Mä lopetan sen nyt

Neljä vuotta olen nyt ollut eläkkeellä ja kaiken aikaa voihkinut surkeata tilaani. Olen hinkunut takaisin töihin. Haluaisin olla hyödyksi, tarpeellinen, aktiivinen ja ansaita itse oman toimeentuloni. Mä lopetan sen nyt.

Tästä hetkestä lähtien lupaan muistaa asian toisen puolen: työelämän tappotahdin, ikävystyttävät rutiinityöt, takkuiset ihmissuhteet, epäreilut pomot, epävarmuuden työsuhteen jatkumisesta, kilpailun, selkään puukottamisen ja ällöttävät pimeät talviaamut, jolloin auton kaivamiseen kinoksesta pitää varata puoli tuntia aikaa.

Viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissäni ajautunut vakavaan työuupumukseen monta sellaista ihmistä, joiden kohdalle en olisi sitä kuvitellut. He kaikki ovat miehiä ja vointi on päässyt todella huonoksi, ennenkuin he ovat hakeneet ja saaneet apua. Joidenkin kohdalle apu ei ehtinyt ajoissa..

Koskaan ennen maailman historiassa ei meillä täällä länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ole ollut näin paljon materiaalista hyvää. Sotaa, nälänhätää ja laajamittaisia luonnonmullistuksiakaan ei Suomessa ole ollut moneen sukupolveen.

Mistä kumpuaa tämä suunnaton pahoinvointi, aggressiivisuus, itsekkyys ja välinpitämättömyys, joka monilla mittareilla mitattuna on viime vuosikymmeninä lisääntynyt?

Ehkä en sittenkään kaipaa takaisin työelämän raadolliseen todellisuuteen. Ehkä se, mitä olen kaikki nämä vuodet kaivannut, on jokin ideaali utopia, ruusunpunainen harha, jota hetken elin, kun ehdin olla niin vähän aikaa unelma-ammatissani.

Ehkä nyt on aika etsiä uudenlainen unelma.

Jokavuotinen yllätys

Näin siinä sitten taas kävi... Joka vuosihan se tuppaa Suomeen tulemaan - talvi nimittäin.
Otuksiakin uusi lumi kummastuttaa. Tosin koirille tämä on vasta kolmas. Kissat ovat vähän vanhempia..

Itse tunnen itseni vähintään satavuotiaaksi ja lumen paino tuntuu kasautuvan kipeille hartioilleni. Vielä vanhempi on silti tämä nykyinen talomme, 140 vuotta ja vähän päälle. Hiukan latvasta laho, kuten asukkaansakin, mutta ei vielä kaadu, eikä kenota - ainakaan pahasti...ainakaan vielä tänään.

Maailma muuttuu

Edellisen postauksen jälkeen kiinnitin jossain lehtijutussa huomiota otsikkoon, jossa sanottiin että Räsänen oli perustellut homokielteistä kantaansa väittämällä, että se on häiriö psykososiaalisessa kehityksessä.

Ihan omasta päästään rouva ei ole sitä keksinyt, sillä vuonna 1995, kun suoritin avoimessa yliopistossa ensimmäiset kurssini psykologiasta, kurssikirjoina oli vielä opuksia, joissa tuota selitystä homoseksuaalisuudelle tarjottiin. Toki siellä väitettiin myös anoreksian johtuvan ongelmallisesta äitisuhteesta ja skitsofrenian olevan seurausta niin sanotusta kaksoissidoksesta lapsen ja vanhempien välisessä viestinnässä (se tarkoittaa lähinnä sitä, että puhutaan yhtä ja tarkoitetaan jotain muuta).

Joka tapauksessa siitä ei ole vielä tolkuttoman pitkä aika ja aivan varmasti vielä jossain piileskelee hieman nolostuneita psykiatreja, jotka toivovat, ettei kukaan enää muistaisi, mitä he parikymmentä vuotta sitten luennoillaan opettivat, eikä varmasti kulu pariakymmentä vuotta pidempään, kun tämän päivän psykologianopiskelijat saavat häpeillä ja naureskella tämän päivän teorioita, joita he hikikarpalot otsalla ovat yliopistossa totuuksina päntänneet.

