeuden kukkuraksi olen myös äärimmäisen auktoriteettiongelmainen. Esivallan kunnioitus ja herranpelko ei istutusyrityksistä huolimatta ole päässyt minussa kasvamaan ja kapinamieli herää toisinaan sellaisissakin tilanteissa, joissa viisas osaisi pitää suunsa kiinni ja pääsisi vähemmällä.

Eilinen hässäköinti ja pettyminen omaan itsekuriin sai Krätyakan tekemään myös sellaisen havainnon, että impulsiivisuus ja itsekurin puute saattavat joskus näyttää ulospäin samalta. Impulsiivisuus on kuitenkin eteenpäin ajava voima, usein jopa positiivinen ja uutta luova. Itsekurin puute sen sijaan on merkki tahdonvoiman heikkoudesta ja luonteen häilyvyydestä. En pidä siitä itsessäni.

Koska temperamentti on pelkästään psykofyysinen perusrakenne, jonka aineksista ihminen kokemustensa ja omien valintojensa kautta jalostaa persoonaansa, asioihin voi vaikuttaa. Huonoa ja vahingollista käyttäytymistä ei voi vakuuttavasti perustella sanomalla, että "mulla nyt vaan on tämmönen luonne".

Jokaisella aikuisella on vastuu käytöksestään ja mahdollisuus muuttaa sitä. Toki itsensä kasvattaminen on vaivalloista puuhaa. Harvoin se itsestään tapahtuu. Se on silti melkoinen mysteeri, miksi niin monet ihmiset valitsevat itselleen puolison, joka aluksi näyttää omia puutteita täydentävältä ja paikkaavalta vastakappaleelta, mutta parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen ne samat "täydentävät" ominaisuudet ovat muuttuneet hermoja riipiväksi ärsyttävyydeksi ja erilaisuudeksi.

Pohjaanpalanutta

2010-03-16T12:24:00.008+02:00

Joitakin vuosia sitten minulla oli miespuolinen työkaveri, jolla oli ikävä tapa moittia vaimoaan. Hän valitti, ettei vaimo osaa laittaa ruokaa, ei siivota, ei hoitaa lapsia, eikä palvele kunnolla vuoteessakaan. Krätyakkaa nolotti miehen puolesta, sillä vaikka niin olisi ollutkin on se lähinnä osoitus omasta typeryydestä, jos semmoisen vaimon ottaa ja vielä lähes ventovieraille siitä valittaa.

Useampaan kertaan yritin lohduttaa miestä kertomalla omakohtaisia tarinoita siitä, kuinka paljon huonomminkin asiat voisivat tuommoisella täydellisellä miehellä olla. Olisihan hän voinut joutua naimisiin jonkun minunkaltaiseni kanssa.

Sellaiseksi opettavaiseksi tarinaksi olisi sopinut kuvaus elämäni viimeisimmästä tunnista (huomatkaa, että näitä valveillaolotunteja mahtuu vuorokauteen vähintään 15) Se meni näin: päätin kunnostautua kilttinä pikku vaimona ja tehdä miehelle ruokaa. Laitoin riisit öljytilkkaan kuullottumaan. Silloin huomasin, että nuorimmalla koiralla oli hätä. Vein sen äkkiä pihalle ja tosi oli kyseessä. Homma hoitui pikaisesti.

Sisälle palattuani etsin muut ruokatarvikkeet, enkä huomannut, kuinka vanhin koira viestitti närkästyneenä, mutta pienieleisesti tahtovansa myös ulos. Se ei kauan jaksanut tai viitsinyt pidätellä, vaan ryhtyi lirimään olohuoneen matolle. Kun huusin pitkän EIIIII:n se juoksi yhtä pitkän pissan ympäri taloa niin, että samalla kertaa kastui neljä mattoa.

Eihän sitä siihen voinut muhimaan jättää. Siivottavahan se oli välittömästi. Siinä kohtaa ilmeisesti unohdin ne riisit. Käytin moppia, tekstiilinpuhdistusshamppoota ja rättiä. Siinä hössäkässä sukatkin kastuivat koiranpissaan ja huitaisin ne pyykkikoriin. Saman tien astuin eteisen lattialla paljaalla jalalla lasinpalaan.

Sitä pois ronkkiessani aloin tuntea palaneen tuoksun. Muistin riisit ja myöhäistähän se jo oli, eikä kaapista löytynyt enempää uuteen koitokseen..

Yritin soittaa miehelle töihin, että tuotko riisiä, jos tahdot ruokaa. Hän ei päässyt vastaamaan. Otin sitten kameran, kuvasin päivän aikaansaannoksen ja istuin kiireemmäksi aikaa krätisemään.

Olisi tässä tietysti vähän muutakin, esimerkiksi kahdeksan muuttolaatikkoa tyhjennettävänä, mutta tämä akka ei nyt viitsi. On vähän pohjaanpalanut olo.

YLE-maksun takapakista

2010-03-12T12:40:00.004+02:00

Hallitus päätti sitten vetää takaisin jo varmana pidetyn päätöksensä kaikille tasapuolisesti lankeavasta mediamaksusta. Haluaisin iloita siitä varauksettomasti, enempiä miettimättä, ja uskotella itselleni, että oikeus toteutui ja valtiovalta todellakin kantaa huolta myös tasa-arvosta ja pienituloisten pärjäämisestä.

Joillekin nimittäin se kaikille tasasuuruisena mätkähtävä 190 euroa olisi voinut olla oljenkorsi, joka murtaa taas yhden kamelin selän, eikä oikeudenmukaiselta tuntunut sekään, että maksu olisi peritty myös niiltä, jotka eivät YLE:n palveluja käytä.

