Pölyimurin huanompi päivä

Meirän pölyimurilloli eilen huano päivä. Pualeen päivähän se vaan makas ja oli ihan vetämätöön vaikkoli viarahiaki tulos. Sitte mä istuun oikeen lavittalle sen viärehen ja yritin jutella sille komiasti. Lupasin, jotta mennähän ihan hissuksiin vaan, yks nurkka kerrallaan,ja huilatahan aina välis, jos ei kaikkia yhtä vekua jakseta.

Me sitte hurruuteltiin porstua ja melekeen pualet portahistaki, mutta sitte sillä meni jotaki väärähän kurkkuhun. Mä tiätysti ensimmääseksi kattoon, jottei silloo jo pussi täys ja sitte rassasin sitä putkia kaikellaasilla astaloolla. Kurinvartahat on piänihin tukkoohin ihan omialtaasia, mutta suurempiin moon joskus kokeellu ihan sellaasta viämärin putsaamisehen tarkootettua vaijeria.

Tottahan siältä rööristä kissin ja koirankarvoja löytyy, muttei se tällä kertaa ollu lopullinen syy. Kummolin perusteellisesti sitä vermestä sohinu ja kurmoottanu, enkä mitää kunnollista syytä pihinähän löytäny, hoksasin viimmeen kattua sen pussin uurestaan ja siälähän soli menny rikki ja päästäny moskat imurin sisuskaluuhin. Suaratin oli niin tukos, nottei ihmekkään, vaikkei ilima päässy läpitte, vaikka vehjes yritti henki hapatuksis kiskua.

Tuallaasen hääräämisen ja jumpan jäläkeen molin sitten niin kipiä ja väsyksis, etten mä enää mitää jaksanu. Panin vaan sohovalle tyän viäreen maate ja muistelin sitä sopimusta, joka me miähen kans tehtiin 23 vuatta sitte, kun mentihin naimisiin,: jotta se siivuaa, jota häirittöö.

Niin, että mä päätin sitten, että, kun ne viarahat kerran oli vaan mun siskoplikka ja sen suluhanen, niin, jos ne rupiaa näyttämähän siltä, että niillä nokkaa vetää nyrppyhyn ja tekis miäli sanua, jotta siivuaisitta ny joskus, nii mä lykkään välittömästi luurun ja mäntysuapaa kourahan. Ei onneksi tarvinnu. Ne osas olla ihan hianotunteesesti meirän sotkuista hilijaa. Hyvinkasvatettuja sukulaasia.

Sydän

Sain Bamiellalta tuommoisen soman sydämenmuotoisen tunnustuspalkinnon. Ilahduin ja pistän sen ainakin näin aluksi tuohon sivupalkkiin ihan ylimmäiseksi, jotta se osuu silmiini, kun availen blogia (tapaan käydä täällä usein pelkästään kuuntelemassa soittolistaani). Paha olo jatkuu ja pienet punaiset sydämet auttavat muistamaan, että on tässä elämässä sittenkin yhtä ja toista, minkä vuoksi yrittää rämpiä eteenpäin.

Koska palkintoa ei ole sopivaa ojentaa takaisin antajalle, haluan jakaa sen eteenpäin Elegialle ja Itkupillille, jotka ovat muiden tutustumisen arvoisten blogiensa lisäksi pystyttäneet tuon hienon Keisarin uudet vaatteet- palvelun, josta moni bloggaaja ja lukija on saanut silmäniloa pitkäksi aikaa.

Lisäksi hyvää mieltä ja iloa akan elämään pursuilee ihanien karvakorvien elämästä kertova Jimin Poppoo - niminen blogi , kirjurina ja paparazzinaan Outi.

Moni sellainen blogi, josta tykkään kovasti on niin suosittu, että sinne varmasti satelee näitä tunnustusnappeja yllinkyllin. Siksi tahdon palkita yhden sellaisen, joka on vasta tuore ja aluillaan, mutta on jo ehtinyt nostattaa akan naamalle monta leveää hymyä. Etelä-Pohojanmaan murtehella, kaukana lakeuksilta, kirjoittelee Äijänköriläs rehevästi oivaltavia tekstejä blogissaan Ulukopohjalaasta höpinää.

Kevättä ikkunalla

Tämmöiset tarttuivat mukaan tämänpäiväiseltä kauppareissulta. Kevättä edes ikkunalaudalla. Ulkona pakkanen parhaillaan kiristyy. Timjami, oregano, laventeli ja rosmariini. Kesäksi saavat siirtyä ulkoruokintaan. Koskaan ennen en ole laventelia kasvattanutkaan. Rosmariinia maistoin. Oli aika vahvaa. Kissojenkin mielestä tuoksuvat näköjään houkuttelevasti. Toivottavasti eivät päätä ottaa selvää, miltä juuret maistuvat..

Fyysisesti olo on edelleen lievästi sanottuna tuskallinen. Maha ei vatsansuojalääkkeistä huolimatta kestä kipulääkkeitä. Illalla oksentelin taas verta. Joka paikkaa särkee. Niskat niin jumissa, että huimaa, kun päätä kääntää ja ilmainen planetaarioesitys valopisteineen käynnistyy, jos sormensa tökkää sopivasti kallonpohjaan. Ei auta Sirdalud, eikä kylmävoidekaan kuin pienen hetken. Olisikohan tietokoneen äärellä kyyhöttelyä syytä ryhtyä rajoittamaan...ja tietysti pitäisi aloittaa taas jonkinlainen jumppakin. Jos nyt kumminkin ottaisin pienet nokoset ensin...vaikka tuonne huhtikuun puolivälin paikkeille saakka..

Itkuväsyoksetus

Pitäis pakata tavaroita. Ei nyt vielä muuttolaatikoita sentään, mutta ylimääräisiä romppeita kirpputorille. Naapurintäti lupasi viedä huomenna mennessään. Pitävät seurakuntatalolla viikonloppuna kirpparin Yhteisvastuukeräyksen edistämiseksi.

Maha niin kipeä että kumartelu on vaikeaa. Tuntuu kuin sisuskalut olisivat vereslihalla ja pienikin paine tai taivutus sattuu ja oksettaa. Itkukin taas väijyy luomien takana ja kuristaa kurkkua, enkä edes tiedä tarkasti miksi.

Eihän tässä nyt maailmanloppua odotella, eikä muutos välttämättä tapahdu edes huonompaan suuntaan, mikäli ylipäätään tapahtuu. Ei päätöstä uuteen virkaan valinnasta ja muutosta ole vielä edes tehty.

Eilen mies sai tietää suuresta, vanhasta talosta, jonka voisimme saada edullisesti ostaa. Vielä emme ole sitä nähneet, mutta se kuulostaa juuri sellaiselta, josta aina nuorena haaveilin - ennenkuin tämän pienenkin mökin siivoaminen ja kunnossa pitäminen alkoi tuntua ylivoimaiselta.

Kunpa voisinkin ratsastaa auringonlaskuun, liueta lätäköksi lattialle tai posahtaa kaasuna ilmaan, kadota vain siististi jäljettömiin ja jättää muut selvittämään kaikki elämäni sotkut. Nyt ei jaksaisi ...edes hengittää.

Bittien ulkopuolista elämää

Eilen kokeilin sitä bittien ulkopuolista elämää. Ihan vähän vaan näin pitkän tauon jälkeen, ettei tule vierotusoireita. Kaivoin esille tiskipöydän. Siivosin maustekaapin. Pesin pyykkiä. Istuskelin naapurintädin kanssa kahvilla puolitoista tuntia. Enempään eivät voimat tavanomaisten elukanhoitotoimien lisäksi olisi riittäneetkään (siis puuhasteluun. Naapurintätiä kyllä jaksaa. Hän on niin helppo kuin toinen ihminen nyt ikinä voi meikäläiselle olla. Yleensä seurustelen nelijalkaisten kanssa)

Melko ylimainostettua puuhaa silti tuo "oikea elämä" - minun mielestäni. Sotkua, kipua, ikäviä velvollisuuksia, ihmisiä, joita pitäisi ymmärtää. Ihmisiä, joita ei kiinnosta ja jotka eivät kuitenkaan ymmärrä.