Krätyakan mielestä psykologia on yksi niistä uskomusjärjestelmistä, joka on ottanut kantaakseen ennen kristinuskon käyttämää valtaa määritellä, mitä on hyvä elämä ja miten ihmisten tulisi toimia.

Taloustiede ja lääketiede tosin tuntuvat innokkaasti jakavan tuota vastuuta ja filosofitkin yrittävät saada äänensä kuuluviin. Ihmiset näyttävät haalivan itseään miellyttäviä oppeja ja opettajia eri aloilta, kuten tuossa Äijän lainaamassa pipliankohdassa edellisen postauksen kommenteissa sanotaan. Pitkäaikainen sitoutuminen ei ole muodissa. Jo pelkästään vaihtelun vuoksi ja markkinointikikkana koko ajan täytyy tuottaa ja kokeilla uutta. Tieto vanhenee nopeammin kuin useimmat ennättävät uusinta omaksumaan.

Silti hämmästyttävän monet näyttävät elävän niin kuin olettaisivat tämän päivän tulkintojen olevan lopullisia totuuksia, tai ainakin parempia kuin kaikki entiset. He käyttäytyvät kuin vanhoihin oppeihin nojautuvat olisivat auttamattomasti jälkijättöisiä, eivätkä enää täydessä ymmärryksessä. Silti monet vanhat ihmiset ovat nähneet vaiheita (ajatellaanpa esimerkiksi rakentamisessa viimeisten sadan vuoden kuluessa esiintyneitä muotivirtauksia ja tehtyjä virheitä), joissa jotain mullistavana pidettyä on keksitty, otettu käyttöön ja parin vuosikymmenen päästä palattu häntä koipien päässä hieman modernisoituna samaan vanhaan ratkaisuun.

Takerrumme liian helposti pintaan. Haemme arvoja ja merkityksiä vaihtuvista trendeistä, viimeisimmistä tutkimustuloksista ja ajankohtaisesta viihteestä. Krätyakan mielestä on käsittämättömän naivia olettaa, että se, mikä on uutta, olisi väistämättä aina parempaa kuin entinen. Joissain asioissa kehitys voi kulkea myös kehnoon suuntaan. Sen todetakseen ei tarvitse kuin selata historian kirjoja.

Tärkeimmät totuudet lepäävät syvällä pintamuodin, uusimpien sloganeiden ja maailmantalouden suhdanteiden alla. Ne eivät muutu sesongin muotivärien tai uusimpien ravitsemussuositusten mukaan. Niitä ei heilauttele sen paremmin pörssikurssien vaihtelu kuin ilmastonmuutoskaan.

Minä uskon, että joitakin perustotuuksia olemassaolosta, ihmisen ja luonnon ja ihmisten keskeisestä vuorovaikutuksesta on olemassa. Uskon myös korkeampaan voimaan melko vanhanaikaisella tavalla.

Tässä ajassa ihmisiä näyttää mielestäni vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Eteenpäin menosta on tullut itsetarkoitus. Vauhtia ja kasvua täytyy saada aikaan hinnalla millä hyvänsä.

Jotkut ovat jo siihen uupuneet. Monet jopa kovassa menossa särkyneet. Jotkut onnekkaat ovat onnistuneet hyppäämään oravanpyörästä ja ehkä miettivät myös sitä, mikä sitten on elämässä olennaista. Valitettavan monet eksyvät arvojen viidakossa ja valitsevat maailmankatsomuksekseen jonkinlaisen nihilismin tai vähintään relativistisen moraalin ja hedonistisen individualismin. Tuntuu turhauttavalta tavoitella muuta kuin hetkellisiä aistinautintoja, jos tiedot siitä, mikä kannattaa ja mikä ei, vaihtuvat nopeammin kuin päivän lehti ehtii niistä raportoida.

Minusta monet asiat elämässä tapahtuvat luonnostaan, omalla painollaan. Maailma muuttuu kaiken aikaa kiirehdimme me sitä tai emme. Toki suuntaa on hyvä yrittää parhaaseen ohjata. En vaan ymmärrä mikä pakkomielle ajaa meitä ajattelemaan, että ainoastaan uusi, uudempi ja uusin on arvokasta ja hengästyneenä ryntäämään, mihinkään kunnolla syventymättä, aina uusiin ajatuksiin, harrastuksiin, projekteihin ja tavoitteisiin.