Valitettavasti tämä peli on nähty niin monen muun päätöksen yhteydessä, että päättäjien jaloihin tarkoituksiin on Krätyakan aika mahdotonta uskoa. Vaalit lähestyvät ja puolueilla alkaa olla huoli jatkopaikoistaan. Siksi on tärkeätä tehdä myönnytyksiä tällaisissa suurta kohua herättäneissä kysymyksissä.

Myös muita mahdollisia rahankeruutapoja on kuulemma väläytelty. Voitaisiinhan kanavamaksut periä vaikka maksukorteilla, joiden avulla myös katsojamäärien seuraaminen taitaisi olla mahdollista. Miten kävisi YLE:n ohjelmapolitiikan? Tulisiko meillä televisiosta sen jälkeen pelkästään saippuaoopperaa, poliisisarjoja ja toinen toistaan älyttömämpiä tositeeveepläjäyksiä , kahdeksankymmentäprosenttisesti amerikkalaista laatua tietenkin. En tiedä, mutta mikäli niin käy, meikäläinen kiskoo kyllä piuhat töllöstä irti lopullisesti.

Tuloahan se tämäkin

2010-03-11T18:04:00.005+02:00

Ulkona tuulee ja tulee räntää taivaan täydeltä. Aamupäivällä alkoi eteisen katto vuotaa. Sitä päivitellessä osui netissä kohdalle parikin tekstiä tästä VATT:in tutkijoiden viimeisimmästä älynväläyksestä. He kun ovat sitä mieltä, että oman asunnon omistajat saavat sijoituksestaan TULOA, jota voitaisiin ruveta verottamaan. No, tuloa se on tietysti tuo vedentulokin 140-vuotiaan torpan kattopeltien raosta.

Osakkeilla keinottelijat ja asuntoja sijoitustarkoituksessa ostavat ja myyvät ovat eri juttu, mutta harvan talonomistajan olen kuullut ihastelevan, että kylläpä on taas viime aikoina kertynyt tuloa, kun katto pitäisi maalata, ikkunat kunnostaa, viemäri ei vedä ja energiatehokkuuden kanssakin on vähän niin ja näin.

Kun otetaan huomioon, että ainakin jokainen pientalon omistaja joutuu käyttämään vuodessa lukemattomia kalliita työtunteja asuntonsa ylläpitotoimiin tai maksamaan niistä vieraalle, ostamaan liikevaihtoverollisia remonttitarvikkeita, sähköä, vettä ja lämpöä, ei asuminen totisesti ole heille erityisen tuottoisaa.

Lisäksi kunnissa peritään jo kiinteistöveroa ja monia muita lakisääteisiä maksuja, joiden suuruuteen pientaloasukkailla ei ole mitään sanan sijaa (esim. erilaiset jätteenkierrätykseen tai tienpitoon liittyvät maksut, joista ei pääse eroon, vaikkei kyseistä palvelua käyttäisikään).

Eivätkä asunnon hankintakustannukset Suomessa ole pienet. Useimmat joutuvat säästämään, ottamaan lainaa ja kitkuttelemaan vuosikymmenet toimeentulon rajamailla maksaakseen sitä perushankintaa, jota nämä tutkijat nyt näyttävät pitävän kovinkin tuottoisana sijoituksena.

Toki moni mieluummin maksaa oman asunnon velkaa kuin vuokraa asunnon , jonka omistaja voi koska tahansa ilmoittaa vuokrankorotuksista, irtisanomisesta tai remonteista, jotka pakottavat muuttamaan muualle. Karu totuus on kuitenkin se, että kaikille ihmisille ei vuokra-asuntoja riittäisi, eikä luovutettaisi, vaikka niitä olisi olemassakin.

Meidän laumamme kuulu jälkimmäiseen joukkioon. En ole tavannut yhtäkään vuokranantajaa, joka ilomielin vuokraisi asuntonsa perheelle, johon kuuluu kuusi kissaa, kolme koiraa, kukko, kana ja kaksi ihmisotusta. Joillakin vuokralle pyrkivillä saattaa olla myös luottohäiriöitä tai sellaisia ongelmia elämäntavassa, ettei heitä kukaan halua naapureikseen tai huoneistoaan turmelemaan.

Tasa-arvo on arvojärjestyksessäni korkealla ja silläkin tätä ehdotusta on nyt perusteltu. Tämä lisävero asettaisi kuulemma vuokralla asujat ja omistuasunnon haltijat yhdenvertaisempaan asemaan. Kissinkakat sanon minä! Verotuloja sillä vaan metsästetään ja eriarvoisuus kasvaisi entisestään, kun varakkaimmille jäisi suuremmat mahdollisuudet valita oma elämäntyylinsä (esim. tämä lemmikkienpito) ja me tyhjätaskut joutuisimme todennäköisesti luopumaan monista itsellemme tärkeistä asioista sopiaksemme kunnon vuokralaisen sapluunaan.

Naistenpäivän edellä

2010-03-07T12:18:00.003+02:00

Huomenna vietetään taas naistenpäivää. Tai ne viettävät, jotka näkevät moisessa jotain mieltä. Akkaa nimittäin ärsyttää ihan tavattomasti se, että tästäkin päivästä, jota alunperin alettiin viettää tasa-arvon edistämiseksi, väännetään nyt jonkinlaista äitienpäivän ja ystävänpäivän sukuista onnittelu-kukittelu-kakuttelu-lahjontapäivää.