Täällä nettimaailmassa voin sentään kuvitella tulevani kuulluksi ja pääsen kurkistelemaan avonaisista blogi-ikkunoista juuri sellaisiin mielen maisemiin, joita kaipaan.

Mutta se kohtuus.. ja nuo samperin kävijätilastot. Niitä fanaattisesti seuraamalla saan tästäkin huvista pian tehtyä rankkaa suorittamista. Mitä kävijälaskurit ja tilastot mahtavat muille täällä blogimaailmassa merkitä?


Ai, niin. Uusia lukijoitakin on näpännyt kuvansa näkyville. Kivaa. Tervetuloa. Itkupilli , tuossa viimeksi ilmaantuneena, onkin tämän hienon pohjan tekijä. Kiitos hänelle siitä :-)

Hillittömyyttä

Aristoteleen opeista akalle on jäänyt parhaiten mieleen se, mikä eniten kiinnostaa, eli oppi perushyveistä ja ajatus siitä, että kohtuullisuus on hyveiden harjoittamisessakin tärkeää. Valitettavasti juuri se on akan luonnolle äärimmäisen vierasta. Luontevinta meikäläiselle on aina mennä "on off" -asenteella, eikä sellaista ole tämä pää ja kroppa enää aikoihin kestänyt.

Myös tässä bloggailuharrastuksessa on iskenyt ahneus. Blogeja on monta ja nyt, kun Elegia ja Itkupillikin ovat avanneet ihanien pohjien aarreaittansa, taustoja tekee mieli vaihtaa ja mässäillä uusilla ihanuuksilla harva se päivä.

Luotan kuitenkin tässä asiassa vanhoihin viisauksiin. On siihen kohtuullisuuden suosimiseen niin moni muukin Aristoteleen lisäksi päätynyt. Yritän siis vastedes hillitä itseni näiden pohjavaihdosten suhteen ja päivitystahtikin saattaa vähän normalisoitua (=hidastua). Haaveilen nimittäin ihan varovasti hankkivani vielä oikean elämän. Ehkä ihan pienen ja vaatimattoman, mutta kumminkin jotain, mikä vaatii ahterin ylös hilaamista tästä tietokonetuolista.

Tämä uusikin pohja on silti mielestäni aivan ihana. Ja on siellä monta muutakin, joita tahtoisin katsella pitkään ja hartaasti. Voi itku tätä nykyihmisen dilemmaa, kun maailmassa on ihan liikaa houkuttelevia vaihtoehtoja valittaviksi!

Kielen pornoistumisesta

Sain taannoin palautetta kielenkäytöstäni. Puhun kuulemma rumia. Kuulisittepa, mitä silloin juttelen, kun luulen, ettei kukaan kuuntele. ;-) Omasta mielestäni kieleni on nykymittapuiden mukaan hyvinkin siivoa. En kauheasti kiroile. En kerro rivoja vitsejä. Itseasiassa en voi sietää sellaisia. Pohjalaiseen murteeseen, jota usein arkikielenä käytän, tosin kuuluu paljon brutaaleja ilmaisuja. Ne kuitenkin liittyvät useammin muihin alapään asioihin kuin seksuaalisuuteen.

Se, jos jonkun mielestä huonekalujen nimittäminen lyhyesti kaluiksi tuo mieleen jotain muuta kuin kyökin pöydän, josta taannoisessa tekstissä oli puhetta, on kyllä hänen omien aivojensa luovaa tuotetta.

Akkaa ärsyttää tämä kielen nykyinen pornoistuminen. Siksi välillä tekee mieli ihan tahallaan provosoida, ikäänkuin yrittää valloittaa takaisin niitä sanoja, jotka joku on mennyt omimaan semmoiseen käyttöön, johon niitä ei alunperin ole tarkoitettu.

Onhan se aika harmillista, ettei joululeivonnaisia voi tarjoilla murehtimatta, mitä vieras mahtaa tuumata, kun emäntä kutsuu nauttimaan piparia, torttua tai piirakkaa. Jormaakaan ei kehtaa kovin paljon yleisillä paikoilla huudella, eikä parruista, kepeistä ja patukoista voi puhua ilman pelkoa vääristä tulkinnoista. Vaikeaa on kieltään tiedostavan nykyään kertoa istuskelleensa rakovalkealla tai palelleensa läpi jäässä.

Ei ole akasta mukavaa tämmöinen.

Avoimuudesta

Puhun paljon itsestäni. Lisäksi kuvaan monia sellaisiakin asioita, jotka eivät todellisuudessa liity itseeni minämuodossa, koska koen, että niin en ainakaan ole osoittamassa ketään muuta sormella päivitellessäni jotain ilmiötä. Käytän myös paljon sanoja, koska verbaalinen ilmaisu on vahvin puoleni.

Todellisuudessa olen kuitenkin huomattavasti kiinnostuneeempi toisten sisäisestä maailmasta kuin omasta höpinästäni. Omat ajatukseni jo tunnen. Toisten kokemukset ovat uutuudessaan kiinnostavia. Jokaisella on niin ainutlaatuinen tapa kokea maailmaa. Tunnen myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta toisen ihmisen kanssa eniten juuri silloin, kun hän kertoo minulle jotain itsestään. Joillekinhan tärkeämpää on koskettaminen tai yhdessä tekeminen.

Eilen kuitenkin sain taas ikävän muistutuksen siitä, miten "minä" sanan käyttöä voidaan tulkita kielteisesti. Ystäväni kertoi tuttavastaan, joka hänen mielestään on narsisti ja sangen epämiellyttävä, koska hän kertoo niin paljon itsestään ja omista tuttavistaan. "Minun äitini... Minun poikaystäväni .. Minäkin kerran..."

Minua moinen puhetyyli sinänsä ei keskustelukumppanissa loukkaisi. Päinvastoin. Koen aina saavani arvokkaan lahjan, kun joku vaivautuu jotain kanssani jakamaan. Keksittyjen juttujen kertominen, äänekäs päteminen ja itsen kohottaminen toisia halventamalla onkin sitten toinen juttu.

Tunsin kuitenkin piston sisimmässäni. Olenko minä muille ihminen, joka täyttää tilan, kuluttaa toisilta hapen, tunkee esille ja puhuu itsestään niin, ettei kukaan muu saa sanan sijaa? Itselleni vaikeinta on kohdata sellainen ihminen, joka ei halua jakaa mitään itsestään. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta ruveta keneltäkään mitään väkisin nyhtämään. Usein yritän omalla avoimuudellani tehdä toisen olon turvalliseksi, osoittaa, ettei minussa ole mitään pelättävää. Päinvastoin. Olen ihan kiltti ja vähän hömppä.

Kerran jaoin huoneen opiskelija-asuntolassa tytön kanssa, joka koko lukuvuoden aikana ei puhunut minulle oma-aloitteisesti kymmentäkään lausetta. Se oli sangen tukalaa, koska vuoteittemme välillä oli vajaat kaksi metriä. Ymmärtääkseni hän ei kuitenkaan ollut minuun mitenkään loukkaantunut tai suuttunut. Ruokalassa hän saattoi tulla jopa vapaaehtoisesti samaan pöytään vastapäätä istumaan, mutta ei silti sanonut mitään. Täydellisestä mutismista ei kuitenkaan ollut kysymys, koska näin hänen keskustelevan kurssikavereittensa kanssa melko vilkkaastikin. Yritin sitten tarvita majoitusta koululla mahdollisimman vähän ja viipyä kirjastossa niin paljon kuin mahdollista. No, tulipahan ainakin ahkerasti opiskeltua.