Mitä ne perustotuudet elämästä sitten voisivat olla? Sen selittämiseen ei pari postausta riitäkään. Yksi fakta on ainakin se, että kaikki muuttuu kaiken aikaa. Sen vuoksi ripaus nöyryyttä ja kunnioitusta on aina paikallaan sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan - tässä ajassa eläviä toisinajattelijoita unohtamatta.

Suvaitsemattomuudesta

Itse homoiltaa en katsonut, mutta siitä seurannutta mediakohua en ole onnistunut välttelemään, vaikka metsänpeikkona, uutispimennossa ,yritänkin pysytellä.

Elämäni aikana minulla on ollut useita ystäviä, jotka ovat olleet homoseksuaaleja. Yhtä lukuunottamatta he kaikki ovat joko työskennelleet luterilaisen kirkon tehtävissä tai osallistuneet aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Silloin historian hämärissä (yli 20 vuotta sitten) kun nuo ihmiset olivat kiinteä osa elämääni, homoseksuaalisuus oli kaikkialla yhteiskunnassa vielä paljon nykyistä piilotetumpi asia. Yhtä lukuunottamatta myöskään kukaan noista ystävistäni ei pitänyt omaa seksuaalisuuttaan aktiivisesti esillä. Kaikki sen tiesivät, mutta seksuaalinen suuntautuminen ei ollut olennaisinta toisessa ihmisessä - ei edes niissä, kieltämättä kiusallisissa, tilanteissa, joissa joku hetero ihastui homoseksuaaliin tai päinvastoin. Seksuaalisuus ei vaan ollut se elämän tärkein asia, kun maailmassa oli vielä paljon muutakin kiinnostavaa, tutkittavaa, ihmeteltävää ja parannettavaa...

Kun tämä kohu nyt nousi, yritin työntää koko ikävän kalabaliikin pois mielestäni (koska oman elämäni ongelmissa on minulle nyt riittävästi tuskaa ja päänvaivaa). Eilen hyppäsi kuitenkin nettiuutisissa silmille ensin monta voitonriemuista otsikkoa, jossa herkuteltiin kirkosta eronneiden määrällä ja lopulta sellainen, jossa alleviivattiin, kuinka monta miljoonaa verotuloja kirkko nyt menettää eronneiden jäsentensä myötä.

Siinä kohtaa raivoni kuohahti yli kuin pohjaanpalanut, löysä mannapuuro. Rahako tässäkin tapahtumaketjussa on jälleen toimittajien mielestä se olennaisin asia ja mittari, jolla arvoa ja "vahingon" määrää mitataan!?? Minusta se kertoo jotain masentavaa niiden juttujen kirjoittajista ja arvomaailmasta, jota tämän päivän yhteiskunnassa parhaiten ymmärretään.

Vaikka itse olen aikoinaan työskennellyt kirkon virassa ja puolisoni työn kautta toimeentuloni riippuu siitä edelleen, alan silti kallistua sille kannalle, ettei kirkkoa kannata pitää koossa keinotekoisesti ja väkisin, jos hinta on se, että ydinsanoma menetetään. Itse asia on silti paljon tärkeämpi kuin puitteet joissa toimitaan - tai jokapäiväinen leipä meikäläisten pöydässä.

Useammastakin blogista olen lukenut, että kirjoittaja tuli nyt viimein eronneeksi kirkosta, kun asia oli sopivasti tapetilla ja niin moni muukin samaan aikaan erosi. Juuri niinhän lampaat toimivat muissakin asioissa: joukon jatkona vaan ,yhteen ääneen määkien, vaikka teurasautoon. Itsenäiseen ajatteluun kuluu aivan liian paljon energiaa. On helpompi katsoa Iltalehdestä, mitä tänään kuuluu ajatella.

En silti usko, että eroajissa on kovinkaan paljon sellaisia, joiden siteet kristinuskoon ja kirkkoon ovat aiemminkaan olleet kovin kiinteät ja vastavuoroiset, joten käytännössä kumpikaan osapuoli tuskin menettää muuta kuin sen materiaalisen, eli verot.