En näe yhtään mitään onnittelemista tai juhlimista pelkästään siinä, että joku on sattunut syntymään kahden X kromosomin haltijaksi. Sama kyseenalainen onnenpotku kun on kohdannut puolta ihmiskuntaa.

Naisten elinoloissa ja oikeuksissa sen sijaan olisi parantamisen varaa lähes kaikkialla maailmassa - myös meillä (olkoot misogyyniset miesasiamiehet siitä mitä mieltä tahansa). Siihen tematiikkaan eivät ruusut ja lahjat istu, joten näpit irti naistenpäivästä kaikki kukka- ja krääsäkauppiaat! Kaikkea ei tarvitse vesittää ja hukuttaa vaaleanpunaiseen höttöön.

Ne naisetkin (joita muuten näyttäisi olevan tällä hetkellä kasvava joukko), jotka "nauttivat naiseudestaan" ja "pitävät hemmottelusta", johon naistenpäivä antaa jälleen pienen, mukavan tekosyyn, voisivat minun mielestäni perustaa itselleen ihan oman "naisellisuuspäivän". Kunnon markkinointikoneisto vaan käyntiin ja taas olisi yksi päivä lisää, jolloin voi hyvällä omallatunnolla satsata itseensä ja vaatia vähintäänkin poikaystävältä lahjoja ja erityishuomiota. Pah.

Onko pakko jos ei taho? Mä en taho.

2010-03-05T11:35:00.006+02:00

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että saavathan ihmiset käyttää aikansa ja resurssinsa mihin lystäävät niin kauan kuin eivät kohtuuttomasti vahingoita toisia ihmisiä tai luontoa.

Se ei tarkoita sitä, etteikö arvoja voisi mielestäni asettaa järjestykseen, eikä TÄMÄ touhu asetu listallani ainakaan kärkipäähän.

Koko esteettinen kirurgia on mielestäni jotenkin surullinen juttu. On sääli, että elämme yhteisössä, jossa ei ole tilaa erilaisuudelle ja sukupuolinen viehättävyys on nostettu niin tavoiteltavaksi asiaksi.

Suorastaan ärsyttävää on kuitenkin se, miten me laumana juoksemme milloin minkäkin pölhötyksen perässä ja omaksumme mukisematta sellaisen mentaliteetin, että A. Kun jokin tulee mahdolliseksi, se on välttämättä otettava käyttöön B. Kun tarpeeksi moni on uuden keksinnön omaksunut, siitä tulee vähitellen odotusarvo ja velvoite, joka koskee kaikkia muitakin, kokivatpa nämä tarvitsevansa tai haluavansa sellaista tai eivät.

Itse esimerkiksi olin hyvin pitkään sitä mieltä, että en tarvitse internetiä ja sähköpostia. Yliopistolla 1990-luvun lopulla olivat eri mieltä. Ei annettu vaihtoehtoja. Vielä pidempään taistelin kännykkäpakkoa vastaan. Lopulta tein kompromissin ja luovuin lankapuhelimesta (kun puhelinyhtiö siihen tarpeeksi painosti). Edelleenkään en silti suostu olemaan tavoitettavissa aina ja kaikkialla. Puhelin on usein eri paikassa kuin Krätyakka, eikä tyhjentyneen akun lataamisella ole kova kiire.

On toki olemassa sellaisiakin keksintöjä, jotka olen ottanut käyttöön innokkaasti ja ensimmäisten joukossa. Olisin vaan mielelläni vaatimassa ihmisille enemmän oikeutta valita itse asiat joihin hurahtaa.

Jos silmien laserleikkaus ei houkuta, on aika älytöntä, että esim. työnantaja ryhtyy alaiselleen semmoista suosittelemaan (moista olen kuullut tapahtuneen) tai hampaiden oikomishoitoa, valkaisua tai silikonirintoja - pelkästään sen vuoksi, että palvelutiskin takana istuisi toimitusjohtajan mielestä edustavamman näköinen asiakaspalvelija. Leikkipuhetta tai ei, niin asiatonta minusta...ja kohdistuu useimmiten naisiin.

Aika pahoin pitäisi päässä naksahtaa, että ryhtyisin kulmakarvojen paksunnusleikkauksiin aikoja varaamaan. Oi aikoja, oi tapoja. Kyllä vaan on mukavaa olla jo ulkonäköpaineista vapaa, vanha akka.

Korkeakoulujen lukukausimaksuista

2010-03-04T13:58:00.004+02:00

Krätyakka itse opiskeli opistotasoisen tutkinnon lainarahoitteisesti 1980-luvulla , juuri ennen kyseisen koulutuksen muuttumista maksuttomaksi. (arvatkaas harmittiko). Niitä velkoja lyhennettiin sitten kaksi kertaa se aika kuin opintoihin oli kulunut ja samaan aikaan piti tietysti ottaa autovelkaa, koska ammatti, johon valmistuin edellytti oman auton omistamista ja käyttöä ilman kilometrikorvauksia kummempia tukia, eikä niillä totisesti ajopelin hankintaa ja ylläpitokustannuksia maksettu.

Ylemmän korkeakoulututkinnon hankin myöhemmin omakustanteisesti avoimen yliopiston kautta niin pitkälle kuin se siellä oli mahdollista. Syventävät opinnot piti käydä suorittamassa ihan paikan päällä ja opiskelijaksi hakeutuminenkin tuli hoidettua tavallisten pääsykokeiden kautta, ilman mitään poikkeusvalintoja.