Kirja onnellisuudesta

Tartuin pitkästä aikaa kirjaan. Tiesin jo kertaalleen lukeneeni sen, mutta silloin taisin haeskella sieltä jotain erityistä opinnäytetyötä varten, enkä paljon muuhun ehtinyt kiinnittää huomiota. Nyt löytyi paljon mukavaa ajattelemisen aihetta. On sitäpaitsi aina ilahduttavaa törmätä tohtorismiehen kirjoittamaan tekstiin, joka on kirjoitettu selkeästi, mukaansatempaavasti ja niin, että sitä ilman erikoissanaston hallintaakin voi ymmärtää.

Akkahan on tässä blogissa ehtinyt jo useampaan kertaan veuhkata sekä yksilön havaintojen valikoivuudesta että medikalisaatiosta. Alkoi ihan hymyillyttää, kun kyseisistä aiheista osui heti vastaan pari itseä miellyttävää pätkää. Liitänpä ne tähän, jos joku muukin niistä innostuisi. Kirja on siis Juha Perttulan kirjoittama ja nimeltään Olenko Onnellinen? Sen on julkaissut vuonna 2001 PS kustannus.Näin hän kirjoittaa:

Mitä pitemmän ajan elämästään on käyttänyt kouluttautumiseen, sitä enemmän yliarvioi tiedollisten kokemusten merkitystä. Muutoinkin aikuinen etsii onnellisuuden ehtoja itselleen tutuimmasta maailmasta. Jos arki täyttyy järkeilystä, arvioinneista ja tulkinnoista, on ymmärrettävää, että myös onnellisuuden olemusta etsitään samaisista kokemuslaaduista. Jos elämä keriytyy tunnepitoisten ihmissuhteiden ympärille, on järkeily ihmiselle vierasta ja onnellisuudesta etäännyttävää turhamaisuutta. Uskossaan vahva aikuinen näkee, että tie onnellisuuteen kulkee uskon kautta, oivaltaja puolestaan luottaa intuitioonsa..............

Tässä se viisaus juuri on. Jos ei luota siihen, että omakohtaiset kokemukset tarjoavat suurimman varmuuden, elää vieraana itselleen. Vähitellen maailma alkaa näyttää suurelta esineeltä, josta on tarvitsevinaan yleisesti pätevää tietämystä...Itsensä kuuntelemisella ei ole enää merkitystä, koska itseä koskeva tieto sijaitsee jossain itsen ulkopuolella.

Eli sitten alamme haalia tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuten juuri niiltä psykologeilta, lääkäreiltä, ravitsemusterapeuteilta, filosofeilta ja kasvatustieteilijöiltä ja pahimmassa tapauksessa pian on ihan hukassa, kun ei tiedä mihin keskenään kilpailevista näkemyksistä luottaa.

Toinen asia josta olen muistaakseni kovasti paasannut (ainakin se on yksi suosikkiongelmistani tällä hetkellä) on tämä nykyinen positiivisen ajattelun ihannointi. Myönteisellä ajattelulla jotkut uskovat siirtävänsä melkeinpä vuoria, mutta tätä akkaa pännii, kun omien ajatusten voima ei riitä kuljettamaan ulos edes lattialle kertyviä hiekanmuruja.

Näin Perttula kirjoittaa siitä:

Kun aikuisille lanseerataan kokonaisia ajattelutapoja, kuten myönteistä ajattelua, se on tapana tehdä kovin ehdottomasti. Ajattelutapaa tarjotaan lääkkeenä kaikkeen siihen muunteluun, jolla aikuisten elämät ilmenevät. Ajattelutavasta tulee helposti ideologia ja ideologiasta on enää lyhyt matka hyvää elämää määrittävään normiin....

Vaikka myönteinen ajattelu olettaa, että aikuisella on rajaton vapaus muokata mielikuviensa avulla omaa elämää, seuraus saattaa olla päinvastainen: yksilöllisen vapauden menetys ja syyllisyys siitä, ettei kykene siihen, mihin kuvittelee kaikkien muiden pystyvän.

Kuusi sattumanvaraista asiaa

Kirjailijan häiriöklinikalta nappasin mukaani meemin, jossa käsketään paljastaa kuusi sattumanvaraista seikkaa itsestä ja haastaa sitten mukaan kuusi muuta bloggaajaa. Minä haluaisin haastaa kaikki teidät, jotka olette ilmoittautuneet lukijoiksi. Jos teillä on oma blogi, jossa faktoja itsestänne paljastella, ja halua moiseen, niin ainakin minä kävisin mielelläni lukemassa. Muutkin pääsevät tietenkin kuvakkeittenne kautta näppärästi niitä katsomaan(jos joku ei vielä tiedä... En minäkään niin kauhean kauan ole tiennyt)

Meikäläinen nyt paljastelee itseään täällä harva se päivä, mutta tässä ne kuusi seikkaa lisää:

1. Minulla on yhteensä 13 lemmikkieläintä

2. Olen parantumaton idealisti

3. Ensimmäinen palkallinen työni oli kaupunginteatterissa iltanäyttelijänä

4. Olen tehnyt kaksi äänilevyä

5. Viimeisestä kivuttomasta päivästäni on yli 10 vuotta aikaa

6. Minulla on himo tuoreisiin porkkanoihin.

Huonekalumainosten hinnoittelusta

Akan sohva rispaantuu ja ja ruokapöydällä on joku teräväkyntinen viimeiset kymmenen vuotta tanssinut ripaskaa. Tarttis hankkia uusia kaluja ja siksi mainoksia on tullut katseltua sillä silmällä. Viimeksi tänään kolahti postilaatikkoon parikin lärpäkettä, joiden kuvissa esiteltiin ihan älyttömän halpoja sohvia ja ruokailuryhmiä.

Onneksi akka on luonnostaan epäluuloista sorttia ja elämä on opettanut sellaiseksi lisää. Pienellä painettu präntti kannattaa lukea kaikista papereista. Hyvä, että tuli luettua nytkin. Muuten olisi ajeltu puolensataa kilometriä sohvanpesälle vain nähdäksemme, ettei mainoksen hinta koskenutkaan sitä kuvissa esiteltyä kaunista sohvaa vaan kirkkaan vaaleanpunaista hökötystä.

Sama ilmiö toistui kaikkien kuvattujen ruokaryhmien kohdalla. Kuvan hinta liittyikin johonkin muuhun väriin tai malliin. Se oli vain aina sijoiteltu jonkin tyylikkään ja varmasti suositun ryhmän viereen. Onkohan tämmöinen ihan laillista? Joku kärkkäämpi saattaisi päästä pelkästä kimmastuksesta toiminnan asteelle ja valittaa kuluttajansuojalautakuntaan (tai minne nämä tämänsortin rutinat nyt kuuluu lähettää). Minä vaan marisen ja bloggaan...

Opittua avuttomuutta

On ihan surkuhupaisaa, miten monin eri tavoin ihmiset voivatkaan oppia avuttomiksi. Äiti voi paapoa lapsensa pilalle. Vaimo voi jatkaa samaa kantamalla miehensä eteen kaiken valmiina. Voi sitä päivää, kun joku nainen ei sitten olekaan hoitamassa perushuoltoa, kun mies kaipaa lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita. Aivan samoin voi käydä vaimolle, jos kaikki perinteiset "miesten työt" ovat hoituneet ilman, että vaimon tarvitsee liata pikku kätösiään.