Koska seuraava looginen askel jäsenten joukkopaon jälkeen on nouseva keskustelu kirkon ja valtion erosta sekä kirkon verotusoikeuden poistamisesta, luulen, että elämme suomalaisen yhteiskunnan kannalta kiintoisia aikoja.

Yhtenäiskulttuurin murentuminen on nostanut valtavan, oikeistolaisen, taantumuksen aallon vastaliikkeekseen monissa muissakin Euroopan maissa. Sen ikävimpiä ilmenemismuotoja ovat olleet vihanilmaukset maahanmuuttajia ja erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Samaan aikaan, kun meillä Suomessa kirkkoa syytetään vanhoillisuudesta ja Jumalaa yritetään tuupata kansanäänestyksellä kumoon, esimerkiksi Perussuomalaiset kasvattavat kannatustaan sangen taantumuksellisilla ja ahdasmielisillä lausunnoilla.

Niin vaikea ja ristiriitainen kuin oma suhteeni kansankirkkoomme onkin aina ollut, minulle se on silti paikka, jossa hyviä asioita pidetään esillä ja viime kädessä, muualta kuin ihmisestä kumpuava armo, lempeys ja rakkaus ylittää erimielisyydet.

Tämänhetkisessä kehityksessä minua huolestuttaa eniten se, että instituutioiden purkaminen (esim. kansallinen itsenäisyys, hyvinvointivaltio ja kansankirkko) on niin paljon helpompaa kuin niiden rakentaminen. Kroonisesti kummallisena, ikuisena marginaali-ihmisenä, en ehkä ole paras puhumaan yhteiskunnan vakautta ylläpitävien yhteisten käytäntöjen puolesta, mutta nyt puhuisin jos osaisin.

Asioista ei ole mahdollista poimia vain parhaita puolia kuin rusinoita pullasta. Emme voi valita vain sellaista suvaitsevaisuutta, joka suo meille itsellemme kaikki vapaudet ja oikeudet, mutta riistää ne joiltain muilta. Ennen pitkää siitä koituu ongelmia.

Hämmästyttävän usein itseään suvaitsevaisina pitävät löytävät itsensä samasta veneestä avoimesti fanaattisten ja suvaitsemattomien kanssa. He tuomitsevat fanaattisesti tuomitsijoita.

Epämiellyttävä takauma

Eilen istahdin vahingossa television kaukosäätimen päälle. Hetken kuvittelin, että takamukseni oli kehittänyt outoja taikavoimia, kun ruutuun rävähti kanava, jota en muista koskaan katsoneeni ja kaiken kukkuraksi kiusallisen tuttu naama neljännesvuosisadan takaa.

Kyseiseltä kanavalta (jonka jätän nyt tarkoituksellisesti mainitsematta) alkaa näköjään sarja, jossa entinen poikaystäväni on keskeisesti esillä. Mies työskentelee nykyään alalla, jolle hän epäilemättä sopii hyvin ja jolle hän missään nimessä ei olisi päätynyt, jos olisi saanut tahtonsa läpi ja pakotettua minut puolisokseen.

Täältä kypsästä keski-iästä on nyt turvallista katsella taaksepäin ja huokaista helpotuksesta ajatellessaan, miten hyvin tässä sittenkin kävi, kun ottaa huomioon, miten kehnoja valintoja ja onnettomia kokeiluja tuli nuorena tehtyä.

Turhaan ei sanota, että seura tekee kaltaisekseen. Ystävien, asuinpaikan, ammatin ja puolison valinnalla on sanoinkuvaamaton merkitys sille, millaiseksi elämämme muovautuu ja millaisia meistä kasvaa.

Hieman kahden vaiheilla mietiskelen, välitänkö ryhtyä seuraamaan tuota televisiosarjaa. Haluanko tietää, millainen tuli siitä narsistisesta nuoresta miehestä, jonka annoin lähes vuoden verran pahoinpidellä itseäni niin henkisesti kuin fyysisesti.

Olisi tietysti miellyttävää, jos katsoessa voisi nähdä vihjeitä siitä, että toinen on kasvanut terveempään, ehjempään ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Toisaalta en voi olla varma, kykenisinkö tarkastelemaankaan häntä neutraalisti, hyväksyen ja menneistä irti päästäen...