Jo ennen valmistumista valkeni, ettei yhteiskuntatieteiden maisteri ole sinänsä ammatti eikä mikään. Pitäisi osata jotain ja semmoistahan yliopistossa ei opeteta. Siellä luetaan kirjoja ja kehitetään ajattelua. Juupa juu.. niin sitten tuli tuettua tätä Suomen yliopistojärjestelmää hankkimalla vielä kaksi omakustanteista pätevöitymiskoulutusta täydennykoulutuskeskuksen kautta. Reilusti päälle neljätuhatta euroa taisi matkakuluineen upota psykologian opettajan pätevyyden hankkimiseen.

Tätä taustaa vasten ihmettelen vähän itsekin, miksi ajatus korkeakoulutuksen lukukausimaksuista saa sisuni niin kiehahtamaan. Tietysti vimmaa nostattaa myös tapa, jolla kansanedustajamme ovat tätä(kin) asiaa valmistelemassa. Vanhanen sanoo yhtä, opetusministeri toista ja kokoomus linjansa mukaisesti taas muistuttaa, että kilpailukyvyn säilyttämiseksi rahaa on jostain tultava.

Ymmärrän toki, että kustannukset on jollain katettava. Tiedostan senkin, että asioita, jotka itselle ovat ilmaisia, ei välttämättä arvosteta yhtä paljon kuin niitä, joiden vuoksi joutuu tekemään uhrauksia.

Tasokas, ilmainen koulutus on kuitenkin sellainen sivistysvaltion merkki ja hyvinvoinnin mittari, jonka puolesta meitä edeltäneet sukupolvet ovat tehneet kovasti työtä. Omat vanhempani kuuluvat siihen ikäpolveen, joiden koulutushaaveet kariutuivat taloudellisten mahdollisuuksien puutteeseen.

Suurelta osin taloudellisista syistä itsekin valitsin alunperin väärän koulutusalan, kun pelkäsin yliopisto-opiskelun mukanaan tuomia suuria opintovelkoja ja asunnonhankintaongelmia. Sisäoppilaitoksessa sentään oli asunto ja ruoka turvattu, kunhan opintomaksuihin löytyi rahat ajallaan. Kovin monta kertaa ei silti ollut lukuvuoden aikana varaa kotiin matkustaa, eikä jokaviikkoisista baari-illoista voinut haaveillakaan.

Toki nykyään yleinen toimeentulon taso on silloista korkeampi. Silti uskon, että on paljon vanhempia, joilla ei ole varaa tukea opiskelevia nuoriaan. Siinä tilanteessa korkeat lukukausimaksut voivat olla se kynnys, joka karsii varattomammat opiskelijat pois korkeakoulutuksen piiristä ja kasvattaa sosiaalista eriarvoisuutta entisestään.

Sitäkään en ymmärrä, millä logiikalla tämä joidenkin mielestä edistäisi opiskelijoiden nopemapaa valmistumista. Jos ei ole rahaa lukukausimaksuihin ja elämiseen, silloinhan on mentävä töihin, eikä sellainen varmasti opintoja edistä.

Tässä taloudellisessa suhdanteessa, kun töitäkään ei valmistuville ole ylenpalttisesti tarjolla, ei lainanotto kovasti houkuttele. Jos moinen uudistus astuu voimaan, kuinkahan moni opiskelija ajautuu velkakierteeseen ja tärvää luottotietonsa jo ennen pääsyä opiskelijakämpästä omaan asuntoon ja työmarkkinoille.

Akka vastaan luonnonvoimat. Rökäletappio 6-0.

2010-03-03T07:49:00.012+02:00

Viime viikkoina on Suomessa saatu mitellä jään ja lumen kanssa. Kovimmat koitokset meidän huushollissamme on hoitanut tähän saakka miehinen osapuoli. Nyt hän on viikon työreissulla, joten akkaparka taistelee muiden arkipäivän ongelmien ohella luonnonvoimia vastaan ihan itsekseen - ei niin kovin hyvällä menestyksellä.

Pihaa meillä on melkein puoli hehtaaria. Talolta tielle on matkaa. Lumikolaan en kuvittele tarttuvanikaan. Sitä ei tämä kroppa kestä. Portaat täytyisi kuitenkin saada pidettyä käyttökunnossa ja jonkinlainen polku talolta navetalle tallattuna, jotta pääsen ruokkimaan kanat ja lampaan ja monta kertaa päivässä pissattamaan koirat.

Jo viikon verran on katolta kurkotellut uhkaavan näköinen lumikieleke. Leutoina päivinä se kasvattaa itseenä hurjan näköisiä jääpuikkoja, jotka irvistelevät ulko-oven yläpuolella kuin jättihirviön hampaat odottaen tilaisuutta haukata alikulkijan kuoliaaksi.

Mies sitä kertymää jo yritti ennen lähtöään pudotella, mutta kovin tiukasti se oli vielä kiinni. Kun se nyt kumminkin joka päivä kurottuu sieltä alemmas, päätin eilen romahduksen uhallakin yrittää sohia sitä pois. 160 sentin korkeudestani ulotuin siihen vain lapion kärjellä, mutta sain kuin sainkin pienen palan jyrsittyä irti. Sitten hirviö sai ilmeisesti tarpeekseen. Olin jo vaihtanut aseistuksen rappuharjaan, jonka varrella parhaillaan, muka turvasta, eteisen katon suojista sitä sörkin, kun se vimmastuneena paiskasi minua jääkimpaleella suoraan silmään.