Siihen loppuu kuitenkin minun mielestäni teeman hupiosuus. Surullista on se, että avuttomaksi voi oppia myös epäonnistumalla tarpeeksi monta kertaa tai kuulemalla liian usein olevansa kelvoton, osaamaton ja riittämätön. Ennustuksilla on eri muodoissaan pelottavan usein tapana toteuttaa itsensä.

Tänään olen häpeissäni ja hieman kauhuissani huomannut oppineeni toivottoman avuttomaksi. Toivottomana pidän tilannetta siksi, että kehitys on tapahtunut hitaasti ja edennyt huolestuttaviin mittasuhteisiin. En myöskään ole kovin valmis ottamaan takapakkia ja "luopumaan saavutetuista eduista". Se kai kuuluu "taudin kuvaan".

Ennen minä olin meillä se, joka hoidin asiat, jotka tuntuivat puolisosta vaikeilta tai ylivoimaisen vastenmielisiltä (veroilmoitukset, puhelinsoitot virastoihin, auton katsastukset yms.). Jos hehkulamppu hajosi, sulake paloi tai jokin muu pieni kodin huoltotoimi osui eteen, ei se ollut mikään ongelma. Yhteen aikaan vaihdoin peräti itse autooni renkaat ja tein perushuollot.

Sitten alkoi sairastelu ja sen myötä välttämiskäyttäytyminen. Joka paikkaan sattui. Tasapaino alkoi heiketä. Raskaiden esineiden nostelu kävi hankalaksi ja lihasvoimat vähenivät. Minä, joka yleensä olin retuuttanut kauppakassit marketin ovesta autoon miehen lampsiessa perässä, aloin nyt pyytää ja tarvita apua joka käänteessä.

Hyvinä päivinä varmasti pysyisin moneen asiaan, mutta en viitsi enää edes yrittää. En jaksa. En pysty. En viitsi. Olen luovuttanut. Puoliso on ymmällään. Minne katosi se vahva ja itsenäinen nainen, jota hän pari vuosikymmentä sitten lupasi kuolemaan saakka rakastaa. Niin, minne? Täällä sitä ei ole enää aikoihin näkynyt.

Ne helmet

Tänä aamuna, kun aukaisin tämän uudennäköisen blogini, nuo meikäläisen koneella hyvin näkyvät helmet taas hymyillyttivät. Tuli mieleen se, miten monenlaisista syistä voi johtua, että näemme asiat eri tavoin ja miten tärkeätä olisi erilaisista näkemyksistä huolimatta yrittää ymmärtää , kunnioittaa toisia ja kehittää omaa suhteellisuudentajuaan.

Palasi mieleen se tapahtuma, jonka äärellä oikeastaan viimeisen kerran elämässäni suunnattomasti järkytyin ja pahastuin siitä, miten eri tavoin muut läsnäolevat tapahtuneen näkivät ja kokivat.

Olin parikymppinen opiskelija. Meitä odotteli tusinan verran ihmisiä luokassa luennon alkua. Olimme tunteneet toisemme pitkään ja ryhmäytymistä oli ehtinyt tapahtua. Luokan edessä nuori nainen huvitteli huitomalla karttakepillä muka havainnollistaen, miten pesäpalloa oikeaoppisesti lyödään. Yhtäkkiä keppi luiskahti hänen käsistään ja iskeytyi seinällä komeilevaan, suurikokoiseen maalaukseen.

Vahinkohan se oli, mutta minua järkytti se, että lähes yksissä tuumin ryhmä oli sitä mieltä, että koko onnettomuutta ei tapahtunut. Taulussa ammotti reippaankokoinen reikä, mutta muutamat solidaarisimmat rohkenivat jopa väittää ääneen, että se oli jo siinä. Minun oikeustajuani vastaan moinen soti rankasti.

Olisin ymmärtänyt, jos pesäpalloilijan ylimmät ystävät olisivat vaikka ehdottaneet, että osallistutaan kaikki yhdessä vahingon korvaamiseen tai muuten osoittaneet tukeaan reiänpuhkojalle. Se ei kuitenkaan uponnut kaaliini, että ilmiselvää, konkreettista tekoa yritettiin tehdä tekemättömäksi pelkästään väittämällä, ettei sitä tapahtunut.

Muistaakseni yritin ilmaista mielipiteeni asiallisesti, mutta selkeästi. Vaadin, että asia jotenkin selvitetään. Siitä ei tietenkään voi olla varma, miltä se muista kuulosti, mutta lopputulos oli se, että ryhmä hyökkäsi minua vastaan. He sanoivat minun olevan "porukan petturi", vailla kykyä empatiaan ja taisipa joku epäillä minun kantavan jotain kaunaa sitä kepin kanssa heilunutta kohtaan. En ollut uskoa tilannetta todeksi ja puhkesin lopulta "syytettyjen penkillä" kaiken kansan edessä itkemään.

Samantapaisia kokemuksia minulla oli ollut lapsuuden ja nuoruuden aikana paljon. Tuon tapauksen jälkeen tein niistä sellaisen johtopäätöksen, että ensinnäkin sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa ja ryhdyin kehittämään niitä parhaani mukaan. Luojan kiitos, se jäikin sitten tuota lajia viimeiseksi kokemukseksi. Toki vastaavia sosiaalisia paineita on myöhemminkin kohdalle osunut, mutta olen osannut selvittää ne toisin.

Toinen läksy, jonka tuosta todellisuuksien kohtaamisesta opin, oli se, jonka voi tiivistää rahvaanomaisimmin lauseeseen: "Älä hemmetissä usko kaikkea, mitä näet, mutta vielä vähemmän siihen, mitä muilta kuulet".

Ja mitä tapahtuikaan sille kauniille, vanhalle taululle ja epäonniselle pesäpalloilijalle. No, urheilijalle iski takautuvasti parin päivän päästä synnintunto ja kuulemani mukaan asia virallisen tahon kanssa jotenkin sovittiin. Taulu korjattiin ja vielä kymmenen vuotta myöhemmin, kurssitapaamisessa, sen näkeminen nostatti silmiini kyyneleet. Ei ole elämänkoulu aina ihan kivutonta.

Ketään ei sanota irti

Pirkanmaan yrittäjät näyttävät positiivista esimerkkiä yhteisövastuusta ketään ei sanota irti -kampanjallaan.. Mielenkiintoista on se, että nimenomaan pienten ja keskisuurten yritysten omistajat ovat tehneet vastuullisen aloitteen. Pienyrittäjällä kun pelivaraa voi olla aika vähän. Jos rahantulo laman myötä hiljenee, harvan tilillä odottelee monen kuukauden vararahastot palkkoja varten. Viime laman aikoihin seurasin hyvinkin läheltä yrittäjiä, jotka luopuivat jopa omista tuloistaan, jotta saivat työntekijöittensä palkat pahimpina aikoina maksettua.

Pari päivää sitten uutisissa haastateltiin myös jotain osakkeenomistajien edusmiestä, joka puolestaan näytti suorastaan pyörittelevän silmiään, kun häneltä tiedusteltiin, eikö nyt olisi sopiva aika lamankesytystalkoitten nimissä osakkeenomistajien leikata osinkojaan. Sehän ei tietenkään tule kyseeseen. Ei ilmeisesti myöskään se, että esimerkiksi noilta suurilta metsäalan yrityksiltä, jotka nyt pistävät pihalle henkilöstöä tuhatmäärin, kyseltäisiin yhteiskunnan maksamien investointi- vienti- ynnä muiden tukien perään...

Hyvä silti, että edes jotkut yrittävät parhaansa ja välittävät muistakin kuin itsestään. En usko siihen, että ihmiset täällä saisivat ansionsa mukaan, mutta jospa ne, joita nyt autetaan, vuorostaan tilaisuuden tullen pistäisivät hyvän kiertämään. Pienistä, yksittäisistä muutoksista ne suuretkin liikkeet yleensä alkavat.