Mitä tästä opimme? Tuskinpa muuta kuin sen, että television kaukosäädintä kannattaa käyttää jollain muulla ruumiinosalla kuin pepullaan..

Ahkeratko arveluttavia?

Ensireaktioni tähän uutiseen oli tyrmistys. Siinähän väitetään, että vihatuimpia ihmisia työpaikoilla ovat (amerikkalaisen tutkimuksen mukaan) epäitsekkäät persoonat, jotka mukisematta ottavat hoitaakseen vastenmielisiä, ylimääräisiä tehtäviä. Heitä inhotaan tämän tutkimustuloksen mukaan siksi, että he nostavat rimaa muillekin.

Moraalista närkästystä on aina helppoa tuntea niin kauan kuin ei katso kovin tarkasti peiliin. Minäkin päästin kielenkantani valloilleen kuvaillessani amerikkalaisten moraalista kehitystasoa, kunnes pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan tilanteita, joissa itse olen eniten ärsyyntynyt työkavereiden käytöksestä.

Totta on, että itseäni ovat eniten vimmastuttaneet, myöhästelijät, lusmuilijat ja toisista pahaa puhuvat myrkynkylväjät. Rehellisyyden puuskassa jouduin silti myöntämään, että on minua joskus ärsyttänyt myös ne kiltit tytöt ja lellipojat, jotka juoksevat varsinkin pomon asioilla, tuli hännän alla, jopa niin , että muut heille osoitetut työt jäävät hoitamatta.

Joskus olen varmasti kateuksissani sekoittanut aidosti kiltit ja tunnolliset ihmiset myös noihin pomon hännänalustaa nuoleviin kiipijöihin. On kuitenkin eri asia olla avulias, ahkera ja ystävällinen kaikille kuin pelkästään niille, joilla on tarjota vastapalvelukseksi valtaa ja mammonaa.

Yksi vastenmielinen vaikutus, joka tuon kaltaisilla tutkimusraporteilla on, on se, että tällaisten kautta meille jälleen syötetään kuvaa siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja normaalia.

Psykologiaa opiskelleet ainakin tietävät, että ihmisen moraali ei ole synnynnäinen ominaisuus. Se kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, pitkälti mallioppimisen ja palautteen kautta, eikä ihminen välttämättä kehity, ellei häneltä kukaan (edes hän itse) odota kehitystä.

Jos siis ajattelemme, että on ihan normaalia olla kateellinen, pahansuopa, ahne kakkiainen, on todennäköistä, että meillä on sellaisia työntekijöitä kohta vientituotteiksi asti. Jos taas hiukan ottaisimme takapakkia aikoihin, jolloin sivistyksellä tarkoitettiin myös ylevämpiä kuin pelkästään tiedollisia tavoitteita, ihmiskuvamme voisi muuttua vähemmän materialistiseksi ja moraaliselle kehityksellekin voisi jäädä sijaa.

Aidossa kiltteydessä, avuliaisuudessa ja ahkeruudessa ei ole mitään pahaa. Sitä yritän tästä lähtien itselleni vakuutella aina kun kateuden vihreä peikko mielessäni nostaa päätään ja tekisi mieli ryhtyä mollaamaan niitä kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka eivät muka uskalla irrotella tai ovat vuorenvarmasti pomon salaisia agentteja..

Subjektiivista ja matalamielistä marinaa

Nyt seuraa höyrynpäästö, eli palstan täydeltä henkilökohtaista, lillukanvarsissa möyrivää marinaa. Negatiivisuustartuntaa pelkäävien on siis turvallisinta jättää tämä väliin. Kaikki on nyt persiillään. IHAN KAIKKI. Tässä päällimmäiset:


*Kissa kusi matolle ->Koko kämppä haisee. Koira tyhjensi vessan roskiksen eteiseen. Niinkuin ei tässä nyt muutakin puuhaa olisi..