Melkoisen fysiikan lakeja venyttävän kaarroksen se klimppi joutui tekemään päästäkseen ovenraosta eteiseen meikäläisen kimppuun. Suoraan vasempaan silmään se mäjähti ja ehkä oli onni, että silmälasit sattuivat olemaan sillä hetkellä hukassa, eikä päässä. Se tuli nimittäin aika kovalla voimalla. Olisi voinut linssi särkyä ja mitäs minä sitten olisin tehnyt: puolisokeana yksikseni tämän lauman kanssa monta päivää.

Nyt on sitten silmä punainen ja mieli musta. Kieleke väijyy edelleen paikoillaan ja taivaalta tupruttaa koko ajan lisää lunta. Betoniportaat ovat niin paksun jääkerroksen peitossa, ettei ovi meinaa aueta ja odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tuo jäämassa lopulta tuolta alas rojahtaa. Sitten ei taida olla tästä torpasta ainakaan hetkeen ulospääsyä. Niin painava lasti sieltä on tulossa.

Voihan petkele sentään tätä talvea! (Se on muuten sana, jonka vasta hiljattain opin. Olinhan minä sen kuullut, mutten koskaan aiemmin tarvinnut. Nyt sille esineelle olisi käyttöä. En vaan satu vielä semmoista omistamaan - enkä lihasvoimia ja ehjiä niveliä, joilla moista käytetään).

Erityisen tavallinen

2010-03-01T10:12:00.006+02:00

Silkasta myötätunnosta, luullakseni, olin viime yönä unissani nuorten leirillä. Pitäähän minun nyt jotenkin perheen elatukseen osallistua, ettei miehen ihan yksin tarvitse.

Se uni sai minut pitkästä aikaa miettimään elämänmittaista pikku dilemmaani, joka viime aikoina on jäänyt mukavasti taka-alalle, kun en enää tapaa vieraita ihmisiä, joiden seurassa joutuisin peilaamaan omaa persoonaani.

Vettä myllyyn pohdinnoilleni antoi nuorison blogeissa tänään hehkuteltu tieto, jonka mukaan illalla alkaa televisiossa uusi vampyyrisarja nimeltään True Blood ja ystäväni, joka eilen puhelimessa muistutti 15 vuotta sitten käymästämme keskustelusta, joka liittyi tähän samaan asiaan.

Olen luullut, että se kuuluu lähinnä nuoruuteen ja on sangen yleinen ongelma. Siis se, että ihmiset tahtovat yhtä aikaa kokea itsensä tavallisiksi ja erityisiksi. Erityisyys kai liittyy läheisesti oman arvon ja ainutlaatuisuuden kokemiseen, mutta tavallisuus tarjoaa suojan sosiaalisia paineita ja silmätikuksi joutumista vastaan.

Siinä keskustelussa, jota ystäväni muisteli, eräs kolmas henkilö toi julki halunsa poiketa valtavirrasta ja kertoi arvostavansa "kaikkea erikoista". Minä puolestani huokasin syvään ja sanoin toivovani hartaasti olevani tavallisempi, koska sillä tavoin elämä olisi paljon helpompaa.

Näin jälkeenpäin tuo keskustelu hymyillyttää. (Saattaa tietysti olla, että hymyni hyytyisi, jos edelleen joutuisin elämään jonkin yhteisön jäsenenä, joka päivästä toiseen yrittää ojentaa ja kammeta valintojani standardimpaan suuntaan). Joka tapauksessa nykyään tunnen itseni ylenpalttisen tavalliseksi ja se on hyvä tunne. Olen nimittäin tajunnut, että tavallisuus on suhteellinen käsite. Ympäristöllä on asian kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin yksittäisen subjektin tai objektin ominaisuuksilla.

Siksi hämmästyinkin itseäni, kun tänään koin pientä ärtymystä vilkuillessani niitä lukemattomia True Bloodin liittyviä blogiotsikoita. Huomasin, että minua harmittaa olla tässä asiassa osa valtavirtaa. Samalla tavoin kuin toivoisin, ettei tatuoinneista olisi tullut nykyisen kaltainen muoti-ilmiö (koska minä halusin sellaisen jo ennen kuin ne tulivat muotiin!??) ja ettei metallimusiikki olisi jo niin monen muunkin keski-ikäisen mielimusiikkia, toivon, etteivät kaikki muutkin olisi keksineet innostua vampyyrijutuista.

Jossain täällä tätiyden peitossa lymyilee ilmeisesti siis edelleen se pikkutyttö, joka kuvaamataidon tunnilla helposti kivahti: "Älä matki mua", jos vieruskaverin piirros alkoi liiaksi muistuttaa omaa. Mitä muuta se sellainen on kuin epävarmuutta omasta arvosta ja ominaislaadusta? Ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme kaikki, eikä tässä maailmassa kukaan enää voi mitään kovin omaperäistä keksiä, jos otetaan huomioon aiemmin eläneiden sukupolvien määrä.

"Taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä" on aforismi, joka aina on viehättänyt minua. Se muistuttaa siitä, ettei kaikki erityisyys ole yksilön omaa ansiota.

Nykyään, kun kaikessa kilpaillaan: kauneudessa, tiedon määrässä, ihmissuhdemarkkinoilla ja työmarkkinoilla, kaikilta aletaan helposti vaatia jotain "X-faktoria". Ei riitä, että ihminen on ihan hyvä ja hoitaa hommansa kelvollisesti. Pitäisi olla jotain uutta ja erilaista, muista erottuvaa, mutta juuri sopivalla tavalla poikkeavaa, sellaista, mikä nyt juuri arvostelijoiden mielestä sattuu olevan myyvää ja trendikästä.