Inspiraatiota

Voi veljet (ja ennen kaikkea siskot, joita blogini lukijakuntaan taitaa kuulua enemmistö), miten minua inspiroikaan tämä uusi pohja. Aion kirjoittaa siitä lähipäivinä monta juttua, mutta kuulisin myös kovin mielelläni, millaisia ajatuksia, tunteita ja mielikuvia se muissa herättää.

Minä ihastuin ensimmäisenä lämpimään, rehevään värimaailmaan. Koristeellinen naamio vei ajatukset historiaan ja rooleihin. Ne molemmat ovat minua kiinnostavia aiheita. Naisen kasvonpiirteistä en pidä. Olen aina tainnut kadehtia niitä, joilla on noin aristokraattinen nenä. Suu on kuitenkin mielestäni yhtä aikaa vahva ja aistillinen., häpeämättömän punaiseksi maalattu ja huulet epäsymmetriset - aivan kuten itsellänikin.

Eräs yksityiskohta kuvassa on, johon katseeni jatkuvasti kompastuu: nuo suuret, valkoiset helmet. Ne herättävät negatiivisia tunteita. Tekisi mieleni riisua ne pois. Helmet konservatiivisuudessaan ja sovinnaisessa pröystäileväisyydessään herättävät minussa ärtymystä. Sitäpaitsi ne ovat niin harmittoman pyöreitä ja hohtavat himmeästi. Minä en ole pyöreä muualta kuin pinnalta. Kaikki muu on rosoista, särmikästä tai sopimattomalla tavalla säihkyvää.

Iloitsen siitä, että minä, joka en ole kovin visuaalisuuteen suuntautunut persoona, saan näin paljon iloa ja uutta intoa kuvasta. Uusien asioiden kohtaaminen herättää aina uudenlaisia ajatuksia. Luulenpa, että juuri nuo helmet poikivat aivokopassani jotain mielenkiintoista ajateltavaa.

Sokerina pohjalla tekee mieli mainita tuo tekstipohjan alta kuultava talvinen maisemakuva. Sitä rakastan. Siellä se on lämpimänvärisen kirjoitusalustan alla: sisäinen vilu, pohjoinen kylmyys, johon tässä kevättä odotellaan sekä symbolisesti että ihan konkreettisesti.

Uusi pohja

Tämän uuden, kauniin pohjan sain Itkupillin ja Elegian ylläpitämältä sivulta, jonne pääsee tuosta vasemman yläkulman "Keisarin uudet vaatteet" tekstistä. Siellä on muitakin yhtä hienoja. Kannattaa käydä ihailemassa.

Että jotkut vielä nykyistä loputonta hyödyntavoittelua uhmaten tekevät jotain ilahduttavaa toisille ihan ilmaiseksi. Siitä voi vain olla hämmästynyt ja onnellinen. Ja niin tämä akka nyt on :-)

Lisää tunnehöpinää

Päivän aikana päässä on vellonut lisää sitä samaa tunnehöttöä. Itse kuvittelen jo jotenkin (muutaman vuosikymmenen ankaran harjoittelun jälkeen) omat tunteeni tunnistavani ja joskus niiden ilmoille päästämistä hallitsevanikin, mutta miten kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, joiden ajatus kulkee kertakaikkiaan eri ratoja? Ei minulla esimerkiksi sisu anna periksi ruveta myötäilemään puhujaa, jonka mielestä "Se tyyppi on ihan paska".

Voin toki nyökytellä ja ilmaista myötätuntoa, jos toinen kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Ihan aidosti voin todeta, että "olipa ikävä tapaus" tai "käyttäytyipä hän ilkeästi". Minusta ei vain ole terveellistä kenellekään ylläpitää ihan tosissaan harhaa, että ihminen, joka jossain tietyssä tilanteessa käyttäytyy minun mielestäni ikävästi olisi kokonaan persoonana "ihan paska".

Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.

Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.

Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.

Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.

Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.

Tunteista

Mua ei huvita ny oikeen mikään. Eikös se kummelihahmokin aikoinaan sillä tavoin marissut. Toisaalta tämmöisessä olotilassa ei pitäisi kirjoitella yhtään mitään. Tulee vaan pistettyä pahanolonbasilleja kiertoon (ainakin herkimmät voivat niistä tartunnan saada) ja näkökulma vääristyy negatiiviseen suuntaan.

Toisaalta kielteisetkin tunteet antavat energiaa. Kiukun voimalla on paljon hyviäkin muutoksia käynnistetty. Pahin vaihtoehto kai onkin täydellinen välinpitämättömyys, tunteettomus, turtumus tai jähmettyminen - miten sen kukin kokeekin.

Akkaa on viime aikoina askarruttanut tuohon todellisuuden vääristymiseen liittyen se, miten tärkeätä olisi oppia erottamaan edes pääpiirteittäin ulkoisen ja sisäisen todellisuuden asiat toisistaan. Se, miten minä koen tilanteen ei nimittäin koskaan ole koko totuus tapahtuneesta.

Vasta sitten, kun ihminen tunnistaa omien tunteittensa ja tulkintojensa antaman lisämausteen ja sävyn, hän kykenee edes jotakuinkin objektiivisesti keskustelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa.

Se on mielestäni aivan ilmeistä ja suuri ongelma, että miehiä perinteisesti kasvatetaan ja ohjataan näissä tunnetaidoissa heikommin kuin naisia. Ehkä vähän harvemman tarvitsisi tarttua pulloon, pyssyyn tai puukkoon, jos itsensä ja toisten kanssa selviämiseen olisi temppupussissa vähän laajempi valikoima taitoja.

Kenen todellisuus

Todellisuudella on kuulemma monta tapaa vääristyä. Kuka määrittelee mikä on totta? Edes värit eivät näyttäydy ihmisille samanlaisina. Aivomme pistävät omiaan. Jokaiseen tulkintaan vaikuttaa aistimusta vastaanottavien solujen lisäksi muun muassa yksilön elämän aikana rakentuneet hermoyhteydet, henkilökohtaiset kokemukset, tulkinnat, mieltymykset ja senhetkinen tunnetila.

Minä en osaa valokuvata. Tunnen kamerastani tasan kolme toimintoa: laukaisun, selauksen ja tietokoneelle latauksen. Toisten ottamia, taidokkaita, käsiteltyjä otoksia katsoessa tunnen ihailua ja häivähdyksen kateutta. Voisinpa minäkin nähdä maailman noin. Osaisinpa tulkita ärsykkeitä toisin ja havaita ennemminkin kaiken kauniin sen sijaan, että todellisuuteni näyttää usein niin haalealta, värittömältä ja kalsealta tai synkältä. Jossain on valo, mutta sen edessä on esteenä oma pimeyteni...

Psykologia ahdistaa

Menin ajattelemattomuuksissani tekemään yhden psykologisen testin (en edes kerro minkä, etten pistä ahdistusta tämän enempää kiertämään). Sen seurauksena kaikenlaisia diagnooseja, leimoja ja määritelmiä kohtaan kokemani inhonsekainen raivo pääsi valloilleen. Meikäläiselle ei ..piip ..vieköön tarvitse kenenkään tulla sanomaan, mikä näiden korvien välissä on vinksallaan. Onhan siellä vikaa jos jonkinlaista, mutta nämä nopeasti vaihtuvat psykologiset muotivirtaukset kertovat kyllä enemmän niiden luojista itsestään kuin tutkimuksen kohteesta, eli toisista ihmisistä.

Se, mikä on normaalia tänään, voi jo parinkymmenen vuoden kuluttua olla syy hakeutua terapiaan tai ryhtyä popsimaan pillereitä. Se on ehditty psykiatrian lyhyen historian aikana havaita. Koko psykologia (ja psykiatria) itsenäisenä tieteenalanahan on ollut olemassa vasta 1800-luvun loppupuolelta ja jo näin lyhyenä aikana on ehtinyt ilmaantua lukemattomia keskenään kilpailevia ihmiskäsityksiä ja terapiamuotoja.