*Sydänlääkkeet on lopussa-> lepopulssi on 120. Verenpainetta en uskalla edes mitata. Edellisellä kotipaikkakunnalla ennen kello yhtätoista terveyskeskukseen toimitetut reseptit uusittiin samana päivänä ja toimitettiin suoraan apteekkiin. Täällä ne uusitaan, kun lääkäri sattuu ehtimään. "Vähintään viikko" pitäisi kuulemma odotteluun varata ja tietenkin lappunen pitää itse noutaa terveyskeskuksesta ja hankkiutua sen kanssa apteekkiin noutamaan ne mömmöt. Piankos se lähes liikuntakyvyttömältä pitkäaikaissairaalta onnistuu. Tai sitten ei..

*Asetoni on hukassa (mikäpä tässä sekasotkussa ei olisi hukassa). Kun viimein, syysvilun kannustamana, sain patistettua ensin miehen tiivistenauhan hankintaan ja sitten itseni varsinaiseen tiivistyspuuhaan, havaitsin, ettei kiinnitysalustan puhdistukseen tarvittavaa ainetta löydy mistään.

* Ammattikoululaiset ovat siirtyneet tupakalle meidän portin pieleen. Joka aamu on postilaatikon vierusta täynnä tupakantumppeja, tyhjiä askeja, karkkipapereita ja muuta sontaa.

* Mua vituttaa, joka paikkaa särkee ja mun paprikoissa on kirvoja.

Hiukan hirvittää

Aamu käynnistyi kummastuksella. Koiranpörriäinen narun päässä astuin ulkoportaille ja huomasin heti, ettei kaikki ole nyt niin kuin pitäisi. Koirakin hoksasi. Se katseli hetken ympärilleen, höristeli korviaan ja laskeutui sitten varovasti portaita alas puutarhaan aamupissalle.

Mistään ei kuulunut kiroilua, ei naurunröhötystä, eikä kurkun kröhäytyksiä ennen mojovaa räkäisyä. Ammattikoululaisten tupakkapaikka tien toiselta puolelta oli poissa.

Krätyakka on ollut taas itseensä käpertyneenä, uutispimennossa, eikä ole kuullut, että tupakkapaikat kouluissa kieltävä laki on astunut tänään voimaan. Minne lie kansakunnan toivot tuosta nyt syöpäkääryleineen hakeutuneet. Ainakin muut koululaiset saavat nyt kulkea rauhassa ohi, ilman hävyttömiä huutoja ja kiusantekoa. Sitä en sentään usko, että se syöpäkääryleiden sauhuttelu tuolla konstilla koululaisten keskuudesta poistuisi.

Vaikken millään muotoa kannata itsensä myrkyttämistä, olen silti hieman ymmälläni ja järkyttynyt nykyhallituksen yksioikoisesta tavasta ratkoa ongelmia. Puolueet, jotka henkeen ja vereen puolustavat yritysten ja osakkeenomistajien vapauksia tuntuvat olevan kovin hanakoita rajoittamaan ykilönvapauksia.

Kaikki halutaan valjastaa talouden palvelukseen. Kaikki arvioidaan tuottoina ja kustannuksina.

Niin monesti kuin olenkin tunkenut entisessä elämässäni käsiä syvemmälle taskuun, etten opettajana olisi käynyt oppilaan tukkaan kiinni, minua silti ahdistaa ja kuvottaa tällaiset uutiset.

Peli kovenee kaikilla areenoilla. Jyvät pyritään erottelemaan akanoista. Jo nyt opinnoista ja työelämästä syrjäytyy aivan liian paljon nuoria, työkykyisiä ihmisiä. Kuinka käy silloin, jos "paremman väestön" taloudellisten etujen ja turvallisuuden nimissä syrjäytetään tieten tahtoen entistä enemmän epäkelpoa ainesta eri koulutusaloilta.

Toki kannatan valvontaa, seurantaa ja seulontaa. Aina hakijat eivät itsekään tajua millaiselle alalle heillä on edellytyksiä. Pelkkä erinomainen koulutodistus ei esimerkiksi takaa hyvää opettajaa tai lääkäriä.

Pelottavaa on silti se, jos tuen ja hoitoonohjaamisen sijaan valitaan yhä useammin ulospotkiminen ja hylkääminen. Liian monta muutakin samansuuntaista uutista on viime päivinä silmiin sattunut..Kuten esimerkiksi se, ettei työuupumus käy enää sairausloman perusteeksi.. Voi auta armias... mutta se lienee jo toisen postauksen aihe.