Mitä sillä on merkitystä (paitsi ehkä lyhytaikaisesti toimeentulon tuojana)? Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme, syömme ruokaa ja hmm.. paskannamme. Ne ovat perusasioita kaikille. Kuka meitä muistaa vaikkapa sata vuotta kuolemamme jälkeen ja miksi pitäisi? Onko sellaisen ihmisen elämä jotenkin arvokkaampi, joka on elossa ollessaan saanut nimensä historian kirjoihin tai tienannut paljon rahaa?

Ihmisten arvostukset tulevat ja menevät. Ehkä se jotain lämmittää, jos näkee nimensä lehtien palstoilla tai voi ihailla nimeään verokalenterin kärkipäässä. Itselleni on ollut vapauttavaa tajuta, että erityisyys ja tavallisuuskin ovat vain ihmisten vaihtuvia käsityksiä. Ei niiden varaan kannata itsetuntoaan perustaa.

Jos minä satun nauttimaan tietynlaisesta musiikista ja elokuvista, miksi iloani pitäisi himmentää se, että miljoona muuta nauttii niistä myös. Jos jonkin suosikkini muuttuminen massailmiöksi häiritsee, silloinhan kysymys ei ole ollut aidosti omasta maustani, vaan pyrkimyksestäni erottua ja viestittää muille kulttuurista statustani viihdevalinnoilla..

Juupa juu. Taidan olla erityisen tavallinen ja hyvä niin..

Aktivointia vai ahdistelua

2010-02-26T15:59:00.003+02:00

Työttömyysturva on monin tavoin ongelmallinen asia. Sitä en lähde kiistämään. Vaikka itse olen aina kammonnut kaikkea pakkoaktivointia niin, että olen mieluummin yrittänyt pärjätä ilman yhteiskunnan tukia kuin alistunut järjettömiltä tuntuviin pakkotoimiin, ymmärrän silti työttömien passivoitumiseen liittyvät riskit ja jossain määrin työttömyysturvan vastikkeellisuusvaatimuksetkin. (Ainahan joukkoon nimittäin mahtuu niitäkin, jotka mieluiten niin sanotusti istuvat toisen takapuolella, mutta luulen, että he ovat silti aika pieni vähemmistö).

Opittu avuttomuus vaanii kaikilla elämän aloilla. Aivan liian helposti ihminen oppii, ettei kannata yrittää, jos pitkäkään ponnistelu ei tuota toivottua tulosta. Lähetettyään turhaan kymmeniä työhakemuksia kukaan työnhakija tuskin jaksaa pitää kiinni uskosta omaan pätevyyteensä ja haluttavuuteensa työmarkkinoilla. Toivonsa menettänyt vajoaa helposti apatiaan tai kehittää selviytymiskeinoja, jotka saattavat ennemminkin haitata kuin edistää paluuta takaisin työelämään.

Liian usein yhteiskunnallisissa keskusteluissa silti keskitytään työnhakijoiden vajavaisuuksiin, eikä oteta huomioon asian toista puolta, eli työelämän vaatimuksia. Työnantajapuolen odotukset otetaan ikään kuin ylhäältä annettuna luonnonlakina, johon ei voi vaikuttaa, ainoastaan sopeutua. Aina, kun joku yrittää muistuttaa, että onhan laadukas työvoimakin rajallinen resurssi aivan kuten tuotteen raaka-ainekin , meille muistutetaan, että duunareitahan aina saa. Jos ei Suomesta, niin vielä paljon halvemmalla ulkomailta. Miksi siis turhaan säästellä. Heitetään pois se, mikä on sekundaa tai loppuun kulunut.

Näinä aikoina, kun kaikesta mahdollisesta säästetään ja kustannustehokkuutta vaaditaan, on hyvä, että tämän kaltaisia tutkimuksia tehdään ja julkaistaan. Tyhjästä on tosiaan paha nyhjästä, mutta vaihteeksi olisi terveellistä tarkastella niitä puutteita, jotka löytyvät työelämän puolelta.

Millään taikasauvalla emme saa muokattua Suomen sadoistatuhansista työttömistä ikääntyvistä ja vajaakuntoisista teräskuntoisia, täsmäkoulutettuja moniosaajia, jotka joustavasti vaihtavat työtä ja asuinpaikkaa aina elinkeinoelämän tarpeitten ja suhdanteiden mukaan.

Valtion varojen tuhlaaminen näihin "pakkoaktivointeihin" ja ilmaisen työn teettäminen kuntoutuksen, harjoittelun tai aktivoinnin nimissä ei työttömyysongelmaa ratkaise. Kuten edellisessä postauksessa lainaamassani jutussa todettiin, merkittävä osa työttömistä olisi valmis töihin, jos mielekkäitä tehtäviä kohtuullisin ehdoin olisi tarjolla. Niin kauan kuin ei ole, ei siihen auta pakkotoimet eikä työnhakukurssikaan.

Porkkana tehoaa aina paremmin kuin keppi. Niin minä ajattelen ja sen ovat todenneet monet käyttäytymistieteen tutkijatkin. Kaikki päättäjämme eivät taida sitä kuitenkaan uskoa, tai sitten meillä istuu Arkadianmäellä poikkeuksellisen paljon piiskan käytöstä nautintoa saavia yksilöitä.

Ämpärissä kolisee

2010-02-23T18:01:00.009+02:00

Pian puoli vuotta olen pitänyt paastoa päivänpolitiikasta, enkä näe mitään syytä palata niiden uutisten äärelle. Maailma ei siitä mihinkään suuntaan muutu, vaikka murehtisin hiukseni harmaiksi tai kiristelisin leukaperäni kipeiksi nykyhallituksen ja EU:n toimia.