Tapa, jolla ihmistä psykologisin teorioin määritellään, merkitsee minulle henkilökohtaisesti lähinnä vastenmielistä pyrkimystä normalisoida ja puristaa ihminen johonkin muottiin. Meille kerrotaan, mikä on tervettä, mitä tarvitsemme ja miten tulemme onnellisiksi. Minä selvitän sen omalta kohdaltani mieluummin itse.

Jos joku muu haluaa näihin nykyajan poppamiehiin ja guruihin uskoa, en näe siinä mitään pahaa. Jos ei ketään pakoteta, eikä vahingoiteta, tärkeintä lienee, että potilas kokee tulevansa autetuksi. Ongelmamme ovat erilaisia, samoin tarpeemme. On liiallista yksinkertaistamista kuvitella, että samanlainen mekanismi olisi kaikkien ihmisten pahoinvoinnin ja psyykkisten ongelmien taustalla.

Jaa, että miksikö näin psykologiavastaisena olen opiskellut psykologian opettajaksi ja vielä palan matkaa paria psykoterapiamuotoakin? Viha-rakkaussuhteeni siihen alkoi jo teini-iässä. Ensin halusin muistaakseni kokeilla muuttuisiko suhtautumiseni myönteisemmäksi sitä mukaa, kun saan aiheesta lisää tietoa. Ei muuttunut. Sitten ajattelin, että opettajana minulla on sentään mahdollisuus yrittää auttaa opiskelijoita tarkastelemaan tätä psykohöpinän ja medikalisaation läpitunkemaa aikaa kriittisesti ja tarpeen tullen myös suojelemaan itseään väkivaltaisilta määrittelyiltä...

Ne, jotka eivät itse osaa, opettavat. Niinhän usein väitetään ja minun kohdalleni se taitaa kyllä sopia.

Maailman napa

Että ne jaksavat! Nimittäin jauhaa tätä valtion lääkelaitoksen alueellistamista ja sen "järkyttäviä seurauksia" niille ihmisparoille, jotka sieltä urbaanin sivistyksen kehdosta nyt ovat vaarassa joutua tänne periferiaan, oudoille, villeille seuduille, mistä etnisiin ravintoloihin on pitkä matka, eikä metroakaan löydy mistään.

Nyt en tahdo vähätellä niiden ihmisten raivoa, ongelmia ja huolta, joita uhkaa joutuminen pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä tai vaihtoehtoisesti koko työpaikasta luopuminen. Kyse on vain siitä, että me maalaiset olemme eläneet siinä tilanteessa Suomessa jo vähintään sata vuotta, enkä pitkään aikaan ole nähnyt meidän muuttopaineistamme yhtä kiihtyneitä ja empaattisia kannanottoja.

Työpaikat ovat keskittyneet yhä voimakkaammin suuriin kasvukeskuksiin ja nyt maatalouskin alkaa olla niin henkitoreissaan, ettei sen tuotto riitä pönkittämään maaseutupaikkakuntien taloutta millään tavalla.

Kuitenkin maa olisi hyvä pitää kauttaaltaan asuttuna. Lisäksi meitä harvaanasutuilla seuduilla viihtyviä on yllättävän paljon, vaikka toisen ja kolmannen polven kaupunkilaisten on todettu niin tehokkaasti urbanisoituneen, ettei viitisen vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa suuri osa yläasteikäisistä erottanut edes mäntyä kuusesta. Siitä huolimatta monet kaipaavat edes lomillaan luontoa ja maaseudun rauhaa.

Yritysten toimintaanhan valtiovalta ei nykyään välitä puuttua, mutta valtion virastoja näköjään sentään pyritään hajauttamaan maakuntien toimeentuloa turvaamaan. Tämä tämänkertainen häly lääkelaitoksen henkilökunnan kovasta kohtalosta on nyt mielestäni aika kohtuuton, kun ajatellaan esimerkiksi sitä, miten paljon helpompaa ihmisten on pääkaupunkiseudulla saada asuntonsa myytyä ja miten paljon pienemmällä rahalla he täältä syrjemmältä uuden löytävät.

Maalla tilanne voi olla aika epätoivoinen, jos uuteen omakotitaloon on tullut otettua reilunkokoinen laina ja työpaikka menee alta. Yleensä paikkakunnalla on silloin samassa tilanteessa muitakin, eikä ostajaehdokkaita asunnoille välttämättä löydy. Lähde siinä sitten velkaisena ja varattomana työn perässä kasvukeskuksiin maksamaan huikeita vuokria kerrostalossa... ja aivan samanlainen kulttuurishokki siellä kaupungissa odottaa maalaiselämään tottunutta ihmisparkaa kuin pääkaupunkilaista maalla.

Välillä täältä provinssista katsottuna näyttää, että ne siellä pääkaupungissa kuvittelevat tarkkaan tietävänsä, missä sijaitsee maailman napa, mutta tiedoksi vaan: meidän näkökulmasta katsottuna Helsinki on aika syrjässä. Lähempänä me täällä sitä napaa ollaan ;-)

Aistimeemi

Kirjoittaminen rauhoittaa, mutta vielä ei verenpaine laskenut tarpeeksi. Siispä värkkään aikani kuluksi meemin. Kierrättäköön joku, jos tahtoo. Olen viime aikoina tuumaillut sitä, miten eri tavoin ihmiset kokevat jopa yksinkertaiset aistimukset. Makuja on niin monenlaisia ja sehän on useimmiten virkistävää. Erilaisuus on kiinnostavaa, jos ei siitä tehdä ongelmaa.

Eli tässä pieni aistimeemi:

1. Pehmeintä maailmassa..Villiminttukissan turkki
2. Liian makeaa..Hattara
3. Mieluisin ääni..Kissan kehräys
4. Järkyttävin haju..Tuntuu Atrian tehtaan ympäristössä Seinäjoella
5. Himoittavan hyvää..Maitosuklaa
6. Tuoksuu hyvälle...Lapinkoiran turkki
7. Oudoin hajumieltymyksesi..Hevosen lanta
8. Lapsuusajan hajumuisto...Meri ja tervatun veneen tuoksu
9. Kutittaa....lasivilla
10. Riipiii korvia...pikkulapsen kiljunta (anteeksi nyt vaan kaikki vanhemmat)
11.Yrjöttävä maku...se tökötti, jota pitää juoda ennen suoliston tähystystä
12. Pelottava ääni....hammaslääkärin pora
13. Kylmää vai kuumaa.....mieluummin kuuma
14. Iljettää koskea....limainen tiskirätti
15. Tuntuu hyvältä kädessä....sileä, auringonlämmittämä, kivi

Nyt en jaksa

Voi perseensuti sentään, mikä päivä! Jos tässä huushollissa käytettäisiin edes puolet siitä energiasta, mikä kuluu esineiden etsimiseen, johonkin rakentavaan toimintaan, olisimme saaneet parin vuosikymmenen aikana pystyyn jo vaikka toisen Kiinanmuurin.

Tänään on koko päivä kulunut miehen työtodistusten etsiskelyyn. Häntä kun paperiasiat eivät erityisemmin kiinnosta ja niinpä hän jättää niitä lojumaan milloin minnekin ja heittää lopulta isoina röykkiöinä pois, kun ne alkavat näyttää tarpeeksi nuhjuisilta.

Kuten olen useasti maininnut, en minäkään siisti ihminen ole. Kaikki yli 25 työtodistustani ja melkein saman verran opintotodistuksia ovat kuitenkin huolellisesti muovitaskuihin sullottuina, aikajärjestyksessä kansioihin arkistoituna. Nyt on vaan niin, että näillä näkymin minulla ei ole enää omille papereilleni mitään käyttöä, mutta puolison pitäisi hakea uutta paikkaa ja todistuksia ei löydy mistään.

Etsimisen tohinassa on jo ehtinyt pudota lattialle täysinäinen Tolupullo, jonka korkki särkyi ja sisällöstä valui puolet lakatulle puulattialle ennenkuin akka kerkesi sanoa kissaakaan. Sillä aikaa, kun imppasin Tolua lattialta, kissat sitten pudottivat ja rikkoivat kukkaruukun, joten ei muuta kuin seuraavaksi multia siivoilemaan. Sitten hajosi kahvinkeitin ja vedet lorisivat pitkin pöytää. Koiranpentu haki pöydältä miehen uuden kameran linssinsuojuksen ja pureskeli sen käyttökelvottomaksi.

Joten nyt istun kiiruimmaksi aikaa. Vedän syvään henkeä. Kirjoittelen muutaman rivin ja yritän olla saamatta megalomaanista raivaria. Se nimittäin ei tässä tapauksessa enää estä eikä edistä yhtään mitään, joten hukkaan menisi sekin huuto.

Itsepä olen osani valinnut: tuommoisen miehen, elukat ja tämän sotkun. Sairautta ja voimattomuutta en ole valinnut. Jos voisin, tahtoisin välittömästi muuttua siistiksi ja ahkeraksi. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada - ainakaan yhtäaikaisesti ja kertaheitolla, mutta jospa vanhat koirat oppisivat edes vähän kerrallaan uusia temppuja. Olisi itselläkin niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi näin hirveästi hässäköidä näiden arkisten asioiden kanssa. Olen minä kuullut, että semmoisia ihmisiä on, joilla tavarat pysyvät siististi omilla paikoillaan ja löytyvät, kun niitä tarvitaan.

Anoreksia

Olen viime päivinä miettinyt anoreksiaa. Hiljattain alkoi kotimainen televisiosarja "Projektina keho", jota tuli katsottua, koska sitä juontaa muinainen tuttava Outi Reinola. Ensimmäisessä osassa pohdittiin nimenomaan nykysuomalaisten tyytymättömyyttä omaan painoonsa.

Opettajana ja opinto-ohjaajana anorektikkoihin tuli tutustuttua henkilökohtaisesti ja tuska oli välillä melkoinen, kun ei tiennyt saako nuori kaiken tarvitsemansa avun ja voisiko itse tehdä jotain enemmän, jotta tilanne lähtisi korjaantumaan.

Blogilistalta uutta luettavaa etsiessä tunnun törmäävän jatkuvasti sekä ylipainoisten laihduttajien että masennusta potevien anorektikkojen blogeihin. Pelkkää näköharhaa se ei ole, sillä kertovathan tutkimukset ja tilastotkin, että syömishäiriöt eri muodoissaan ovat huimasti lisääntyneet.

Eilen näin taas harmikseni pelkästään pätkän Punainen lanka -ohjelmasta, jossa haastateltavana oli tällä kertaa Pirkko Saisio. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että kun nykypäivän ihmiset ovat menettäneet uskonsa kuolemattomaan sieluun, sen sijaan näyttää ilmaantuneen lukemattomia tapoja yrittää tehdä kehosta kuolematon.

Nuoruutta, terveyttä ja hoikkuutta ihannoidaan. Niitä tavoitellaan toisinaan sangen kyseenalaisinkin keinoin. Anoreksiasta puhuttaessa paradoksaalista onkin, että se mikä potilaasta itsestään näyttää kauniilta tai tuntuu hyvältä, on kaikkea muuta ja saattaa johtaa jopa kuolemaan.

Itselleni ihminen näyttäytyy ennen kaikkea henkisenä olentona. Nuoresta saakka olen vierastanut ulkonäkökeskeistä kulttuuria. Osittain siinä on varmasti kysymys rajoittuneista visuaalisista kyvyistäni, mutta tässä tapauksessa pidän sitä onnenpotkuna. Ihmisen keho muuttuu. Toki henkiset kyvytkin voivat karttua, muovautua tai kuihtua, mutta jostain syystä niillä on minulle suurempi merkitys kuin ruumiin muodoilla tai mitoilla.

Mikä saa ihmisen kuihduttamaan kehonsa kuoleman rajoille? Aivokemian häiriö, lapsuuden traumat, kognitiiviset vääristymät vai laihuutta ihannoiva kulttuuri? Selitykset vaihtelevat ajan ja selittäjän viiteryhmän mukaan. Monilla on kuitenkin todellinen hätä. Sille pitäisi tehdä jotain. Ei voi olla tervettä, että maailmassa, jossa ongelmia riittää joka lähtöön, niin monien suurin päänvaiva on oma syöminen ja liikapaino. Mitä meiltä puuttuu? Ettei vain juuri jonkinlainen suhde siihen kuolemattomaan sieluun?

Sielunruokaa

Piiskukisu sairastaa. Ehkä se ei kuitenkaan ole vielä vakavaa, koska sille ruoka maistuu. Tuon muhkean massun kutistumisesta ei siis ole tautidieetilläkään toivoa. Ei kyllä emännälläänkään. Koko päivän reumakivut ovat olleet tavallistakin ärhäkkäämmät. Niskatkin niin jumissa, että huimaa ja korvissa soi. Kipulääke oksettaa. Suklaa maistuu silti ja rasva pakkautuu suorinta tietä sinne, missä sitä on jo eniten ennestään. Olo on turvonnut ja pinkeä, mutta viis siitä. Sielulle se tekee hyvää. Suklaa nimittäin.

On niitä

On niitä hyviä ihmisiä, vaikkei heihin ihan joka päivä törmääkään. Eilen naapurin emäntä tupsahti yllättäen ovesta suklaarasia kainalossa ja sanoi vievänsä meidän koirat lenkille. Oli ilmeisesti toiselta naapurilta kuullut, että mies on työmatkalla ja minä huonossa kunnossa lauman kanssa yksin kotona.

Pyyteetön auttaminen ja ystävällisyys saa tämän akan aina liikuttumaan sydänjuuria myöten. Se kasvattaa myös tahtoa pistää hyvä tilaisuuden tullen kiertämään.

Aina puntteja ei tarvitse tasata juuri sen ihmisen kanssa, jolta jotain on saanut. Voi auttaa niitä, jotka sitä tuntuvat eniten tarvitsevan ja pyrkiä ilahduttamaan heitä, jotka ulottuvilla sattuvat olemaan. Rakkaus on sillä tavalla ihmeellinen asia, että sitä on monenlaista, eikä se jaettuna vähene, vaan päinvastoin lisääntyy...

Kuluttaminen kuluttaa

Laatikkoon kolahti sähkölasku. Hinnat olivat taas nousseet. Vaikka asumme hyvin pienessä talossa, tuntuu että joka nurkassa surisee jokin sähkövempele ja sen laskusta huomaa. Sille pitää varmaan ryhtyä tekemään jotain. Toisaalta sähköyhtiöiden viimeaikainen hintapolitiikka saa kiukun sen verran kiehahtamaan, että hetken tässä tarkenee ilman sähköllä käyviä ilmalämpöpumppujakin.

Vielä enemmän vimmastutti, kun törmäsin tuohon juttuun, jossa vastuuta vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaisesti taas sälytetään yksittäisille kuluttajille. Kuluttajat ovat kuulemma lampaita, kun eivät kilpailuta sähköyhtiöitä. Hintaa saa siis pyytää niin paljon kuin kehtaa. Tyhmä on se, joka maksaa. Kukaan ei pidä pienen ihmisen puolta, vaikkei esimerkiksi kaikilla sähkön tarvitsijoilla tosiaankaan ole taitoa ja voimavaroja hintavertailuun ja kilpailuttamiseen.