Täysin ei tässä maassa silti yhteiskunnallisilta keskusteluilta välty, vaikka kuinka yrittäisi elää ämpäri päässä. Viime päivinä minun pääpöntössäni on poukkoillut näihin kahteen uutiseen liittyvät kysymykset.

Savon Sanomissa taitaa olla fiksua väkeä töissä. (Se on paljon sanottu pohjalaiselta). Ainakin löydän sieltä usein hyvin toimitettuja juttuja, joiden ajatukset voin itsekin allekirjoittaa. Muutama päivä sitten siellä kirjoitettiin siitä, miten hallituksen on turha jauhaa tätä työurien pidentämisasiaa aina siihen sävyyn kuin valtiovallan edustajat kuvittelisivat kaikkien kansalaisten parhaansa mukaan karttelevan työtä ja pyrkivän loisimaan aina kun se on mahdollista.

Yllättävän monet ihmiset pitävät työstään ja vielä useammat olisivat valmiita sinnittelemään huonokuntoisinakin töissä aiempaa pidempään, jos työelämässä vaan tapahtuisi tiettyjä muutoksia. Ihmiset kaipaavat arvostusta, mielekkäitä tehtäviä ja kohtuullisia työoloja ainaisen kiireen, epävarmuuden ja heittopussina pyörimisen sijaan.

Pysäyttävä oli myös saman lehden uutinen, jonka mukaan joka seitsemäs suomalainen alittaa jo virallisen köyhyysrajan. Hälyttävintä jutun mukaan on se, että viime vuosikymmeninä tuloerot ovat kasvaneet ja köyhyys lisääntynyt myös nousukauden aikana...mutta niinhän se tietysti oikeistolaisen logiikan mukaan pitää mennäkin. Toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Jotkut vaan ovat niin ahkeria, älykkäitä ja muulla tavoin lahjakkaita, että heille ihan oikeutetusti kuuluu kunnon palkka omasta ylivertaisuudestaan.

Se, että joillakin on jo syntyessään paremmat lähtökohdat ja että onni tykkää potkia mieluummin trimmattuja kultapossukerholaisten takamuksia kuin roskaruualla lihotettuja köyhälistöpeppuja sattuu vaan olemaan luonnonlaki. Se jolla on, sille annetaan. Jokainen on oman onnensa seppä. Niinhän se menee, vai kuinka?

Ei herttinen...

2010-02-11T17:51:00.002+02:00

Ei herttinen. Ihan omaksi riemukseni ja ehkä sattumalta jonkun muunkin, länttään tämän tänne. On helppoa nauraakätkätellä tämmöiselle viihteelle, kun omaan lähipiiriin ei kuulu enää ainokaitakaan neanderthal-tyyppiä ,joka ainakaan Krätyakan läsnäollessa kehtaisi vihjailla mitään tämänsuuntaista..

Onks ihquu vai ei?

2010-01-24T12:36:00.008+02:00

Joka meikäläistä yhtään tuntee, tietää varmasti, että harva täti-ihminen tykkää nuorisosta (ihan kastikkeesta riippumatta) niin valtavasti kuin minä. Siispä tämä ei ole mikään kaikenkattava nuorisonparjaus postaus, eikä tarkoitus ole osoittaa sitä elämänmuotoa mitenkään ala-arvoiseksi. Kunhan tässä vähän ihmettelen ja pyörittelen silmiäni.

Jokin aika sitten, ensinnäkin, luin artikkelin, jossa taivasteltiin tutkimusta, jossa selvisi, että 16 -vuotiaiden brittinuorten sanavarasto on romahtanut noin neljästäkymmenestätuhannesta sanasta kahdeksaansataan. Sitä se chattailu, tekstailu ja muu mesettäminen teettää..Eikä ole ihme, jos välillä pitää ottaa fyysisemmät keinot avuksi, kun sanoja ei ongelmatilanteitten selvittämiseen kertakaikkiaan ole. Ilman puhetta on myös aika vaikea tulla ymmärretyksi - jopa ymmärtää itse itseään. Kommunikointitaidot tarkoittavat muutakin kuin sähköisten välineiden hallintaa...

Aika monen suomalaisnuoren suusta kuuluu onneksi toistaiseksi ihan tolkullista puhetta, vaikka yo-kirjoitusten tarkastajat joka vuosi muistavatkin tiedottaa tason laskemisesta. Vielä kieltäkin enemmän olenkin huolissani nuorten tunne-elämän vivahteiden kapeutumisesta. Kun median massaviihde on mitä on, eikä kaikilla vanhemmilla ole kykyjä ,kiinnostusta, eikä aikaa jälkikasvunsa vuorovaikutukselliseen kasvattamiseen, kuka lapsia kasvattaa? Mielenterveyspalveluita ei riitä kaikille, eikä koulustakaan oikein ole kokonaisvaltaisen persoonallisuuden kehittäjäksi. Siksikö yhä useammasta nuoresta näyttää kasvavan tunne-elämältään merkillisen rajoittunut ja kapea-alainen?

Kyllä lapsipsykologit kautta aikojen ovat havainneet, että tietyssä kehitysvaiheessa lapsen maailmankuva on kovin mustavalkoinen. Kaikkea joko rakastetaan tai vihataan, fanitetaan tai inhotaan sen mukaan tuottaako se itselle mielihyvää tai hyötyä vai ei. Nykyään vaan tuo vaihe näyttää joillakin jatkuvan pelottavan pitkään - eräillä elämän loppuun saakka.