Näinhän tämä nykyään menee muillakin markkinoiden osa-alueilla. Jokainen on vastuussa itsestään. Uusliberalistisen ajattelun mukaan kaikenlainen valtiojohtoinen sääntely ja valvonta on kallisarvoisten yksilönvapauksien rajoittamista. Mutta entäs suojelu? Pelottavan usein jonkun vapaudet ja oikeudet polkevat joidenkin toisten vapauksia ja oikeuksia.

Tämän akan vääristyneestä näkökulmasta näyttää siltä, että yritystoiminnan ja elinkeinojen suojeleminen on nykyhallinnon mielestä tärkeämpää kuin inhimillisten ihmisyksilöiden hyvinvointi.

Laiminlyöty kirjahylly

Eilen etsin ystävättärelleni unikirjaa ja huomasin järkytyksekseni, etten enää muista, missä hyllyistäni niitä säilytän. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vallan tavatonta, sillä vaikka kykyni levittää ympärille epäjärjestystä on suorastaan poikkeuksellinen, kirjahyllyistä olen aina löytänyt haluamani ensimmäisellä täsmäiskulla.

Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeitä, vaikka niiden merkitys onkin vuosikymmenten kuluessa vaihdellut. Kuten useimmat muutkin ikäiseni, kannoin kuusivuotiaasta lähtien kotiin kirjastosta viikoittain niin paljon lastia kuin kassiin mahtui ja kaikki tuli yleensä luettua.

Teini-ikäisenä vietin niin paljon aikaa kirja tyynyllä, vatupasiasennossa, että ahkeruuteen kasvatetulta äidiltäni pääsi turhankin usein kärsimätön puuskahdus: "Ei muuta tee, kuin makaa ja lukee". Jälkeenpäin minun on ollut helpompi se ymmärtää. Hänelle itselleen kirjat olivat olleet ylellisyyttä, harvinainen lahja, joka saattoi löytyä vaikka joulupaketista. Arkena tuli tehdä työtä. Lukeminen oli läksyjen tekoa ja harvinaisia juhlapyhiä varten.

Onneksi isäni oli toista maata. Hänen esimerkkinsä innostamana luin jo kaksitoistavuotiaana mm. Allistair McLeanin koko suomennetun tuotannon ja paljon muuta, joka ei varsinaisesti ollut pikkutytöille tarkoitettu.

Hyvin pian oli lasten- ja nuortenosasto kirjastoautolta ja pienestä sivukirjastosta selattu. Siirryin ahmimaan aikuisten kirjoja ja kiinnostuin kovasti esimerkiksi eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Siitä oli myöhemmin ammattiopinnoissa ja yliopistossa kovastikin hyötyä. "Lukeminen kannattaa aina". Niinhän se Jörkkakin väittää, vaikka en nyt tiedä paljonko sivistyin mummoni suosimista rakkausromaaneista ja Tex Willereistä...

Ahkerimpana opiskeluvuotenani avoimessa ylioistossa suoritin 58 opintoviikkoa. Jokunen opus kai niitäkin pisteitä varten piti läpi kahlata. Onneksi lukeminen oli mieluista puuhaa.

Masennuksen myötä olen kuitenkin menettänyt keskittymiskykyni. En kertakaikkiaan pysty lukemaan ja jos pakottaudun siihen, mikään ei kosketa, ei tartu muistiin, eikä tarjoa elämyksiä, kuten ennen.

Kotimme on pullollaan kirjoja. Ne vievät tilaa ja keräävät pölyä. Viisaampi ihminen ymmärtäisi luopua edes osasta ja siirtyisi suosiolla elämässä eteenpäin. Minä en taida olla ihan viisas. Kirjat ovat minulle kuin vanhoja ystäviä tai potentiaalisia uusia tuttavia. Jotenkin kai haluan pitää itselläni option, mahdollisuuden hankkiutua niiden seuraan ja keskusteluyhteyteen, jos jonakin päivänä siltä tuntuu... Mutta se tuleva muutto. Ehkä laatikoita kannellessa tulen viimein järkiini. Onneksi siihen on vielä aikaa.

Hehkulamput historiaan

Jestamandeeraa, millainen uutinen taas osui silmiin. EU aikoo ilmeisesti pikapuoliin kieltää sekä energiasyöpöt plasmatelevisiot että ihan tavalliset hehkulamput. Hehkulamppuja ei tässä huushollissa ole enää aikoihin näkynyt muualla kuin parissa harvemmin käytetyssä valaisimessa, joihin ei sopivia energiansäästölamppuja ole vielä löytynyt.

Se plasmatelevisiojuttu sen sijaan säikäytti, sillä mies osti minulle joululahjaksi uuden telkkarin, jossa tietääkseni on juuri plasmanäyttö. Litteä se tosin on ja tuossa jutussa sanotaan, ettei sellaisia oltaisi kieltämässä. Silti harmittaa, jos energiapihimpiäkin vaihtoehtoja olisi saatavilla, mutta emme vaan älynneet rauhassa tutkia asiaa.

Tuntuu, että nykyään kuluttaminen alkaa olla kokopäivähommaa. Jos kaikista hankkimistaan tuotteista tavallisella kauppareissullakin ryhtyy tutkimaan tuoteselosteet perusteellisesti ja pohtii asiaa sekä eettisyyden että terveellisyyden kannalta, hurahtaa hyllyjen välissä pian moninkertainen aika pikaisempiin kauppakäynteihin verrattuna. Toisaalta, kun asian kunkin tuotteen kohdalla kertaalleen perusteellisesti pohtii, ei kai sitä ihan joka käynnillä tarvitse uudelleen ruveta reflektoimaan... ja on se joskus ihan hyvä, että isoveli valvoo, kun ei kaikilla kuitenkaan oma järki ja viitseliäisyys riitä.

Terveydenhuolto persiillään

Voi, tätä ahneuden ja lyhytnäköisyyden aikaa! Eikö me idiootit suomalaiset voida missään asiassa käyttää omaa järkeämme, vai eikö sitä yksinkertaisesti ole!? USA:n esimerkki kalliin ja tehottoman terveydenhuollon mallimaana ei ilmeisesti ole nykyistä oikeistolaisesti ajattelevaa eliittiämme vakuuttanut. Terveyskeskukset kärvistelevät lääkäripulassa, mutta valtionhallintoa se ei tunnu erityisemmin huolestuttavan. Ainahan kuntien palvelut voidaan ulkoistaa yrityksien hoidettaviksi. Yksityisille firmoillehan lääkäreitä kyllä riittää.

Pyhä markkinatalousko sitten hoitaa vääjämättömine lakeineen sen, että palveluita riittää kaikille tarvitseville sellaiseen hintaan, jonka jokainen apua tarvitseva pystyy maksamaan tai, jotka kunnilla on varaa kustantaa? Enpä ihan usko.

Kun tämä liikelaitosmallien soveltaminen tuntuu nyt leviävän kuin virustauti kaikkialle, on meikäläisellä joskus käynyt mielessä, miksei valtion hallintoakin voitaisi ulkoistaa. Pienipalkkaiset aasialaiset varmasti hoitaisivat virkamiesten ja poliittisten avustajien hommat paljon nykyisiä halvemmalla..

Tottahan kahmiminen joillekin voittoja kasaa niin kauan kuin kahmittavaa riittää. Jossain vaiheessa pää tulee kuitenkin väistämättä vetävän käteen ja resurssit loppuvat. Kuinka paljon tuhoa on siihen mennessä saatu aikaan? Millainen mahtaa olla yhteiskuntarauha ja suomalaisten kokemus yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja omasta hyvinvoinnistaan vaikkapa niinkin lyhyen ajan kuluttua kuin ensi eduskuntavaalien alla. Sittenpähän nähdään, jos eletään.