Meitä vanhoja tätejä syytetään usein konservatiivisuudesta, ahdasmielisyydestä ja rajoittuneesta, mutta kokeilkaapa vaan vaikkapa syöttää teineillenne ruokaa, jota he eivät ole ennen maistaneet tai ehdottaa jotain muuta ennen kokematonta, joka ei nyt juuri satu olemaan kaveripiirissä suosion huipulla...

No, joo. Eiköhän tämä nyt tästä tällä erää riitä...Täti menee nyt ottamaan verenpainelääkkeen ja istuu sitten katselemaan elokuvaa, jossa kaikki ovat kauniita, hoikkia, dynaamisia ja alle 30-vuotiaita. Viis siitä, että käyttäytyvät kuin leikki-ikäiset hiekkalaatikolla..

Akka krätisee ihan salaa vaan

2010-01-24T12:28:00.003+02:00

Tämä blogihan loppui jo aikapäiviä sitten. Loppui sanottava ja tuli fiilis, että tarttis löytää toisenlaista näkökulmaa tähän bloggaamiseen. Oli helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. No, nyt sekin pöytä on jo roinan peitossa ja krätisyttää niin vietävästi, joten taidanpa palailla tänne satunnaisesti valittelemaan milloin mitäkin, kuten krätinäblogin teemaan sopii ja jätän ne toisenlaiset asiat sitten muualle.

Eihän tänne nykyään löydäkään kuin joku satunnainen matkailija, kun ei blogi ole edes listalla ja ehkä hyvä niin. Mutta sitten asiaan ja siitä ihan erillinen postaus.

Son ny loppu

2009-10-10T10:50:00.004+03:00

Son ny loppu - tai oli jo viime maanantaina - nimittäin tämä krätyyly. Niinku moon täällä marmattanu, mua on aika pitkään jo aharistanu tämä samojen asiootten vatvominen päivästä toisehen. Tottahan krätäjäminen tuloo tällääseltä kipuulevalta ongelmakimpulta ihan luannostansa, sei oo ongelma, mutta se sitte on, kun emmä aina kehtaa seuraavana päivänä lukia, miton tullu oikeen kauhian olon kouris näppikseltä päästeltyä.

Tottahan mä tahtoosin sekä itteni että maaliman parantaa. Mialuusti oikeen nopiaa ja iliman ikäviä sivuvaikutuksia. Sei ny vaan taira multa onnistua.

Ensi mä meinasin, jotta paiskaan hevonkuusehen koko tämän plokini, mutta kun se perkules jäi tuanne bloggeriin roikkumaan ihan ku kurillansa ja muistutteli aina hallintapaneeliin kattuessa, jotta tän voi viälä yhyreksänkymmenen vuarokauren kulues poistamisesta palauttaa entisellensä. Mua se pänni tosi lujaa, kun molisin halunnu taas kerran jättää koko roskan kertahuitasulla taakseni niinku mullon muissakin asioos aina tapana.

Sitte rupes viälä tulemahan melekeen tuluvimalla sähköpostia aiva ihanilta ihimisiltä, jokkoli nähny suuren vaivan ja teheny salapoliisityätä jo pelekän sähköpostiosootteen löytämises. Monet sanoo, jotta haluaas viälä lukia näitä tekstejä, mutta pääasias noli hualissansa, jotta oonko mä ny sitte viimeenki kuallu.

Mua sellaanen vähä hävetti ja liikuttikin kovasti. Hävetti sen vuaksi, etten mä ny halunnu olla kellekkään vaivaksi, enkä herättää minkäänlaista hualta tai huamiota. Se tuntuu kumminkin kauhian hyvältä, kun niin moni uskalsi kirijoottaa melekeen viaraalle ihimiselle (kyllähän musta varmahan aika selekiä kuva täältä plokiista löytyy ja sehän mua vähä siappaakin. Ei oo hauskaa kattua ittiänsä tällääsestä peilistä ja nähärä karua totuutta) ja ilimaasi välittävänsä.

Nii, jotta mä ny sitte palautin tämänkin vanhan plokini bittitaivahalle avaruusromuna kummittelemahan. En paa enää plokilistalle, eikä tuu uusia päivityksiä. Linkillä tänne pääsöö mun koiraplokistani ja sellaasesta uuresta yhteisplokista (Kahden talon tarinoita), joka meillon siskoon kans justihin perusteilla. Aukiaa, kunhan saaraan se julukaasukuntohon. Sen olis kumminki tarkootus olla hiukka erilaasta jutustelua ku tämä mun jokapäiväänen krätyylyni, jottemmä tiärä löytyykö siältä mitää tämän plokin lukijoolle. Mun siskoni on kumminkin paljo pareet kirijoottamahan ku minä ja muutenki mukava tyyppi. Käykää joskus vilikaasemassa, jos kiinnostaa.,

Vaikken mä mikää kauhia halaalemaan ookkaan, niin sellaasen virtuaalisen ,oikeen lämpöösen ja kiitollisen halin, voisin ny siunatuksi lopuksi lähettää kaikille ystävällisille lukijoolleni, joita mun kerkes tulla jo ikävä. Tiätysti mä lujen erelleen muitten plokeja ja kommentoinki aina kun jaksan, mutta krätyylyjen ja jokapäiväästen multipäivitysten aika on ny ohi. Tämä Akka aikoo hakkia virtuaalisen lisäksi myös ihan oikian elämän.